Kestikievarissa ruoka odotti lämpimänä ja makuusijan sai säädyn mukaan – ruoasta ja astioiden siisteydestä vallitsivat tarkat säännöt

Kestikievarisäännöt määräsivät jopa leipäpalan paksuuden. Mutta mitä muuta kestikievareissa syötiin?

Ruoka vaihteli eri vuosisadoilla paljonkin. Perunaa alkoi hiljakseen näkyä ruokapöydissä vasta 1700-luvun puolenvälin jälkeen. Kuva: Jari Pussinen/Yle

Suuressa padassa höyryää ruoka, viinaryyppy lämmittää, kopeat aateliset vaativat parempaa ruokaa, nurkkapöydässä kokoontuvat salamyhkäiset huppupäiset seurueet ja piiat painavat hommia rintavaot hiessä...

Meillä kaikilla on oma mielikuvamme menneisyyden kestikievareista, joita voisi verrata nykyajan huoltoasemiin ja motelleihin.

– Vuonna 1778 on alkanut kestikievaritoiminta tässä talossa, ja se on ollut samalla suvulla siitä lähtien, Kallenaution kestikievarimuseon hoitaja Johanna Kallenautio kertoo.

Johanna Kallenautio on kestikievarisuvun kymmenennen sukupolven edustaja. Kuva: Jari Pussinen/Yle

Kallenautio toimi kestikievarina kolmella vuosisadalla, 1700– ja 1800–luvulla ja pikku pätkän vielä 1920–luvullakin.

Pirkanmaan Juupajoella sijaitseva Kallenautio toimii nykyään kestikievarimuseona. Kahvia ja ruokaa sieltä saa edelleen eikä säätyä kysellä tai arvuutella.

Kun Kallenaution kestikievari perustettiin, kuului se Oriveden kuntaan. Nykyään paikka on osa Juupajokea. Kuva: Jari Pussinen/Yle

Ruoka odotti valmiina

Matkaa tekevät säätyläiset saivat usein yösijan pappiloista ja kartanoista, mutta riitti heitä kievareihinkin. Niin sanottu parempi väki sai vuodevaatteet ja parempaa ruokaa.

Kallenautiossakin oli kaksi säätyläiskamaria, mutta siellä niin aatelinen kuin renkikin sai luvan syödä samaa ruokaa.

– Täällä tarjottiin kaikille aina sitä, mitä sattui kulloinkin olemaan, kun matkalainen astui sisään. Tuli paloi koko ajan takassa, että saatiin lämmitettyä sitä ruokaa, mitä oli valmiiksi tehtynä.

Kallenaution padalla on kokoa ja näköä. Nälkäisille vieraille piti saada ruokaa mahdollisimman nopeasti. Kuva: Jari Pussinen/Yle

Nykypäivänä Kallenaution ison pirtin pöydälle on koottu ateria, mitä 1800–luvun matkustavaisille oli tarjolla. Perunaa, possupaistia, naurismuhennosta, puolukkaa, kokkelipiimää, viiliä, talkkunaa, ruisleipää sekä jälkiruuaksi lettuja ja vadelmahilloa.

Ruuasta ja astioiden siisteydestä oli tarkat ohjeet kestikievarisäännöissä.

Leipäpalaisia ei saa leikata ½ centrimetriä (¼ tuumaa) paksumpia. Matkustajalle ei saa tarjota vanhaa voita ja pilaantuneita munia, ei edes keitetyn tai paistetun ruuan höysteinäkään. Liha on leikattava poikkipuolin lihasyitä.

Topelius kirjoitti Kallenautiosta

Kallenautiossa oli kopeiden aatelistenkaan turha vaatia omia ruokiaan. Kaikki söivät samaa ruokaa, mutta makuusijat menivät säädyn mukaan. Säätyläisiä varten oli kaksi kamaria, joissa oli kunnon sängyt, petivaatteet ja pesuvettä, saippuaa ja pyyheliina. Muut nukkuivat ison pirtin seinuspenkeillä.

Kestikievarisääntöjen mukaan saippua-astia ja komoodin levy oli pestävä joka päivä. Kuva: Jari Pussinen/Yle

Toinen kamareista on nimeltään Topelius. Satusetä Zacharias Topelius yöpyi siellä usein ylioppilasvuosinaan.

–Topelius kuuli täällä Kallenaution ympäristöön liittyvän kansantarun ja hän ikuisti sen teokseensa Sumutarinoita, kertoo Johanna Kallenautio.

Kallenautiossa yöpyi muitakin aikansa kuuluisuuksia. Topeliuksen lisäksi myös Johan Ludvig Runeberg ja J.V Snellman painoivat päänsä Kallenaution pieluksiin.

Parempien huoneiden sänkyjen koko ja puhtaus oli myös tarkkaan määritelty kestikievarisäännöissä.

Sänkyjen pitää olla vähintään 180 centrimetrin (3 kyynärän) pituiset ja 75 centrimetrin (1 ¼ kyynärän) levyiset. Jokaiselle uudelle matkustajalle on annettava puhtaat lakanat sekä puhdas tyynyn päällinen ja pyyheliina.

Rakennusten piti olla punaisia

Suomen ensimmäiset kestikievarit toimivat Hämeen härkätien varrella. Killala ja Krouvi tunnetaan Suomesta jo 1300-luvulta. Ensimmäisen kestikievarijärjestyksen mukaiset kestikievarit perustettiin Suomeen 1600-luvun puolivälissä.

Vuoden 1740 kartassa punaisella merkittynä Suomen ja Norlannin tiet ja kestikievarit. Asetusten mukaan niitä tuli olla 20 kilometrin välein. Kuva: vanhakartta.fi, kuvan muokkaus Illusia Sarvas / Yle

Kestikievarinpitäjäksi ei voinut alkaa kuka tahansa. Kunnat huutokauppasivat niiden pito-oikeuksia ja ruuan ja majoituksen hinnoista päättivät viranomaiset. Kestikievareita piti olla maanteillä noin 20 kilometrin välein.

Kestikievarirakennukset suositeltiin maalattavaksi punaisella värillä. Niissä piti olla talli matkustajien hevosia varten. Kievarit liittyvät myös kyytilaitoksen historiaan. Kuljetusta tarvitseva matkustavainen sai kievarista kyytihevosen lähimpään majataloon.

Lämmittävä etuoikeus

Kun viluinen matkaaja tömisteli pakkaslumen jaloistaan, maistui kylmänkohmeiset sisuskalut lämmittävä viinapaukku.

– Kestikievareilla oli viinanpoltto-oikeus. Se oli harvinainen ja kannattava etuoikeus, joka toi kievareille hyvää lisätuloa. Tässäkin talossa poltettiin viinaa ja tietysti tarjoiltiin kaljaa, kertoo Johanna Kallenautio.

Kallenaution kestikievarin päärakennus. Kuva: Jari Pussinen/Yle

Kaljan vahvuudesta Kallenautio ei osaa sanoa., mutta naurahtaa, ettei juojien mielestä varmaan tarpeeksi vahvaa.

– Mutta on historiasta sellaisiakin tietoja, että joku oli ajanut rekensä kumoon, kun oli nauttinut alkoholia täällä kestikievarissa. Kyllä sitä vahvuuttakin varmaan löytyi ihan riittävästi.

Vilkkaimmillaan kievari- ja kyytilaitos oli 1800-luvun alkupuolella. Kievareita oli silloin noin tuhat ja niiden väli noin 15 kilometriä. 1930-luvulla majatalot ja kestikievarit muuttuivat matkustajakodeiksi.

Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 28.1. klo 23:een asti.

Katso myös: