1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Petaaminen
Mielipide
Petaaminen

Anni Saastamoinen: Alli-mummolleni kiitos, ettei minun koskaan tarvitse nukkua luisuvalakanaisessa sängyssä

Edellä kulkeneiden sukupolvien opit ovat parhaimmillaan arkisimmillaan, kirjoittaa Saastamoinen blogissaan.

Aina lakanoita vaihtaessani ajattelen mummoani.

Sillä hän opetti, miten aluslakanan kulma tulee laittaa, että lakana pysyy paikoillaan. Kun Alli-mummoni opetti minulle tämän tempun, juoksin iloisena keittiöön kertomaan äidilleni, että mummo opetti minua tekemään sairaalasängyn. Olin melko pieni. Mummo korjasi, että hän opetti minua petaamaan sängyn kuten sairaaloissa tehdään.

Kuvittelen mummoni sorjana ja hentonilkkaisena kulkemaan tantereilla, jotka tutisivat tulivoimasta.

Alli oli eläkeikäänsä ehdittyään pedannut sänkyjä taatusti kymmeniä tuhansia kertoja. Esimerkiksi sairaalasänkyjä rintaman molemmin puolin. Sänkyjä verisille miehille, sänkyjä itselleen ties missä, aluslakanaa aluslakanan jälkeen, taitellut lakanankulmaa pysymään patjan alla. Kuvittelen mummoni sorjana ja hentonilkkaisena kulkemaan tantereilla, jotka tutisivat tulivoimasta. Petaamaan sinne sänkyjä, kuljettamaan amputoituja raajoja.

Hentonilkkaisena, sillä sellaisena äitini isä hänet esitteli. “Se on minun morsiameni, joka tyhjän piällä seisoo”, kuului esittely perimätiedon mukaan jossakin tilanteessa, jota en muista. Eikä sillä niin väliäkään.

Eläkeiässään mummoni petasi sänkyjä ansaitusti vain itselleen ja lapsenlapsilleen.

On kulunut luultavasti noin 30 vuotta siitä, kun mummoni opetti minulle tämän lakanankulmatemppunsa. Muistan, miten tärkeä ja taitava olo minulle silloin lapsena tuli, kun mummo opetti tämän taitonsa minulle. Tuntui siltä, että nyt minä osasin jotain hienoa.

Ehkä ne ovat tärkeimpiä, ne arkisimmat muistot, sillä ne pitävät ihmiset lähempänä pidempään.

Vaikka mummoni poistui tästä maailmasta kymmenen vuotta sitten, kulkee hänen oppinsa mukanani aina. Aion opettaa sen kaikille, joiden kanssa koskaan petaan sänkyä. Olen opettanut sen tähän mennessä muutamille ystävilleni ja puolisolleni. “Onpa kätevää”, he sanovat. Ja minä nyökkään ja ajattelen mummoani, että niinpä.

Ja aina lakanoita vaihtaessani ajattelen, miten edellisten sukupolvien opit valuvat sukupuiden oksitse alaspäin.

Niin sanotun sairaalakulman aluslakanaan tekeminen on kuitenkin vain yksi monista mummoltani muistiini jääneistä asioista ja opeista. Sieltä arkisimmasta päästä. Mutta ehkä ne ovat tärkeimpiä, ne arkisimmat muistot, sillä ne pitävät ihmiset lähempänä pidempään. Kun aina sitä arkista tointaan toteuttaessaan voi ajatella ihmistä, jolta sen on oppinut.

Omaa äitiäni ajattelen aina viherkasveja kastellessani, niille multia vaihtaessani tai kaupassa erilaisia huonekasveja ihmetellessäni. Saatamme äidin kanssa soitella, että sellaisen nyt ihan vahingossa ostin, että saa nähdä, miten senkin käy. Yleensä niiden käy hyvin. Yksi hyvistä, joskin ehkä enemmän ihmiselle tehokkaista keinoista on viherkasvien uhkailu. Toki on tiedossa, että kasveille on hyvä jutella. Hiilidioksidi ja niin edelleen.

Äidilläni on merkillinen taito saada viherkasvinsa kukoistamaan arkisen ohimennen niitä hoitaen.

“Minä heitän sinut tunkioon, jos et tokene elolle”, äitini on nuutumaan yltyneitä huonekasvejaan joskus uhkaillut. Sitten kasvi tokenee, liekö osuutensa lannoitepuikolla, vaihtuneella valoisuusasteella tai uhkailulla, mutta tunkio jää keinona usein käyttämättä. Viherkasvien uhkailu on luullakseni myös yleisesti harmitonta, ja siitä saa itselleen sisuuntumisen kautta pontta, jolla ehkä tarkemmin hoitaa kasvejaan.

Eikä niitä usein tarvitse uhkailla, sillä äidilläni on merkillinen taito saada viherkasvinsa kukoistamaan arkisen ohimennen niitä hoitaen. Näennäisen huolimattomasti, mutta kuitenkin suurella hartaudella. Samaa arkista reippautta toimiini tavoittelen minäkin, äitini jäljillä hapuillen.

Ajatella, että ilman näitä oppeja olisin luisuvalakanaisella sängyllä levottomasti nukkuva ihminen, jonka huonekasvit kituisivat. Ja tietysti vinksallaan olisi moni muukin asia.

Anni Saastamoinen

Kirjoittaja on radiotoimittaja ja kirjailija, joka ei kaikesta yrittämisestään huolimatta ole saanut paavonnukkumattia menestymään. Se voi olla kuulemma perinnöllistä tai muilla tavoin sukuvika. Tai ehkei biojäteastia ole kasvista uhkailukeinona yhtä pelottava kuin tunkio.

Lue myös:

Paula Tiessalo: Äitinä epäonnistut varmasti ja juuri se tekee sinusta hyvän äidin

Joonas Konstigin kolumni: Niin kauan kuin mokkalipat haukkuvat hallituksen, kaikki on maailmassa kohdillaan