1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. keskiaika

Keskiajan Suomessa asuttiin kylässä mutta ei pussinperällä – talonpoikaisyhteisöä ajatellaan suotta pysähtyneeksi ja tasapäiseksi

Tuuli Heinosen väitöskirjassa Uudenmaan keskiaikainen kyläelämä on vilkasta ja kirjavaa sekä aineellisesti että sosiaalisesti. Kyliin päätyi myös ulkomaista luksusta, kun kaupoilla käytiin isossa Tallinnassa, vaikka se luvatonta olikin.

Mankby keskiajalla pienoiskoossa. Kuvataitelija Taina Pailos rakensi pienoismallin Espoon kaupunginmuseon ”Kylä 550 vuotta” -näyttelyyn. Kuva: Espoon kaupunginmuseo

Kun Mankbyn kylän Johan ja Mats maksoivat käräjillä sakkoja toistensa muksimisesta, olisikohan heitä mahtanut edes hieman lohduttaa tieto siitä, että tuomiokirjaan päätynyt kärhämä olisi puolen vuosituhannen päästä arvokasta tietoa tutkijalle?

Vielä keskiajan lopulla pitkälti yli 90 prosenttia Suomen väestöstä asui kylissä. Silti niiden elämästä on pitkään tiedetty vähän, sillä kirjallisia lähteitä on niukasti ja niistä pääsee vain osittain sen jäljille, miten monipuolista elämää kylissä vietettiin.

Espoossa sijainnut Mankby on yksi viidestä Uudenmaan kylästä, joiden 1200–1650-luvuista – keskiajasta ja uuden ajan alusta – arkeologi Tuuli Heinonen kokosi kuvaa kirjallisten lähteiden ja esinelöytöjen tutkimusten perusteella.

Hänen väitöskirjansa (siirryt toiseen palveluun) hyväksyttiin viime viikolla Helsingin yliopistossa, jossa hän myös opettaa.

Kylien asukkaat viljelivät peltomaitaan, pitivät karjaa, tekivät puu- ja muita käsitöitä ja kalastivat. Mutta ei kylissä pussinperällä eletty, oli sitä sentään tullut suurkaupungissakin käytyä, saattaisi toinen Mankbyn tappelupukareista terhentyä sanomaan.

Suomenlahden takana oli 4 500 asukkaan Tallinna, jonka rinnalla Suomen kuusi keskiajan kaupunkia olivat pieniä, itse Turkukin.

– Uudenmaan talonpoikien kontaktit Tallinnaan olivat keskiajan alusta asti todella vilkkaat ja vilkastuivat entisestään keskiajan loppua kohti. Se näkyy esineistössä. Kun kylissä on tehty kaivauksia, on huomattu, että aineellinen kulttuuri oli erittäin rikasta, kertoo Heinonen.

Porvoosta ei ollut kilpailijaksi

Verotulojaan suojellut kruunu salli kaupankäynnin vain paikallisilla markkinoilla ja oman valtakunnan kaupungeissa. Porvoo oli pitkään Uudenmaan ainoa kaupunki.

Parinsadan asukkaan Porvoossa kaupankäyntiä ei voinut verratakaan ison ja kansainvälisen Tallinnan tarjoamiin mahdollisuuksiin, eikä 1500-luvun puolivälissä perustetuista Tammisaaresta ja Helsingistä ollut sen kummemmin kilpailijoiksi.

Tallinnaan lähdettiin kruunun kannasta piittaamatta, sillä siellä riitti sekä markkinoita suomalaisten talonpoikien myyntitavaralle että ostettavaa, tarpeellista – ennen muuta suolaa ja viljaa – ja tarpeetonta mutta kauneudessaan niin kovin ihanaa.

Jos kotitila ei riittänyt ruokkimaan kaikkia suita, lahden takaa löytyi monelle myös uusi työ ja kotipaikka. Varsinkin nuoret naiset lähtivät Suomen kaupunkien lisäksi Tallinnaan piioiksi. Moni jäi sille tielleen miehelään. Sekin oli omiaan lisäämään kylien siteitä suureen maailmaan.

