1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Viro

Virolaisten pakkosiirrot Siperiaan alkoivat 80 vuotta sitten – "Tätä ei pidä unohtaa, vaikka oma elämämme onkin mallillaan", sanoo Ann Pajuväli, 31, isoäitinsä kokemuksista

Neuvostovallan ahmaisemasta Virosta pakkosiirrettiin 1940-luvulla yhteensä yli 30 000 ihmistä. Tavaravaunuihin tungettiin väkeä vauvoista vanhuksiin. Yksi heistä oli Kersti Samm, josta Siperian-vuodet tekivät orvon.

Kyyditetyn lapsenlapsi: Kokemus jätti mummoon lähtemättömän jäljen
Kyyditetyn lapsenlapsi: Kokemus jätti mummoon lähtemättömän jäljen

TALLINNA Seinäkellon raksutus kilpailee naapurista kantautuvan jumputuksen kanssa. Pohjoistallinnalaisen kerrostalon seinät ovat paperinohuet. Hiljaisuus on kovaa valuuttaa.

Kersti Samm selaa valokuvia. Siinä hän on yksin, vakavakatseisena ekaluokkalaisena. Äitinsä kanssa. Serkkutytön.

Taustalla näkyy vuorijono. Se rötköttää kolmentuhannen kilometrin päässä Krasnojarskin aluepiirissä. Kaukana Ural-vuoriston tuolla puolen.

– Aamuvarhaisella oveen hakattiin ja ilmoitettiin passintarkastuksesta. Alkoi karmea hässäkkä, kaikki itkivät ja pakkasivat jotakin. Istuin äidin sängyllä ja tärisin, Samm muistelee elämänsä muuttanutta aamua.

Seurasi kaksitoista vuorokautta kestänyt junamatka tavaravaunuissa. Kaikki eivät selvinneet edes perille asti.

Tilanne toistui lukuisissa virolaisperheissä. Kesäkuun 14. päivänä 1941 pakkosiirrettiin ensimmäiset 10 000 ihmistä. Kaksi kolmasosaa heistä oli naisia, lapsia ja vanhuksia.

Toinen aalto seurasi sodan jälkeen. Vuoden 1949 maaliskuussa Siperiaan lähetettiin 21 000 ihmistä. Naisia ja lapsia oli jo 80 prosenttia, Kersti Samm heidän joukossaan.

– Koin tapahtuneen vääryytenä viimeistään silloin, kun minun ja serkkuni puiset nuket heitettiin sytykkeeksi kamiinaan. Silloin minuun iskostui, että tämä ei ole reilua!

Kersti Samm seitsemänvuotiaana ekaluokkalaisena. Kuva: Kersti Sammin arkisto

Pakkosiirrot eli kyyditykset (viroksi küüditamine) koskivat suoraan alle kymmentä prosenttia Viron väestöstä, mutta välillisesti vaikutus on paljon suurempi. Niinpä ne ovat tätä nykyä osa virolaista kollektiivista muistia.

– Kyyditykset ovat minulle keskimääräistä henkilökohtaisempi aihe. Silloinkin kun niistä kerrottiin koulun historiantunnilla, koin jotenkin tarvetta pitää isoäitini puolta, toteaa Sammin tyttärentytär Liis Pajuväli, 26.

Liis Pajuväli hyvästelee isoäitinsä pohjoistallinnalaisen kerrostalon eteisessä. Kuva: Martin Tennokene / Yle

Lapsuusvuosiltaan hän muistaa isoäidin Siperian-muistelut jopa valoisina.

– Isoäitihän muistaa oman äitinsä vain kyyditysajalta. Se selittää muistojen onnellisuuden, Pajuväli pohtii.

Kersti Sammin äiti oli sairastellut jo ennen Siperiaan joutumistaan. Hän ei koskaan nähnyt kotimaataan uudelleen.

Liis Pajuvälille pakkosiirtojen synkkä todellisuus pääsi näyttäytymään vasta isoäidin äidin Viroon lähettämistä kirjeistä, jotka hän sai luettavakseen täysi-ikäisenä.

– Olen tavannut ihmisiä, joille ei ole mitään kosketuspintaa kyydityksiin. Olen sitten kertonut, miten viisivuotias isoäitini näki kyyditysjunan pimeydessä nälkää. Mielestäni tämän muistaminen on tärkeää.

Ann Pajuväli on miettinyt paljon isoisoäitiään, joka menetti miehensä, revittiin erilleen kaikista läheisistään ja joutui pärjäämään Siperiassa yksin pienen lapsen kanssa. Kuva: Martin Tennokene / Yle

Sammin toinen tyttärentytär Ann Pajuväli, 31, on kaivautunut syvimmälle perheensä kyyditystarinaan. Hän auttoi isoäitiään muokkaamaan tämän äidin kirjeistä ja vanhoista valokuvista kirjan, jonka katsoo olevan eräänlainen manifesti seuraaville sukupolville.

– Olin kuullut kyyditystarinoita koko lapsuuteni ajan, mutten aivan käsittänyt mitä se kaikki merkitsi. Tarina avautui aivan eri lailla isoisoäitini kirjeiden kautta.

Niissä Pajuvälin itsensä ikäinen nainen kuvailee läheisilleen elämää Siperiassa ja samalla pienen tyttärensä kasvamista.

– Se oli surullista ja hyvin tunteisiin menevää luettavaa. Tarinahan oli minulle tuttu, tiesin miten se tulisi päättymään. Kävi kuitenkin ilmi, että siihenastiset tiedot olivatkin pelkkää pintaa, Ann Pajuväli toteaa.

Sillä, miten hän itse olisi pärjännyt vastaava tilanteessa, Pajuväli ei halua spekuloida.

