1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. koti ja asuminen

Asta Lepän kolumni: Kieliikö omistusasunnosta unelmointi epäluottamuksesta maailmaan?

Vuokra-asujien määrä kasvaa, mutta suomalaisten haave omasta tuvasta elää yhä sitkeästi. Historioitsijan mielestä omistusasumisen ihanne kielii jossakin määrin myös yhteiskunnallisesta epäluottamuksesta, kirjoittaa Leppä.

Olen harkinnut muuttoa jo useamman vuoden. Asunto-osakeyhtiössä asumisen sijaan haluaisin kodin, jollaista minulla ei ole vielä koskaan ollut; punaisen tuvan ja perunamaan.

En ole haaveissani yksin. Unelmia kartoittavien kyselyiden mukaan suomalaiset haaveksivat yhä omistusasunnosta – vieläpä omakotitalosta - siitäkin huolimatta, ettei omistusasujien osuus eurooppalaisessa mittakaavassa ole mitenkään valtaisan suuri. Viimeisimmän tilaston mukaan (siirryt toiseen palveluun) 63 prosenttia suomalaisista asuu itse omistamassaan asunnossa.

Silti omistusasumisen perinne elää – jollei muussa, niin unelmissa.

Syyt tähän ovat osin historiassa.

Oma rauha ja itsenäisyys ovat omistusasumiseen houkuttavia tekijöitä. Useissa kielissä käsitteet piha ja pyhä ovat sukua toisilleen – niinpä vaikka metsissä pätee jokamiehenoikeus ja samoojan villi vapaus, niin toisen kotipihalle ei sovi tulla, ei edes hipsiä salaa puiden takaa pihan ohi. Vielä nykyisinkin voi kesyttömällä korpitiellä törmätä viritettyyn metallipuomiin ja kylttiin “Yksityisalue – pääsy kielletty”.

Valtio on tukenut omistusasumista paitsi lainakorkojen vähennyksillä, myös myyntivoiton verovapaudella kahden vuoden asumisen jälkeen. Aika moni järkeilee, että on kannattavampaa maksaa omaa asuntoa kuin lähes samanhintaista vuokrakämppää. Toisille elämän vapaus toteutuu omalla tontilla (oma tupa, oma lupa), toisille vapaus merkitsee taas aivan muuta - vapautta lähteä koska tahansa minne tahansa, jos maisema ja naapurusto ei ihan miellytä.

Kun elämä on yhtä töyssyä ja turbulenssia, omistusasunto tarjoaa maaperää, johon kasvattaa jykevää pääjuurta.

Köyhä Suomi radiosarjani viimeisessä osassa haastateltu dosentti Ilkka Levä toi esiin myös psykohistoriallisen lisäjuonteen, joka yhtä lailla liittyy omistusasumisen vetovoimaan – linnoittautuminen ja kotiin käpertyminen piiloon muulta maailmalta nivoutuu usein yhteiskunnalliseen epäluottamukseen ja turvattomuuden tunteeseen.

Kun elämä on yhtä töyssyä ja turbulenssia, omistusasunto tarjoaa maaperää, johon kasvattaa jykevää pääjuurta.

Elämme aikaa, jolloin tavoitteeksi tarjotaan kaikkea väliaikaista, väljää ja muuttuvaa – muodit vaihtuvat neljästi vuodessa, työura on usein pelkkää pätkää ja sen lisäksi ihmisen tulisi uudelleenkouluttautua ja päivittää hullun lailla omaa osaamistaan. Parisuhteetkaan eivät aina kestä. Muutoksille avoimeen elämään urbaani vuokra-asuminen sopiikin mitä mainioimmin.

Minäkin asuin nuorena kotoa pois muutettuani ainakin viidessätoissa eri vuokrakämpässä ennen kuin kolmikymppisenä anoin silloisen puolisoni kanssa asuntolainaa. Yksin ollessa, riippumattomana ja kaikkeen sopeutuvana, en juuri välittänyt, missä yöni nukuin, kunhan vain pääsin vaaka-asentoon. En satsannut sisustukseen tai viihtyvyyteen, luukussani oli patja, köhivä matkatelevisio ja työpöytä.

Työn ja kalliin asumisen ristiriita on inhan räikeä.

Mutta kun ikävuodet karttuivat, aloin kummasti kaivata asuinsijakseni jonkinlaista vankkaa käkikelloa, josta kukkua ulos maailmaan – se sujuukin sitä rohkeammin, mitä turvallisempi oloni on. Nykymaailman ennakoimattomuus ja nopeat käänteet ovat saaneet jopa minut, kohtuurohkean ihmisen, hakemaan pysyvämpää ja pitävämpää maaperää jalan ja oman elämän alle. Ja jos johonkin voi luottaa, niin suomalaiseen peruskallioon, jonka päällä oma torppa lepää.

Kaikille tällainen haave ei toki ole taloudellisesti mahdollista. Hädin tuskin se onnistuu minultakaan vielä jäljellä olevien elinvuosieni aikana. Työn ja kalliin asumisen (siirryt toiseen palveluun) ristiriita on inhan räikeä.

Vuosien myötä myös muutoista on tullut aina vain repivämpiä kokemuksia. Vaikka olisi juuri kironnut kotikaupunkinsa, taloyhtiön hallituksen ja liian korkean yhtiövastikkeen, muuttopäätöstä empii ja pelkää. Yhtäkkiä oman kodin jokaista kuhmua ja kolhua katsoo suurella hellyydellä, sillä ne ovat kuin arpia eletystä elämästä. Ulkopuolisille ne eivät kerro yhtään mitään.

Joillekuille kodin muodostaa aivan muu kuin seinät, lattia ja katto – konkreettisen tilan asemesta se on jonkinlainen mielentila. Itseni kaltaisille oma tupa on taas yksi elämän keskeisimmistä asioista, johon hallituksen asuntopolitiikkakaan ei noin vain yllä.

Koti on paikka, jonka puolesta taistellaan.

Viimeistään sen tajuaa taloyhtiön vuosikokouksessa.

Asta Leppä

Kirjoittaja aikoo muuttaa, vaikka päätös tekeekin kipeää.

Kolumnista voi keskustella 8.7. klo 23:00 asti.

Lue aiheesta lisää : Laura Hallamaan kolumni: Ei omaa tupaa, ei omaa lupaa – Kolmekymppisten asuntohaaveet karkaavat horisonttiin