Vuonna 1519 köklaxilainen eli kauklahtelainen Erik Basse osti tallinnalaiselta kauppiaalta Helmich Fickeltä suolaa erään Anders Jönssonin puolesta. Ficke kirjoitti tilikirjaansa Andersin kotikyläksi "Maghen buw", Mankby.

Suomen keskiaikaisten kylien arkeologisia kaivauksia tehtiin hyvin vähän ennen 2000-lukua. Kun alettiin tehdä, monet löydöistä olivat odottamattomia.

Kyläläisten astiat olivat enimmäkseen arkista savea, mutta heidän jäljiltään on löytynyt myös yllättävän paljon luksusta, jollaista maaseudulla ei oletettu tunnetunkaan, keskieurooppalaisista lasiesineistä Länsi-Euroopassa valmistettuun keramiikkaan.

Niiden oli ajateltu olleen tyypillisiä vain kaupunkiporvareiden pöydissä, Tuuli Heinonen kertoo.

Hänen tutkimuksensa kylät olivat Espoon Mankby, Köklax ja Mäkkylä sekä nykyisen Vantaan puolelta Mårtensby ja Västersundom.

– Kun vertaa niiden aineistoja systemaattisesti, niin jokaisessa kylässä käytettiin esimerkiksi Saksan alueella valmistettua kivikeramiikkaa, nimenomaan hienoja tarjoiluastioita, ei mitään ruoanlaittokattiloita.

1500-luvun lopussa yleistyivät myös näyttävät pöytäveitset. Nekään eivät olleet välttämättömiä, olihan jokaisella vyöllään puukko, ja se oli ihan hyvä myös ruokailuvälineenä, mutta selvästi haluttiin jotakin hienompaa, Heinonen sanoo.

Mårtensbysta löytynyt sirpale on päätelty osaksi 1500-luvun puolivälin partamiehenkannua, luultavasti kölniläistä, kuten kuvaan liitetty kokonainen esimerkki. Aikansa metsänhengeksi arveltu partainen mies koristi monenlaisia kannuja ja pulloja, joita valmistettiin 1500-luvun alusta 1700-luvulle ennen muuta nykyisen läntisen Saksan alueella. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo & Artokolor / AOP

Tuontitavara vaati maksuksi vientitavaraa. Tallinnan rakennuksiin tarvittiin paljon puuta ja se meni kaupaksi myös merenkulun tarpeisiin.

– Rannikon kauppatalonpojat kävivät ostamassa pitäjän pohjoisosasta puutavaraa ja eläinten nahkoja. Myös eläviä eläimiä vietiin, Heinonen kertoo.

Suomen keskiaika alkoi 1100-luvun puolivälin ja vuoden 1200 tienoilla ja katsotaan yleensä päättyneeksi 1520-luvun alussa. Toinen ihan hyvä arvio päättymiselle on 1540-luku, josta eteenpäin alkaa olla paljon paremmin säilyneitä kirjallisia lähteitä.

Tuuli Heinonen

Keskiajan ja uuden ajan alun kirjallisista lähteistä tärkeimpiä ovat luettelot siitä, kuka maksoi veroja ja kuinka paljon, mutta pelkästään niiden perusteella kuva kylistä on yksipuolinen, Heinonen sanoo väitöskirjassaan. Niukkojakin tiedot ovat ennen 1540-lukua.

Mankbyn kylä oli silloin ollut olemassa jo kauan, radiohiiliajoitusten perusteella jo ainakin 1200-luvun alkupuoliskolta. Silloin Uudellemaalle muutti uudisasukkaita Keski-Ruotsista, jossa väkeä oli alkanut olla liiaksi asti eikä kaikille riittänyt viljelymaata.

