1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. valaat

Uutta tietoa merten jättiläisistä: Tyynenmeren miekkavalailla on parhaita kavereita ja Intian valtamerestä löytyi uusi sinivalaspopulaatio, joka laulaa paljon

Intianmeren pikkusinivalaiden jäljille päästiin ydinkoekiellon vuoksi. Sitä valvova järjestö tarkkailee merten ääniaaltoja, ja tutkijat havaitsivat niiden joukosta uppo-oudon valasporukan omaperäisen laulun.

Tutkimuksen miekkavalaspopulaation jäseniä Brittiläisen Kolumbian rannikolla Kanadassa. Kuva polskinnasta on parin vuoden takaa. Kuva: Richard Ellis / Alamy / AOP

Sukulaisia kannattaa sietää mutta kaikista ei ole pakko pitää yhtä paljon. Se pätee ihmisten lisäksi pohjoisen Tyynenmeren koilliskulmalla eläviin miekkavalaisiin, kertoo tuore brittiläis-yhdysvaltalainen tutkimus.

Pääasiassa Kanadan Brittiläisen Kolumbian ja Yhdysvaltain Washingtonin osavaltion vesillä elävään populaatioon kuuluvien kolmen lauman jäsenet pysyvät koko ikänsä porukassa, johon ovat syntyneet.

Aiemmin tutkijat pystyivät tarkkailemaan yksilöitä vain niiden uidessa pinnalla ja olettivat, että läheisin sukulaisuussuhde tarkoittaa myös läheisintä sosiaalista suhdetta. Käsitys muuttui, kun tutkijat pääsivät kurkistamaan myös pinnan alle.

Miekkavalaiden yhteispeliä seurattiin lintuperspektiivistä drooneilla. Kymmenen päivän seurannassa tallennettiin lähes 11 tuntia videota 22 miekkavalaasta.

– Seuranta osoitti, että tietyt yksilöt ovat toisilleen mieluisinta seuraa myös näin tiiviissä ryhmässä. Vähän niin kuin lapsella, jonka äiti vie juhliin: lapsi ei päätä, minne mennään, mutta voi valita kenen kanssa siellä leikkii, selittää tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, Exeterin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) tutkijatohtori Michael Weiss.

Videolta selvisi, että kaveria kosketeltiin enemmän kuin lauman muita jäseniä, ja myös pintaan noustiin yksissä tuumin. Koskettelun määrä oli yllättävä, sanoo etologian professori Darren Croft.

– Monilla eläinlajeilla, myös ihmisillä, fyysinen kontakti on yleensä rauhoittelevaa ja tarkoitettu purkamaan stressiä, Croft sanoo.

Kaverin kanssa rinta rinnan käymässä Kalifornian vesillä. Kuva: NOAA

Äärimmäisen uhanalaiseksi kutistunut populaatio sinänsä on varsin hyvin tunnettu valastutkimuskeskus CWR:n (siirryt toiseen palveluun) työn ansiosta. CWR on seurannut 45 vuoden ajan laumojen syntymiä ja kuolemia, uintireittejä ja muuta elämää. Laumoissa on enää 12, 17 ja 33 yksilöä.

Kontaktien perusteella keskeisin sosiaalinen rooli on nuorilla ja naarailla, ja mieluisimmat kaverit näyttävät löytyvän samanikäisten ja samaa sukupuolta olevien laumatoverien joukosta.

Iän karttuessa kontaktien havaittiin vähenevän, Proceedings of the Royal Society B (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistu tutkimus kertoo. Iän tuomaa kokemusta kuitenkin pidetään arvossa, sanoo puolestaan CWR.

Sen mukaan johtajat ovat vanhoja naaraita – isoäitejä tai isoisoäitejä. Tämänhetkisen populaation vanhin yksilö on syntynyt arviolta vuonna 1928.

Valaiden ja delfiinien sosiaalisessa käytöksessä on havaittu ennenkin paljon yhtäläistä ihmisten kanssa. Harrastuksetkin yhdistävät. Siitä ovat esimerkki Länsi-Australian vesien pullonokkadelfiinit, joista osa suojelee kuononsa merisienellä ryhtyessään tonkimaan kaloja merenpohjasta. Naaraat oppivat vaivalloisen mutta hyödyllisen keinon emoiltaan, uroksilla taito on harvinainen. Sille, joka osaa, mieluisinta seuraa näyttää olevan toinen taitava koiras.

Keskeltä Intian valtamerta on yllättäen löytynyt sinivalaspopulaatio, josta ei ollut aiemmin mitään tietoa.

Vaikka pikkusinivalas on perheensä pienin, sekin kasvaa jopa 24-metriseksi. Luulisi lähes kahden bussin pituisten otusten joukon jääneen jossakin vaiheessa ihmisten kiikariin.

Ollakseen maailman suurimpia eläimiä sinivalaat ja niiden alalajit ovat kuitenkin hyvin vaikeita havaita.