– Sellaista ei kukaan tiedä ennen kuin löytää itsensä vastaavasta tilanteesta.

Viimeisiä hetkiä äidin kanssa Krasnojarskin aluepiirissä. Kuva: Kersti Sammin arkisto

Kersti Samm puolestaan kertoo olleensa kyyditettyjenkin joukossa keskimääräistä onnekkaampi.

– Äitini oli niin vakavasti sairas että oli [alkuvaiheen metsätöiden jälkeen] vapautettu työvelvollisuudesta. Niinpä vietin melko paljon aikaa hänen kanssaan.

Vuoden 1949 maaliskuussa kyyditettyjen kohtalo oli myös yleisesti jonkin verran helpompi kuin kesäkuussa 1941 pakkosiirrettyjen. Ensimmäinen aalto kun vietiin lähes saman tien sotaan joutuneeseen maahan.

Tarkoituksena oli pyyhkiä itsenäisen Viron perustukset olemattomiin. Niinpä joukossa oli kolmisen tuhatta yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa ollutta henkilöä perheineen.

– Moni sodan aikana kyyditetty lapsi kuoli Siperiassa nälkään tai jäi orvoksi ja laitettiin lastenkotiin, kyydityksiä tutkineen Sled-järjestön jäsenet Triin Kerge, Marika Alver ja Katarina Meister kertovat Ylelle sähköpostitse.

Kesäkuussa 1941 pakkosiirretyistä virolaisista menehtyi yli puolet. Vuoden 1949 kyyditetyistä sen sijaan valtaosa palasi hengissä, vaikkakin fyysisesti tai henkisesti rikkonaisina.

Kersti Samm on saanut kyyditysjunan kamiinaan päätyneen nuken tilalle uuden. Kuva: Kersti Sammin arkisto

Neuvostoliiton ilmapiiri alkoi jonkin verran vapautua hirmuhallitsija Josif Stalinin kuoltua vuonna 1953. Alaikäisiä kyyditettyjä alkoi palata Viroon ensimmäisten joukossa, mikäli heillä oli joku jonka luokse mennä.

Kersti Samm palasi Viroon 11-vuotiaana yhdessä serkkunsa ja vanhemman tutun tytön kanssa. Hänestä oli juuri tullut orpo, sillä äidin terveys petti lopullisesti pari päivää ennen lähtöä. Saksan armeijan virolaisjoukoissa taistelleen isän hän oli menettänyt jo vuoden 1944 Sinimäkien torjuntataisteluissa (siirryt toiseen palveluun).

– En muista siitä matkasta kovinkaan paljon, koska ikävöin äitiä niin paljon. Makasin junassa yläpetillä kasvot seinään päin ja kieltäydyin syömästä.

Vanhin matkaseuralaisista kertoi myöhemmin Sammin isovanhemmille pelänneensä hänen kuolevan.

Aikuisten kyyditettyjen vaikeudet jatkuivat usein vielä paluun jälkeen. Heidän ei sallittu asettua asumaan isompiin kaupunkeihin tai rajavyöhykkeen ja muiden kiellettyjen alueiden läheisyyteen.

Kersti Samm kokee olleensa tässäkin mielessä onnekas. Lapsia rajoitukset eivät koskeneet ja hän pääsi asumaan setänsä, Viron legendaarisimpiin kuuluneen säveltäjän ja kuoronjohtajan Gustav Ernesaksin perheeseen.

– Suruni kanssa jouduin kuitenkin pärjäämään täysin omillani. Nykyisin on tarjolla kaikenlaista henkistä tukea, suruleirejä ja muuta. Minun kanssani kukaan ei keskustellut tapahtuneesta. Oli pakko alkaa elää uutta elämää saman tien, Samm muistelee.

Sitten tulivat uudet ystävät, rakkaus, lapset ja arki.

– Nuoret osaavat olla onnellisia kaikkialla. Sitä paitsi kukaan ei voinut siihen aikaan kuvitellakaan, että jokin muuttuu. Kaikki elivät siinä tiedossa, että tällaista elämä nyt on.

Kersti Samm sanoo vapautuneensa kyydityskokemuksensa taakasta vasta eläkeläisenä. Kuva: Martin Tennokene / Yle

Ann Pajuvälin mukaan Kersti Samm on pärjännyt elämässään olosuhteisiin nähden loistavasti.

– Tästä huolimatta kyydityskokemus on kummitellut kaiken aikaa. Se on jättänyt lähtemättömän jälkensä, vaikka mummo ei halua määritellä itseään sen kautta.

Kersti Samm kertoo eläneensä vuosikymmenet ikään kuin menneisyyttä ei olisi ollutkaan.

– Se kapseloitui syvälle minuun. En koskenut siihen, vaikka äidin kirjeet kulkeutuivat mukanani. Otin ne aina toisinaan esiin, mutten kyennyt lukemaan edes yhtä loppuun.

Muutos sai alkunsa vasta 15 vuotta sitten, kun hän päätti suomalaistuttunsa kehotuksesta kirjoittaa äitinsä kirjeet tietokoneella puhtaaksi.

– Sitä seurasi valtava vapautuminen. Olin sitä ennen pitänyt itseäni usein rumana, tyhmänä ja heikkona. Menneisyyden käsittelemisellä oli valtava vaikutus myös itsetunnolleni, Samm kuvailee.

Voit keskustella aiheesta alla tiistaihin kello 23 asti.

Kersti Sammin äidin kirje vanhemmilleen Viroon. Kuva: Kersti Sammin arkisto

Lue lisää:

Näkökulma: Vuoden paras elokuva tulee Virosta