– Tänne tuli 1100- ja 1200-lukujen taitteesta 1300-luvun puoliväliin saakka tosi paljon uusia asukkaita juuri Ruotsista mutta myös Suomen muilta alueilta. Voi olla, että tämä oli yllättävän kaksikielistä aluetta jo silloin, sanoo Heinonen.

Esimerkiksi Köklax, yksi Heinosen tutkimista kylistä, sai nimen suomen kielen sanasta kauk- tai kaukalaksi, joka tarkoitti pitkää ja kapeaa merenlahtea. Myös tilojen nimien perusteella alueella saattoi olla vanhastaan myös suomenkielisiä, jotka vaihtoivat kielensä uudisasukkaiden ruotsiin.

Tallinnan-reissujen takia arkipäivän kielitaitoa oli todennäköisesti vielä enemmän, ainakin viron sanastoa, ehkä myös alasaksia.

Naisten rooli on vain pääteltävissä

Kyläläisten nimet olivat ennen muuta raamatullista perua. Kourallinen tuntui riittävän. Joka kylässä oli samoja Simon Matssoneita ja Anders Johanssoneja, kertoo Tuuli Heinonen.

Naisten nimiä voidaan vain päätellä, sillä ainoastaan isännät – ja heistäkin vain maksukykyiset – pantiin verokirjoihin, mutta todennäköisesti Mankbyssa ehti elää aika monta Katarinaa, Margaretaa ja Kristinaa.

Tuomiokirjoista on pääteltävissä, ettei naistenkaan rooli ollut yksioikoinen.

Kun Karin Eriksdotter vaati naapurilta korvausta kuolleesta lampaasta, se kertoo hänellä olleen omaisuutta. Samuel Bertelsonin äitinä tuomiokirjaan päätyneellä naisella puolestaan oli piika. Se tiedetään, koska Samuelille langetettiin sakkoa hänen makaamisestaan.

Myös kylänväen elinikää tutkija joutuu päättelemään; kirjallisia tietoja ei ole. Lapsikuolleisuus oli suurta, mutta jos selvisi viidestä ensimmäisestä vuodesta hengissä, kuusikymppiseksi eläminen ei ollut harvinaista, Heinonen sanoo. Naisilla tosin oli iso riski kuolla synnytyksiin.

Jos arkeologi Tuuli Heinonen olisi seisonut tässä paikassa Mankbyssa 500 vuotta sitten, hän olisi ollut sisällä pienessä tuvassa. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Tämän päivän Mankby on pusikkoa ja puita. Aikoinaan se oli 175 metrin pituinen ja 65 metrin levyinen raivattu alue, jonka poikki kulki talojen ja pihojen reunustama kyläraitti.

Taloja ympäröineillä pelloilla kasvoi pääasiassa ohraa ja ruista. Vuoden 1541 verokirja kertoo, että kylässä oli kahdeksan tilaa. Kuudella asuttiin, kahden peltoja kävivät viljelemässä niin sanotut ulkokylänmiehet.

Mankbyn paikka on ajalleen aika tyypillinen, Heinonen kertoo.

– Aurinkoisessa etelärinteessä riitti valoa ja lämpöä, ja rinteestä vesi valui helpommin pois eikä jäänyt talojen perustuksiin. Talonpojat myös muokkasivat kylää täyttömaalla saadakseen tasaisia talonpaikkoja rinteen syrjälle.

Talot olivat pieniä hirsimökkejä. 1500-luvun puolivälin tienoilla muutamissa saattoi olla jo savupiippu, ja ehkä oli jo vähän pieniä lasi-ikkunoitakin, Heinonen kuvailee kadonnutta ympäristöä.

Veroja maksettiin ja välteltiin

Verotiedot kertovat, että siinä missä kylien köyhimmillä talonpojilla oli ehkä yksi lehmä, vauraimmilla oli jopa kymmenen. Lampaita oli paljon, ja arkeologisten tutkimusten perusteella kylissä kuopsutteli myös kanoja.