Ensinnäkin niitä on vähän. Arviolta vain 0,15 prosenttia eteläisen pallonpuoliskon sinivalaista säästyi viime ja toissa vuosisadan valaanpyynniltä. Toisin kuin monet muut pallonpuoliskon valaslajit, ne eivät ole toipuneet rajusta pyynnistä.

Sinivalaat myös pystyttelevät kaukana rannikoista eivätkä yleensä käy läiskyttelemässä meren pinnalla, toisin kuin monet muut valaslajit. Tälläkään kertaa populaatiota ei nähty, vaan kuultiin.

Pikkusinivalaat elävät Intianmeren lisäksi eteläisellä Tyynellämerellä. Tämä yksilö kuvattiin Bandanmerellä Indonesian vesillä toissa vuonna. Kuva: Stocktrek Images / AOP

Kansainvälistä ydinkieltosopimusta valvova CTBTO-järjestö tarkkailee mahdollisten ydinkokeiden ääniaaltoja hydrofoneilla, vedenalaisilla mikrofoneilla. Samalla ne tallettavat muitakin ääniä merentutkijoiden hyödyksi.

Dataa seuloessaan australialaisen Etelä-Walesin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) tutkijat tulivat siihen tulokseen, että joukossa oli ääniä, joiden alkuperää he olivat kummastelleet ennenkin.

Selviteltyään kuulemansa rakennetta, taajuutta ja rytmiä he totesivat, että kyseessä oli ennestään tuntematon joukko pikkusinivalaita.

– Yksilöiden määrää emme tiedä, mutta niitä täytyy olla paljon, koska ääntelyä on tavattomasti, sanoo meriekologian professori Tracey Rogers.

Noin vain uuden populaation salaisuus ei paljastunut, vaan bioakustikko Emmanuelle Leroy ryhmineen kävi läpi CTBTO:n koko parikymmenvuotisen datan havaittuaan spektrogrammissa kummia vaakasuoria viivoja.

Tietyillä taajuuksilla ne kertovat, että signaalissa on paljon energiaa, Leroy kertoo.

Energiaa tosiaan on: pikkusinivalaan laulu voi kantaa meressä 500 kilometriä. Ihmisen korvalle laulu tosin on niin matalataajuista, että sen voi kuulla vain käsiteltynä:

Sisältöä ei voida näyttää

Ylen palveluissa voidaan näyttää sosiaalisessa mediassa julkaistuja sisältöjä. Tarkista evästeasetuksesi, jos haluat säätää sisältöjen näkymistä Ylen palveluissa. Tarkistamalla evästeasetuksesi voit vaikuttaa näkemääsi sisältöön sivuillamme.

Katso sisältö Twitterissä

– Aineisto osoitti, että meressä oli tätä muista lajeista ja populaatioista poikkeavaa laulua tuhansittain joka vuosi. Se oli iso osa Intianmeren äänimaisemaa eikä voinut olla peräisin vain parista valaasta; siellä täytyi olla kokonainen populaatio, Leroy selittää johtopäätelmää.

Valaiden laulu on lajeille omintakeista. Ryhävalaat ovat kuin jazzlaulajia, ne muuttelevat laulujaan tuon tuosta; sinivalaat pitävät kiinni rakenteeltaan perinteisistä ja yksinkertaisista lauluista, Rogers vertaa.

Vaikka lajin laulu on yhteinen, populaatioilla on siitä hieman poikkeavat versionsa. Tutkijat eivät tiedä, ovatko murteet synnynnäisiä vai opitaanko ne.

– Intianmeressä eri alueilta tulevat yksilöt osuvat toistensa reiteille tuon tuosta mutta säilyttävät silti oman laulunsa. Se on kuin sormenjälki, jonka ansiosta valaita voi seurata niiden tuhansien kilometrien pituisilla matkoilla, Rogers kertoo.

Minusta on aika mahtavaa, että sama järjestelmä, joka suojelee maailmaa ydinpommeilta, auttaa meitä löytämään uusia valaspopulaatioita ja pitkällä tähtäyksellä tutkimaan meriympäristön terveyttä.

Meriekologian professori Tracey Rogers

Uudelle populaatiolle annettiin nimeksi Chagos sen saariryhmän mukaan, jonka liepeiltä äänet havaittiin. Populaation jäsenet ovat kuitenkin liikkuvaisia: saman laulun todettiin kajahdelleen niin pohjoisessa kuin Sri Lankan rannikolla ja idässä Länsi-Australian Kimberleyn vesillä.

Lopullinen vakuus uudesta populaatiosta saadaan vasta, kun sen jäseniä päästään näkemään. Se on erittäin hankala ja vaikeasti rahoitettava tavoite, joten Leroy ei odota sen onnistuvan kovin pian.

– Mutta elleivät ne ole pikkusinivalaita, niin ainakin ne laulavat aivan kuten sellaiset, tuumii Leroy, joka on Scientific Reports (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistun tutkimuksen pääkirjoittaja.