1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Tinder
Mielipide
Tinder

Sisko Savonlahden kolumni: Tinder-limbo sai minut vihaamaan itseäni – ja muita

Miltä tuntuu olla tahtomattaan yksin? Auttaako, jos laskee rimaa? Kannattaako mennä Tinderiin? Onko vika minussa? Niin paljon kysymyksiä, niin vähän kolumnisteja. Mutta katsotaan, mitä voin tehdä, kirjoittaa Savonlahti.

Hetkinen, ajattelin, kun katsoin puhelimeni näyttöä. Olin etsimässä kuunneltavaa astianpesukoneen täytön ajaksi. Musiikkipalvelulla olikin jo ehdotus mielessään: Ehkäpä haluaisin kuunnella podcastia, jossa haastateltiin tutun näköistä miestä? Miestä, jonka kanssa olin käynyt treffeillä.

Enpä tiedä, ajattelin. Muistelin sitä, kun tapasin miehen. Oli kesä. Meillä oli hauskaa – tai ainakin niin päättelin siitä, että mies ehdotti minulle uutta tapaamista. Ehkä tästä voisi kehittyä jotain, ajattelin.

Painoin play-nappia.

Viime keväänä mediassa oli esillä aihe, jonka tunnen liiankin hyvin: miltä tuntuu olla yksin, vaikka haluaisi parisuhteen. Helsingin Sanomissa kirjailija Koko Hubara, 37, puhui nykydeittailun vaikeudesta (siirryt toiseen palveluun).

Hubara sanoi, että peli on aika julmaa. Ajat ovat muuttuneet, ja siitä yksi esimerkki on ghostaus. Deittikumppani voi koska tahansa ottaa ja kadota.

Joka kerta, kun tulin torjutuksi tai minut ghostattiin, etsin vikoja vain ja ainoastaan itsestäni.

Outi Mäkistä, 37, haastateltiin Helsingin Sanomiin. Jutun otsikko on ”Tahtomattaan yksin” (siirryt toiseen palveluun). Mäkinen kirjoitti aiheesta myös esikoiskirjansa. Karu planeetta julkaistiin keväällä.

Ylen Perjantai-dokkarissa äänessä oli parisuhteesta haaveileva Sauli Paavola, 43.

Huhtikuussa Anna-lehdessä (siirryt toiseen palveluun) politiikan tohtori Hanna Wass, 43, kertoi rakkauden kaipuustaan.

Joka kerta, kun joku harmittelee ääneen sitä, ettei hänellä ole parisuhdetta, alkaa joku jossain takoa näppäimistölle lausetta ”OLET LIIAN NIRSO!”.

Kunpa asia olisikin niin yksinkertainen.

Vuonna 2020 Suomessa asui yksin 545 000 työikäistä (siirryt toiseen palveluun). Määrä on kasvanut 245 000:lla vuodesta 1990.

En tunne näistä ihmisistä aivan jokaista, joten en osaa sanoa, kuinka moni yksin asuvista ihmisistä haluaisi asua jonkun kanssa. Mutta ei tarkalla määrällä väliä olekaan. Sillä on, että liian moni on tahtomattaan yksin.

Ulkopuolisen on helppo sanoa, mitä parisuhteen haluavan tulisi tehdä. Voi sanoa esimerkiksi: ”Mene enemmän ulos.”

Tai: ”Tee enemmän aloitteita.”

Ja totta kai: ”Ole oma itsesi.”

Nämä ovat kaikki ihan hyviä neuvoja ja arvostan sitä, että ihmiset yrittävät auttaa. Mutta jokaisella meistä on ollut oma reittinsä siihen pisteeseen, jossa olemme nyt.

Itse vietin vuosia Tinder-limbossa. Haalin matcheja dopamiinipäissäni ja ajattelin: Tällä kertaa minä onnistun! Maksimoin tapaamieni ihmisten määrän. Laajensin Tinderin ikähaarukkaa. Venytin kilometrejä, joiden säteeltä ihmisiä hain. Sanoin itselleni: ”Mitä siitä, ettei tämä kuvassa oleva ihminen ole ollenkaan minun tyyppiäni? Ehkä hän pitää minusta!”

Kehitin päässäni mahdollisia loppuelämiä eri ihmisten kanssa. (Ehkä sinäkin olet yksi heistä – en ihmettelisi.)

Mutta samalla kun tapasin enemmän ihmisiä, kasvoi myös pettymysten määrä. Joka kerta, kun tulin torjutuksi tai minut ghostattiin, etsin vikoja vain ja ainoastaan itsestäni. Sen jälkeen ei tehnyt mieli mennä ulos ja tavata enemmän ihmisiä.

Meninkö silti?

Voi olla.

Jos luit kolumnin tähän asti toivoen, että minulla olisi ratkaisu siihen, miten löytää itselleen kumppani, olen pahoillani. Päädyin kyllä vakituiseen parisuhteeseen, mutta se tapahtui miljoonan mutkan kautta. Haluaisin toki sanoa, että kaikki oli lopulta hyvin yksinkertaista: Löysin itseni. Kehityin ihmisenä ja aloin rakastaa itseäni. Vasta sitten kykenin rakastamaan myös muita.

No, ihan niin ei käynyt.

Näitä mietin, kun täytin astianpesukonetta. Mielessäni kävi, että olisipa ollut mukavaa, jos yksin eläessäni olisin voinut kuulla, mitä Koko Hubaralla, Outi Mäkisellä, Sauli Paavolalla tai Hanna Wassilla olisi ollut sanottavana. Ehkä olisin ymmärtänyt, etten ollut ainoa, jolla oli vaikeuksia parisuhdemarkkinoilla. Ehkä olisin inhonnut vähemmän itseäni ja – kuka tietää – muitakin ihmisiä.

Kun panin astianpesukoneen päälle ja mies, jonka kanssa olin ollut vuosia sitten treffeillä, puhui yhä kuulokkeissani, muistelin päivää, jona meidän piti nähdä uudelleen.

Sinä päivänä mies kertoi minulle, että hän oli oksennustaudissa, ja se oli viimeinen kerta kun kuulin hänestä.

Sisko Savonlahti

Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, joka tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää.

Kolumnista voi keskustella 28.6. klo 23.00 saakka.