1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Tumma ihonväri

Uwa Iduozeen kolumni: Mustien ihmisten kärsimystä esittäviä videoita ja kuvia ei voi välttää, vaikka haluaisi

Mustalle kärsimykselle on aina ollu kysyntää, ja sen esittämiselle matala kynnys. Emme saa sulkea silmiä sorrolta, mutta tarvitsemme vastapainoksi tavallisia, arkisia tarinoita mustuudesta, joita ei rytmitä pelkästään rasismi, kirjoittaa Iduozee.

Puhuin vähän aikaa sitten ystäväni kanssa puhelimessa, ja mainitsin hänelle katsovani ohjaaja Barry Jenkinsin uutta The Underground Railroad -nimistä sarjaa. Colson Whiteheadin romaaniin pohjautuvan sarjan nimi viittaa teiden ja turvatalojen verkostoon, jotka mahdollistivat etelävaltioiden orjuutettujen mustien pakenemisen plantaaseilta. Sarjassa seurataan päähenkilön, Coran, pakomatkaa orjuudesta.

Mustan kärsimyksen viihteellistämisellä ja tuotteistamisella on pitkä historia.

Ystäväni kertoi, että hän ei ole katsonut sarjaa, vaikka se on tullut hänellä usein striimauspalveluita selatessa vastaan, koska hän pyrkii oman hyvinvointinsa vuoksi välttämään elokuvia ja sarjoja, jotka esittävät mustien ihmisten kärsimystä.

Hän on oikeassa. Sarjaa ei ole helppo katsoa. Vaikka Jenkins lähestyy tarinaa erittäin hienovaraisesti ja onnistuu välttämään monet perinteisten orjatarinoiden ongelmat, kärsimys on jatkuvasti läsnä. Heti ensimmäisessä jaksossa plantaasilta pakoon yrittänyttä mustaa miestä kidutetaan, jonka jälkeen tämä poltetaan elävältä. Tässä kohtaa oli lähellä, etten itsekin jättänyt sarjaa kesken. Kivun todistaminen turhautti, koska se muistutti siitä, miten usein me altistumme tämänkaltaiselle väkivaltakuvastolle.

Etenkin viimeisen vuoden aikana mustien ihmisten kärsimystä esittäviä videoita ja kuvia ei ole voinut halutessaankaan välttää. Monille tulee varmasti ensimmäisenä mieleen George Floyd, jonka murhavideon ovat nähneet miljoonat ihmiset ympäri maailmaa.George Floyd on kuollut poliisin polven alle yhä uudelleen ja uudelleen puhelimien, televisioiden ja tietokoneiden näytöillä. Hänen nimissään myydään t-paitoja, alusvaatteita, tyynyjä ja kasvomaskeja, ja mediatalot mainostivat otsikoissaan vielä kuukausienkin jälkeen “ennennäkemätöntä” videomateriaalia hänen murhastaan. Ilmeisesti jo nähdyt 8 minuuttia ja 46 sekuntia eivät riittäneet.

Mustan kärsimyksen viihteellistämisellä ja tuotteistamisella on pitkä historia. Jo orjuuden ja Jim Crow -lakien (siirryt toiseen palveluun) aikana mustien ihmisten lynkkauksiin osallistuneille valkoisille väkijoukoille jaettiin muistoksi murhattuja mustia ihmisiä esittäviä postikortteja (siirryt toiseen palveluun), joiden avulla he saattoivat muistella tapahtumaa jälkeenpäin. Postikorttien taakse kirjoitettiin usein rasistisia tekstejä tai runoja.

Poliisimurhakuvastoa ei tietenkään voi suoraan verrata lynkkauspostikortteihin. Kortit olivat viihdettä valkoisille ja niitä käytettiin muistuttamaan mustia ihmisiä siitä, mitä tapahtuu, jos he eivät muista paikkaansa. Viimeisimpien poliisiväkivaltavideoiden levittämistä taas perustellaan pyrkimyksellä aktivoida ihmisiä poliittiseen toimintaan ja rasisminvastaiseen kamppailuun.

Eroistaan huolimatta postikorteilla ja murhavideoilla on myös vaarallisen samankaltaisia piirteitä. Molemmat on luotu kulutettaviksi ja jaettaviksi. Molemmat toisintavat yksinkertaistettua kuvaa mustista ihmisistä uhreina ja traumatisoivat heitä (siirryt toiseen palveluun). Psykologit ovat yhdistäneet poliisimurhavideoiden läsnäolon muun muassa traumaperäisten stressihäiriöiden lisääntymiseen mustien yhteisöissä (siirryt toiseen palveluun).

