1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. ylioppilasjuhlat

Anni Saastamoinen: Lakkiaispäivänä paistoin pizzaa 11 tuntia, koska en halunnut osallistua luokkatovereideni juhliin

Kun mediassa nousevat keväisin esiin menestystarinat ja tukun laudatureita kirjoittaneiden tulevaisuusnäkymät, painuvat tuhannet hartiat lysyyn epäonnistumisen pelon ja paineiden alla, kirjoittaa Saastamoinen.

On Suvivirren päivä. Päivä, jona liikuntasaleissa soi lukuvuoden hentoon epävireeseen painama piano, jonka nostattamiin säveliin yhtyvät väpäjien äänihuulten muodostamat äänet. Vokaalit venyvät, konsonantit painuvat paikoilleen. Liikuntasalien kiipeilyköydet on siirretty syrjään, koripallokorit kammettu kattoon.

Kevät on valmis, pääskyset sirahtelevat räystäisiin.

Tänä päivänä ilmassa on lupauksia tulevasta, odotusta ja jännitystä. Pääsykokeisiin valmistautumista, hikisissä kämmenissä hieroutuvia todistuksia, stipendejä, niiauksia ja kumarruksia, epämukavat juhlakengät ja kaulaan painautuva ylin nappi. Juhlapäivä, josta osalla alkaa jotain suurta.

Osalla sen jonkin suuren alkamisessa kestää. Osa taas ei ehkä edes tiedä, mikä se oma “jokin suuri” voisi edes olla.

Useita vuosia tänä juhlavana päivänä katsoin kouluistaan valmistuvia kuin etäällä kulkevia, ylväitä laivoja. Niin varmoja itsestään, purjeet niin täynnä tuulta, moottorit omasta voimastaan tutisten. Katsoin kuin laivoja, joiden puolesta pelkäsin pahinta. Muistakaa varoa karikoita, teki mieleni huudahdella kuin minkäkin satunnaishemulin. Sillä kaikenlaista karikonkaltaista elämä heittää.

Valkolakkiset, tuoreet ylioppilaat seisovat riveissä itsevarmoina ja katseessa into. Mielessään he ovat aikuisia, valmiita. Voi mitä lapsia, ajattelen nyt.

Koskaan en itse seissyt lakki päässä pääskysten sirahdellessa. Sen sijaan muljahtelin jo muutenkin surkeassa ryhdissäni muuan joulukuisena aamupäivänä, enkä halunnut laittaa ylioppilaslakkia päähäni mieluusti lainkaan. Sen valkoisuus ei kuulunut siihen lumiseen päivään.

Noin puoli vuotta ennen sitä lumista päivää pohjoissavolaisessa lukiossa oli ollut juuri tällainen orastava kesäinen päivä, jona kymmenet ja kymmenet ikäiseni lukiossani nostivat juhlavissa tunnelmissa valkolakin hiuksilleen. Tai niin he kai tekivät, en tiedä. Itse olin silloin töissä. Paistoin pizzaa 11-tuntisen työpäivän, sillä olin toivonut sille päivälle töitä kesätyöpaikassani. Ettei minun olisi täytynyt mennä kenenkään ystävieni juhliin.

Paitsi olihan minullakin valkoinen hattu. Se oli vain tehty pahvista ja ohuesta paperista, ja sen tarkoitus oli pitää hiukseni pois käsittelemistäni ja valmistamistani ruoista ennemmin kuin juhlia saavutusta, jollainen toisaalta on toki sekin, että ylläpitää hyvää elintarvikehygieniaa.

En kirjoittanut ainoatakaan laudaturia, en saanut stipendejä, en päässyt yliopistoon seuraavana tai sitäkään seuraavana keväänä.

Tunsin tuolloin itseni huonoksi ja ulkopuoliseksi. Sillä omien möhlimisteni tähden sain sen kankaisen valkolakin vasta seuraavana syksynä.

Lukion venyminen kolmeen ja puoleen vuoteen tuntui minulle henkilökohtaiselta häviöltä, sillä olin suunnitellut toisin. Suunnitellut, että valmistuisin, kirjoittaisin ainakin yhden laudaturin ja pääsisin heti yliopistoon. Halusin olla menestyjä, vaikka koko lukioaikani lähinnä luuhasin ja hupsuttelin, enkä panostanut opiskeluuni juuri lainkaan.

Koska en oikeastaan tiennyt, mitä halusin tai kuka olin. En kirjoittanut ainoatakaan laudaturia, en saanut stipendejä, en päässyt yliopistoon seuraavana tai sitäkään seuraavana keväänä.

Ja sekin on hyvä.

Vaikka keväisin lehdet täyttyvät useampienkin laudaturien kirjoittajien tarinoista ja ennätyksellisen nuorina loistavin arvosanoin valmistuneiden kertomuksista, on aivan jokaisen lopulta löydettävä oma polkunsa. Kunhan ensin keksii, mistä se alkaa. Vaikka määränpää olisi tiedossa, eivät reitit kohteeseen aina ole suoria ja harvemmin ne ovat hyvin hoidettuja ja helppokulkuisia valtaväyliä.

Silti jokaisella on omanlaisensa polku. Se löytyy kyllä.

Sen minä haluaisin sanoa jokaiselle, jolle nyt aukeavat leveät, raskaat ovet uuteen. Ja erityisesti heille, joiden ovet tarvitsevat auetakseen vähän enemmän töitä.

Näinä päivinä valmistuvien niskassa on suurempia paineita kuin omalla ikäluokallani aikoinaan. Koulujen valintaperusteet ovat painavampia, ja ne vaativat määrätietoisuutta ja suunnitelmallisuutta jo niin nuorilta, että se hirvittää. Helppo se on huutaa täältä matkan päästä, että ei hätää, että siitä sen karikon meren puolelta kun varovasti tulette, siinä on tilaa.

Etenkin, kun niiden karikoiden paikat tuntuvat olevan jokaiselle ikäryhmälle erilaiset, kriteerien kaiken aikaa kiristyessä.

Anni Saastamoinen

Kirjoittaja on kirjailija ja radiotoimittaja, joka keksi vasta pitkälle yli kaksikymppisenä, mitä elämällään saattaisi haluta tehdä. Eikä ole vieläkään ihan varma.

Blogista voi keskustella 6.6. klo 23.00 saakka.