1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. arkeologia

Hirvenhampaat kilisivät, kun tutkija tanssi kivikauden diskossa – samoin tanssi 8 000 vuotta sitten yhteisö, jossa kulttuuri ylitti geenit

Tanssimalla itse hirvenhampailla koristellussa asussa Riitta Rainio selvitti omaperäisten korujen merkitystä yhteisölle, jonka jäseniä on löydetty Äänisjärven Peurasaaresta Euroopan vanhimmasta mesoliittisesta kalmistosta.

Hirvenhammaskorujen kalina on muisto vuosituhansien takaa
Hirvenhammaskorujen kalina on muisto vuosituhansien takaa

Hirvenhampaista tehtyjen korujen rytmikäs kilinä ja kalina kajahteli kahdeksantuhatta vuotta sitten Äänisjärven pienessä saaressa – ja jälleen joitakin vuosia sitten Turussa, kun Helsingin yliopiston akatemiatutkija Riitta Rainio tanssi kuusi tuntia vaatteissa, joihin hän oli kiinnittänyt 160 kivikautisen korun jäljitelmät.

Ihanko totta kuusi tuntia yhteen menoon?

– Se voi kuulostaa älyttömältä, mutta Aboagora-festivaalissa oli tiedettä ja taidetta yhdistävä kokeilu, jossa tutkija ja ääni- ja performanssitaiteilija laitettiin kahdeksi viikoksi työskentelemään keskenään, Rainio selittää.

Tuloksena oli kivikautinen disko. Sillä oli taiteelliset tavoitteet, mutta Rainio päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen tuottaakseen samalla kulumajälkiä kivikautisessa asussaan heilahteleviin hirvenhammaskoruihin.

Hän halusi verrata, olivatko myös Äänisen Peurasaareen eli Olenij Ostroviin haudattujen ihmisten hammaskorut kuluneet kolahdellessaan toisiinsa tanssin tahdissa.

– Disko oli auki kuusi tuntia, ja liikuin koko sen ajan, enemmän tai vähemmän rajusti. Hetkuttelin aikani kuluksi silloinkin, kun vastailin yleisön kysymyksiin. En ole todellakaan mikään tanssija. Normaalisti olisin kauhistunut ajatusta tanssimisesta julkisesti.

Hampaiden takia tilanne oli kuitenkin toinen; niiden ääni antoi rytmin ja liikkeen, Rainio kertoo.

– Minusta ei tuntunut, että tanssin itse, vaan minua tanssitettiin. Tuli sellainen olo, että jotakin samanlaista on voinut olla myös silloin ennen. Se oli hieno fiilis. Kuuden tunnin jälkeen oli suorastaan vaikea lopettaa.

Taiteilijan näkemys siitä, miltä Peurasaaren haudasta numero 76a löytynyt mies oli näyttänyt tanssiessaan. Kuva: Tom Björklund

Rainion vaatteissa kalahdelleet hampaat ovat kopioita alkuperäisistä, joita säilytetään Pietarissa Kunstkamerassa (siirryt toiseen palveluun) eli Pietari Suuren antropologisessa ja etnografisessa museossa. Peurasaaren kalmiston arkeologiset kaivaukset tehtiin 1930- ja 1950-luvuilla.

Euroopasta ei tunneta toista yhtä suurta mesoliittisen ajan hautausmaata kuin Peurasaaren kalmisto. Hautoja löydettiin 177. Alkuperäistä määrää ei tiedetä, koska kalkkikivikaivos ja hiekannosto olivat ehtineet tehdä saarella laajalti tuhoa.

Kalkkikivi auttoi orgaanista ainetta säilymään. Yleensä se on näiltä kulmilta kadonnut maaperän happamuuden vuoksi. Löytöjen joukossa on tuhansia omaperäisellä tavalla tehtyjä hirvenhammaskoruja.

Suomikin kuului samaan kivikautiseen kulttuuripiiriin, kertoi Peurasaari-projektia johtava Helsingin yliopiston arkeologian apulaisprofessori Kristiina Mannermaa toissa vuonna Ylen haastattelussa.

Rainio ja Mannermaa valitsivat neljän haudan hampaat, joiden työstämisen ja kulumisen merkeille Venäjän tiedeakatemian arkeologi Jevgenij Girija teki tarkat mikroskooppitutkimukset.

Samanlaisia kulumia hän löysi myös Rainion asussa kalahdelleista hampaista, joskin vähäisempiä – kuten kuuden tunnin ja toisaalta useiden vuosien tai jopa vuosikymmenien käyttöajan jälkeen sopii olettaakin, Girija tuumi tuloksistaan.

Mikroskooppi ei oikeastaan ollut tarpeen sen vahvistamiseen, että Rainion tanssiliikkeet olisivat olleet tuttuja myös kivikaudella. Oli heti silmin nähtävää, että kulumat olivat samantapaisia ja sijaitsivat täsmälleen samoissa kohdissa, sanoo Rainio.

Peurasaaren haudan numero 23 vainaja sai tämän pienen ihmispatsaan mukaansa maan poveen. Kuva: Kristiina Mannermaa / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo

Peurasaari ei ollut asuinsaari, mutta siellä viivyttiin hautausten yhteydessä ehkä pitkähköjäkin aikoja. Arkeologiset merkit viittaavat siihen.

Peurasaaressa luultavasti tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia ja ehkä tavaroitakin, sanoi Kristiina Mannermaa kertoessaan hammaskorututkimusten tuloksista Ylelle alkuvuonna.

Tanssittiinko myös?

