1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. politiikka
Mielipide
politiikka

Matti Mörttisen kolumni: Urheilu pois politiikasta

On ehkä naiivia sanoa politiikan olevan yhteisten asioiden yhteistä hoitamista. Se on myös kovaa kilpailua. Mutta ei sen aina tarvitsisi olla jatkuvaa pudotuspeliä, jona se näyttäytyy somen ja identiteettien aikana, kirjoittaa Mörttinen.

Politiikka pois urheilusta.

Tuttu vaatimus, eikö vain?

Taas kerran urheilun ja politiikan suhde vilahtelee puheissa, kun jalkapallon viimevuotisia EM-kisoja potkitaan koronan takia jälkijättöisesti eri puolilla Eurooppaa.

Unkarissa täytetään stadion katsojilla kuin pandemiaa ei olisi olemassakaan. Unkarilla ja sen itsevaltaisella pääministerillä Viktor Orbánilla on oma sääntökirjansa kaikkia tilanteita varten.

Erotuomarit sentään uskalsivat näyttää varoituksen keltaista kortti Unkarin keskipuolustajalle Orbánille huomattuaan, että tämän etunimi on Vilmos eikä Viktor.

Skotlannin esiintyminen turnauksessa omalla joukkueillaan hämmentää myös osaa katsojista.

Joko se Skotlanti meni itsenäistymään, kun asiasta niin kovasti on brexitin jälkeen kohkattu?

No, ei mennyt. Britanniaan kuuluvat neljä maata ovat esiintyneet jalkapallossa itsenäisinä iät ja ajat. Ja niin on tehnyt muuten myös Gibraltar ja Tanskaan kuuluva autonominen Färsaaret.

Ratkaisevaa on se, millä alueellisella toimijalla on kansallinen lajiliitto jäsenenä Euroopan jalkapalloyhteisössä Uefassa (siirryt toiseen palveluun).

Venäjään kuuluva Suomen suuriruhtinaskunta muuten esiintyi omalla joukkueellaan olympiakisoissa viisi vuotta ennen itsenäistymistään.

Politiikkaa ei saada pois urheilusta, eikä ole tarvettakaan. Urheilu on bisnestä ja osa yhteiskuntaelämää. Turha sitä on pestä puhtaaksi edes pyhällä vedellä, vaikka siinä uskonnollisen toiminnankin piirteitä ilmenee.

Vaalit ovat politiikan arvokisoja. Niihin valmentaudutaan, niihin kootaan joukkueet.

Olisiko sen sijaan mahdollista saada urheilu pois politiikasta?

Tämä tuli mieleen viimeaikaisia vaaliuutisia seuratessa. Vaalit ovat politiikan arvokisoja. Niihin valmentaudutaan, niihin kootaan joukkueet. Mutta kisaa käydään yhtä paljon joukkueiden sisällä kuin niiden kesken.

Ammattiurheilija voi koska vain päätyä yhtäkkiä pelaamaan juuri äsken edustamaansa seuraa vastaan. Urheilija on lojaali, mutta lojaalius kestää vain niin kauan kuin palkanmaksukin.

Samalla tavalla poliitikon suhtautuminen toisen puolueen edustajaan vaihtuu sen mukaan, ollaanko tämän kanssa hallitusyhteistyössä vai ei.

Median vaalivalvojaiset ovat kuin arvokilpailujen kisastudio. Kuunnellaan asiantuntijoiden kommentointia ja kilpailun osanottajien selityksiä. Juhlitaan, jos tulos antaa siihen aihetta.

Etenkin vaalien ja isojen kisojen välissä urheilijat ja poliitikot ovat tavattavissa sen mukaan kuin heille sopii. Silloin he myös puhuvat usein aivan toiseen tapaan kuin suuren tapahtuman hetkellä.

Siitä poliitikkoja toki pitää kiittää, että he eivät ole omaksuneet urheilijoiden tapaa puhua itsestään ikään kuin ulkopuolisena.

Suomalainen urheilija ei kerro, että hän on onnellinen päästyään palkintopallille. Hän sanoo, että ”tässä ollaan nyt noustu poudiumille ja siihen on syytä olla tyytyväisiä”.

Poliitikko sen sijaan kehuu itseään suoraan. Hän saa minä-sanan sopimaan sellaisiinkin tilanteisiin, joissa yksikön ensimmäisen persoonan sijaan sopisi puhuminen monikossa.

Muistan toki yhden poikkeuksen urheilusta. Jo edesmennyt tamperelainen palloilumies pystyi aikoinaan puhumaan minämuodossa voitokkaasta naisjoukkueesta, jota hän oli valmentanut vuosikymmeniä aiemmin.

Puhe siitä, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista yhdessä, on toki naiivia, mutta kyllä politiikka olisi voitava nähdä muunakin kuin jatkuvana pudotuspelien sarjana.

Oikeassa olemisen pakko ja voittamisen pakko ovat läheistä sukua keskenään.

Etenkin nykyisenä identiteettipolitiikan some-aikana saa usein vaikutelman, että poliittinen keskustelu lähentelee tasoa, joka tavoitettiin kansakoulun välituntien tytöt vastaan pojat -polttopallopeleissä.

Oikeassa olemisen pakko ja voittamisen pakko ovat läheistä sukua keskenään. Urheilija voi sanoa, että ”tänään kaveri oli parempi” mutta ei taida koskaan todeta olevansa pysyvästi lahjattomampi lajissaan kuin sen mestarit.

Poliitikko taas hyvin harvoin pystyy tunnustamaan virhearvioitaan. Korkeimman asteen itseanalyysiä politiikassa edustaa edelleen Paavo Väyrysen suuhun usein pantu ”kerran luulin olleeni väärässä, mutta se olikin erehdys”.

Selvyyden vuoksi: kun pyydän vähentämään urheilua politiikasta, en tarkoita, että urheilijat eivät saisi ryhtyä poliitikoiksi.

Kansanvalta on löytänyt kilpakentiltä huonoja ja hyviä poliitikkoja ihan siinä missä muiltakin elämänaloilta. Esimerkiksi olympiamitalistit Marjo Matikainen-Kallström ja Antti Kalliomäki olisivat voineet päätyä ison puolueen puheenjohtajiksi ja sitä kautta pääministereiksi.

He ovat kuitenkin jo poistuneet päättäjäuralta. Ehkä jatkuva kilpaileminen oli heille liikaa. Ehkä politiikassa oli heille liikaa urheilua.

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija, entinen politiikan toimittaja ja vielä entisempi urheilutoimittaja.

Kolumnista voi keskustella 24.6. klo 23:00 asti.