Kaivausaineistot kertovat varallisuuseroista enemmänkin. Mankbyssa oli jo 1300-luvulla jollakulla – kenties rälssin jäsenellä – paritupa eli kaksi tupaa ja niiden välissä eteinen. Se oli pienessä kylässä osoitus aikamoisesta varakkuudesta.

Kruunua kylät kiinnostivat juuri varallisuuden ja muun sellaisen vuoksi, mistä se sai täytettä verokirstuun. Lain mukaan kylissä ei olisi saanut esimerkiksi myydä olutta naapureille tai matkalaisille tai tehdä käsityötuotteita myytäviksi maksamatta veroa.

Verokirjanpitoa ei ole vain kadonnut, vaan sen vähäisyys kertonee osaltaan, miten asiat todellisuudessa hoidettiin. Maaseutu oli iso, ja hallinto oli pitkään aika pientä. Lain ulkopuolella kylissä ei eletty, mutta eivät kruunun edustajat myöskään kauheasti tulleet paikallista elämää säätelemään, sanoo Tuuli Heinonen.

Mankbysta Tallinnaan seilanneille tämä mahtoi olla todella ällistyttävä näky. Tallinnan raatihuone sai nykyisen ulkoasunsa 1400-luvulla. Kuva: Kirk Fisher / Alamy / AOP

Kauppareissu Espoon pitäjästä Porvooseen oli useiden päivien mittainen, eikä sieltä välttämättä löytynyt sitä uutta hienoa olutkolpakkoa, jota mankbylaisen ehkä teki mieli. Siispä Tallinnaan, kruunun kannasta huolimatta. Ensin jokea pitkin ja sitten merelle.

Osalla talonpoikien veneistä pystyi hyvin purjehtimaan Suomenlahden yli, viemään parruja, joita Tallinnassa kaivattiin, ja tuomaan takaisin monta tynnyriä kauppatavaraa, kertoo Tuuli Heinonen.

– Eivät ne mitään Hansa-laivoja olleet, mutta talonpojille ne olivat iso investointi. 1570-luvulta tiedetään, että kauppaveneen arvo oli enemmän kuin talonpojan irtain omaisuus ja kotieläimet yhteensä. Kauppatalonpojaksi lähteminen vaati pääomaa.

Vaikka veneet olivat hyvin rakennettuja ja merikelpoisia, sää oli arvaamaton, varsinkin purjehduskauden lopussa.

– Itämeri on myös ollut usein aika levoton. On ollut sotia, tai liikkeellä on ollut kaappareita. Ylitys ei aina ollut helppo ja turvallinen. Lähteiden perusteella tiedetään käyneen välillä niin, että talonpoika menetti lastinsa tai veneensä ankkurin.

Vanhat uskomukset elivät

Uskonnolla ja kirkolla oli keskiajalla tärkeä rooli myös Uudenmaan talonpoikien elämässä. Talonpoikien aloitteesta Espooseen rakennettiin kirkko 1480-luvulla. Mankbylaisille se teki kirkkomatkasta siedettävän pituisen.

Vaikka katolilaisia oltiinkin, keskiajan uskonelämän tiedetään olleen käytännössä vielä aika kirjavaa, kertoo Heinonen. Espoossakin useilla kylillä oli yhä oma hautausmaa, vaikka virallinen ohje määräsi hautaamaan vain kirkkomaahan.

– Tiedetään myös, että perinneuskomukset elivät pitkään aika vahvoina. Esimerkiksi rakennusten perustuksiin kätkettiin usein jokin rautaesine tai eläimen kallo, uunin kulman tai kivijalan alle, suojaamaan taloa pahoilta asioilta.