– Koska hautojen hampaat olivat todella kuluneita, voisi kuvitella, että niitä oli käytetty vuositolkulla useissa eri tanssijuhlissa muualla kuin siellä saaressa. Mutta toisaalta hautajaisten yhteydessä kautta maailman on kaikenlaisia rituaaleja, pohtii Riitta Rainio.

Meidän mielikuvamme tavanomaisista hautajaisista ei luultavasti vastaa missään määrin peurasaaralaisten tapoja. Ehkä saaressa järjestettiin hautajaisiin tai ylipäätään toisten ihmisten tapaamiseen liittynyt kivikautinen disko.

Kuusi hirvenhammaskorua tuhansien joukosta. Kuva: Kristiina Mannermaa / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo

160 hammasta Riitta Rainion asussa aiheuttivat liikkuessa – saati tanssiessa – niin paljon ääntä, että on vaikea kuvitella sellaisia arkiasuun. Peurasaareen haudattujen asuista hampaita löytyi jopa 300. Äänien täytyi kuulua lähinnä juhlaan, Rainio päättelee.

– Arkaaisissa kulttuureissa, jotka ovat olleet pyyntiyhteisöjä viime aikoihin asti, luista tai hampaista tai linnunnokista tehtyjen helistimien ääni liittyy hyvin usein yliluonnollisiin tai maagisiin voimiin ja henkien karkottamiseen tai kutsumiseen.

Helistimiä on ollut nimenomaan šamaanien tanssiesiliinoissa, Rainio kertoo.

– Sekin on vahva viite siitä, että arkaaisissa pyyntiyhteisöissä ääni on ollut uskomuksellinen juttu.

Rainio mainitsee myös näiden yhteisöjen viime vuosisatojen musiikkielämän tutkimukset. Musiikissa on ollut yhteisiä piirteitä niin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa kuin Afrikassa ja arktisilla alueilla.

– Siinä on rytmisoittimia, se on sävelasteikoltaan suppeaa ja laulettua, ja mikä kaikkein keskeisintä, se on aina rytmikkään tanssin säestämää.

Rainion tutkimustulokset Peurasaaresta tukevat konkreettisesti hypoteesia, jonka mukaan sellaisen musiikkielämän juuret ulottuvat todella kaukaisiin yhteisöihin.

Uria kaiverrettiin piikivisellä terällä. Kuva: Riitta Rainio / Pietari Suuren antropologinen ja etnografinen museo, Pietari

Tuhansista Peurasaaresta löytyneistä hammaskoruista vain kahdessa oli ripustusnauhalle tehty reikä. Toisin kuin Baltiassa tai Skandinaviassa, peurasaarelaisten ratkaisu oli hampaan juuren päähän tehty ura ja siihen solmittu nauha.

Riitta Rainio arvelee, että siten keinahdellut hammas tuotti enemmän ääntä kuin reiällinen koru. Lisäksi lähes kaikki Peurasaaren hammaskorut ovat hirvien etuhampaita, 4–5-senttisiä, pitempiä kuin monien muiden eläinlajien hampaat. Pituuskin antaa lisää ääntä, Rainio sanoo.

Yhdestä hirvestä koruiksi kelpuutettiin vain kuusi alaleuan etuhammasta ja kaksi kulmahammasta. Materiaali oli siis arvokasta, mutta koruksi tekeminen ei ollut iso työ, sanoo Rainio. Hänellä on siitä omaa kokemusta.

– Kyllä se uran teko ihan hyvin onnistui kivikautisella piiterällä. Matalan uran sai tehtyä nopeasti. Mutta mitä syvemmän jaksaa tehdä, niin sitä pitävämpi kiinnityksestä tietysti tulee. Kun koruja piti tehdä satoja, siirryin sitten kuitenkin käyttämään modernia viilaa.

Koska kunkin haudan hampaat oli tehty usein samalla tavalla, Rainio arvelee, että asuja ei koristeltu välttämättä pikku hiljaa vaan saatettiin tehdä valmiiksi hyvinkin nopeasti.

Eri haudoissa uurteet osoittautuivat hyvinkin erilaisiksi. Joku oli ollut työssään huolimaton, toinen pikkutarkka. Rainiosta tuntui jopa, että työn jäljistä pääsi ihmisten luonteenpiirteiden jäljille.

Kun Peurasaaren kalmisto oli käytössä, ei ollut valtioiden rajoja määräämässä liikkumisesta, vaan ratkaisevia olivat vesistöt. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Peurasaareen tultiin eri suunnilta, mutta korujen omaperäinen valmistustekniikka, josta ei poikkeiltu, kertoo vahvasta yhteisestä kulttuurista.

– Yhteisö vaikuttaa erittäin yksimieliseltä, mutta uudet DNA-tulokset viittaavat siihen, että geneettisesti se oli hyvin heterogeeninen. Ihmiset olivat hyvinkin sinne ajautuneita, eivät lähtökohtaisesti yhtenäinen porukka, Riitta Rainio kertoo.

Hän sanoo tajunneensa, että siinä tapauksessahan materiaalisella kulttuurilla ja kenties juuri äänilläkin saattoi olla erityinen merkitys yhteisyyden korostajana.

– Ehkä se ei ollutkaan alun perin yhtenäinen kulttuuri, vaan teki kovasti töitä ollakseen sitä. Kokoontuminen ja juhlien viettäminen ovat käsittääkseni tutkijoiden mukaan paras keino liimautua yhteen. Tanssittiin samassa rytmissä.

Lue myös:

Hirvenhampaat olivat kivikauden jalokiviä – Äänisen saaren korujen oma ripustustapa oli tärkeä symboli yhteisölle

Taitelijan näkemys nuoresta naisesta, jonka haudasta löytyneet hirven- ja muutamat majanvanhampaat kertoivat hänen asustaan. Kuva: Tom Björklund