Mankbyn kaivauksilla löytynyt tulusrauta. Se oli aikansa sytkäri, jolla iskettiin kipinä taulaan. Kansanperinteestä tiedetään, että tulusraudalla ajateltiin olevan myös maagisia voimia. Kuva: Espoon kaupunginmuseo

Olutta ja noppapeliä

Keskiajan kylässä tehtiin töitä Auringon kierron ja vuodenaikojen määräämässä rytmissä, mutta ajanvietettäkään ei toki puuttunut. Millaisia huvituksia arkeologi ehdottaisi, jos siirtyisimme Mankbyn aikaan?

– Tämä oli niin iso kylä, että todennäköisesti löytäisimme talonpojan, joka möisi meille vähän olutta. Saisimme ehkä saksalaisen kannun, josta voisimme kaataa sitä omiin laseihin. Voisimme pelata noppapeliä – näistä kylistä löytyy samanlaisia noppia kuin edelleen käytetään – tai jotakin muuta lautapeliä.

Voisimme myös musisoida ja tarinoida, eli loppujen lopuksi illanviettotavat eivät olisi juurikaan erilaiset kuin tänä päivänä, Heinonen sanoo.

Toivottavasti ei menisi siinä oluen ääressä riitelyksi kuitenkaan. Kynnys lähteä käräjöimään nyrkiniskuista tai kunnianloukkauksiksi koetuista nimittelyistä oli keskiajalla varsin matala, ja kiivastumisesta rapsahti sakkoa usein molemmille osapuolille.

Tuomiokirjat kertovat, että sakkoihin tuomittiin myös muun muassa se uusimaalainen talonpoika, joka kieltäytyi lainaamasta venettään kruunun viljan kuljettamiseen Viipuriin, ja ne, jotka olivat lähteneet kalaan kirkkopyhänä.

Sammal on hiipinyt suojakankaalle, jonka Mankbysta jäljelle jääneet kivet saivat arkeologisten kaivausten jälkeen vuosikymmen sitten. Tällä paikalla oli aikansa ökytalo, paritupa. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Vaikka kaikissa kylissä asuttiin samantyyppisissä taloissa ja viljeltiin maata, Tuuli Heinonen yllättyi siitä, miten monipuolisia kylät olivat. Jokaisesta löytyi poikkeuksellisia rakennuksia tai hahmoja, hän kertoo.

– Keskiaikaista talonpoikaisyhteisöä ajatellaan helposti aika pysähtyneeksi ja tasapäiseksi. Loppujen lopuksi täällä on ollut ihan hirveästi variaatioita, tosi rikkaita ja tosi köyhiä, ja ajanjakson aikana on tapahtunut todella paljon muutoksia.

Vincentius on parhaiten aikakirjoihin jäänyt mankbylainen, mutta Mårtensbyssä eli vielä mainitumpi, Lillaksen tilan isäntä, Göran Persson Bonde, aikansa suurliikemies, uuttera Tallinnan-kävijä, majatalonpitäjä ja maaomaisuutensa kerryttäjä.

Vuonna 1516 hänen tiedetään tehneen itse kuusi Tallinnan-matkaa, ja hänellä oli alaisuudessaan muitakin kippareita. Kruunu ei katsonut hyvällä Göran Perssonin tuomia suuria vilja-, suola- ja rautalasteja vaan määräsi hänelle isot sakot.

Mankby autioitui kuninkaan käskystä

Kaiken kaikkiaan Tuuli Heinosesta tuntuu, että hänelle tutuksi käyneissä kylissä elettiin ihan hyvää elämää.

– Vaihtelua on tietysti ollut paljon. Kaikki kärsivät, jos katovuosi iski tai venäläinen ratsuväki hyökkäsi, kuten välillä kävi, mutta yleisesti ottaen elämisen ehdot olivat kunnossa ja yhteisöillä oli kykyä kestää katastrofeja.

Mårtensbysta löytyi kuusi kahdeksankulmaista lasihelmeä sievässä ryppäässä. Löytö on ajoitettu uuden ajan puolelle, 1600-luvulle. Helmet ovat ehjiä. Miksi ne hylättiin? Olivatko ne olleet rukousnauhassa, jolle ei ollut käyttöä katolisen ajan jälkeen? Kuva: Vantaan kaupunginmuseo

Vaikka tiloja välillä autioitui, ne otettiin yleensä aika äkkiä takaisin viljelyyn. Mankbyn tarinan viimeinen luku on kuitenkin toisenlainen: se autioitui kertaheitolla ja lopullisesti kuninkaan käskystä vuonna 1556.

Kustaa Vaasa oli hyvin innokas järjestelemään valtakunnan asioita. Hän perusti Suomeen paljon kuninkaankartanoita. Mankby ja läheinen Esboby, Espoonkylä, katsottiin sopivaksi alueeksi sellaiselle. Kyläläisille ilmoitettiin, että nyt pitäisi pakata ja muuttaa, Heinonen kertoo.

Kuninkaankartanot olivat kruunun omistamia kartanoita, joilla tähdättiin aikansa tehotuotantoon ennen muuta sotaväen ylläpitämiseksi.

Kuninkaan käsky oli ikävä juttu kyläläisille, mutta arkeologian onni. Mankbysta jäi maastoon pysyvä ajankuva. Ainoa autioitumisen jälkeen pystytetty rakennus oli kuninkaankartanon riihi. Tämän päivän rakentamista on ollut omiaan hillitsemään vieressä jyräävän Kehä III:n melu.

Kustaa Vaasaa tutkijan sopii kiittää myös systemaattisesta verokirjanpidosta ja verokirjojen säilyttämisestä paljon aiempaa tarkemmin. Hänen uudistustensa ansiosta niitä on säilynyt kokonaisina sarjoina.

– Häntä on kutsuttu mikromanageroijaksi. Hän tykkäsi olla kärryillä ihan kaikesta, mitä valtakunnassa tapahtui, kertoo Tuuli Heinonen.

Verokirjojen vuoksi myös mankbylaisten myöhemmät vaiheet ovat yllättävän hyvin selvillä, vaikka kylä itse katosi maastoon ja unohtui vähitellen kokonaan ihmisten mielistä.

Vain Vincentius eli Finnicus sai jäädä asumaan Mankbyn lähistölle. Hänen vuokseen kartassa lukee nykyisinkin Finnsberget, Finnsinmäki. Mankbyn pitkäaikainen lautamies Simon Larsson jatkoi luottamustehtävässään käräjillä aivan kuin ennenkin vaikka muutti Masalaan.

– Vaikuttaa siltä, ettei muutto toisiin kyliin ollut Mankbyn talonpojille katastrofi. Silloin oli tiloja tyhjillään, ja heille löytyi varmasti helposti viljelymaata. Tuntuu siltä, että he solahtivat aika hyvin uusiin yhteisöihinsä, arvioi Heinonen.

Naapuruston kylät olivat epäilemättä monille jo ennestään tuttuja – ja koti sitäkin tutumpi: Mankbysta mukaan ei pakattu vain irtaimistoa, vaan myös seinähirret ja parhaat kivetkin.

– Osa uuneista sai ilmeisesti jäädä paikalleen ja romahtaa. Voi olla, että ne kivet olivat jo niin palaneita ja hapertuneita, ettei niitä kannattanut lähteä siirtämään, sanoo arkeologi Tuuli Heinonen.

Nyt nuo kivet ovat osa ainutlaatuista "kylän fossiilia". Mankbyn paikantajan, historiallisen arkeologian dosentin Georg Haggrénin mukaan Suomesta tuskin löytyy toista yhtä isoa ja hyvin säilynyttä keskiaikaista kylää.

Lisää kuvia Mankbysta ja sen asukkaiden puuhista pienoiskoossa löytyy kuvataiteilija Taina Pailoksen Pienois.fi (siirryt toiseen palveluun)-sivustolta.

Lue myös:

Muistilurituksia ja horoskooppeja on, uudenvuodenjuhlaa ei – Pohjoismaiden keskiaikaisista kalentereista löytyi monipuolinen ajankuva