Mikä siis selittää väkivaltakuvaston suosion ja muiden ihmisten kärsimyksen jatkuvan läsnäolon arjessamme? Onko niiden vaikutus yhtä voimakas, kuin haluaisimme ajatella? Voimme lähestyä kysymystä tutkimalla BLM-liikkeen kannatuslukujen kehitystä. Liikkeen kannatus amerikkalaisten keskuudessa on tippunut viime kesän huippulukemista alemmas, kuin se oli vuoden 2020 alussa (siirryt toiseen palveluun) ennen Breonna Tayloria, Ahmaud Arberya, George Floydia ja muita henkensä ennenaikaisesti menettäneitä.

Solidaarisuus osoittautui jälleen lyhytaikaiseksi. Tuntuu, että ihmiset eivät ole sitoutuneet ihmisoikeuksiin, vaan ihmiskärsimyksen kuluttamiseen. Kärsimys tarjoaa vahvoja tunne-elämyksiä, mutta ei vaadi meiltä mitään. Sääli muistuttaa meitä siitä, että meillä on asiat melko hyvin suhteessa kärsimyksen kohteena oleviin ihmisiin. Viha muistuttaa meitä siitä, että olemme tuntevia ihmisiä. Pyrkimys ymmärtää tilanteeseen johtaneita yhteiskunnallisia rakenteita on toissijaista, koska seuraukset ovat kiinnostavampia kuin syyt. Valokeila kääntyy kohti seuraavaa kohdetta, ja kesken jäänyt keskustelu takaa sen, että tarpeeton kärsimys toistuu.

Muiden ihmisten kärsimyksen dokumentointi ja levittäminen ei rajoitu mustiin amerikkalaisiin. Sama tarina ja sorto toistuu eri muodoissa ympäri maailmaa. Kuvajournalismin, dokumentarismin ja elokuvan historia on täynnä eri vähemmistöjen tuskaa esittävää kuvastoa. Eilisen BLM on tämän päivän Palestiina, joka taas on huomenna jotain aivan muuta.

Yleisö tälle kärsimykselle on lähes poikkeuksetta se, johon esitetty väkivalta ja sorto eivät kohdistu. Kärsimystä voi olla helpompi katsoa, jos sen kohde ei näytä sinulta. Väkivallan jatkuva läsnäolo myös turruttaa katsojan. Ihmisten aktivointi vaatii jatkuvasti entistä shokeeraavampaa kuvastoa ja sen vaikutukset jäävät usein lyhytaikaisiksi.

Yksipuoliset esitykset toistavat stereotyyppejä ja vahvistavat ennakkoluulojamme.

Vuoden 2016 #oscarssowhite-skandaalin jälkeen New York Timesissa julkaistu artikkeli (siirryt toiseen palveluun) maalasi karun kuvan siitä, millaisista rooleista mustia ihmisiä on palkittu Oscar-gaalan historiassa. Kaikki kymmenen siihen mennessä parhaan naispääosan kategoriassa ehdolla olleista mustista naisista esittivät hahmoa, joka elää köyhyydessä ja puolet heistä joutui raiskatuksi. Mustat miehet olivat samaan aikaan olleet ehdolla kaksikymmentä kertaa. Näyttelijöiden roolihahmoista kolmetoista hahmoa oli pidätetty tai vangittu, ja viisitoista edusti väkivaltaisia henkilöitä.

Yksipuoliset esitykset toistavat stereotyyppejä ja vahvistavat ennakkoluulojamme. Silmien sulkeminen sorron historialta ei toki ole vastaus, mutta emme voi antaa kärsimyksen muodostua vallitsevaksi tavaksi kertoa mustien ihmisten tarinoita. Tarvitsemme myös mustaa iloa, surua ja arkea, joita ei rytmitä pelkästään rasismin seuraukset ja väkivalta.

The Underground Railroad -sarjan kuvausten aikana Barry Jenkins kuvasi rinnakkaisprojektin, jonka seurauksena syntyi kokeellinen elokuva The Gaze (siirryt toiseen palveluun). Elokuva koostuu näyttelijöiden roolihahmojen henkilökuvista 1800-luvun Yhdysvaltojen etelävaltioiden mustina asukkaina. Jenkinsin mukaan (siirryt toiseen palveluun) tämä oli keino taltioida hänen esivanhempiensa sukupolvea, josta on olemassa hyvin vähän kuvastoa.

Kuvatut ihmiset katsovat suoraan kameraan, jolloin katsoja ja katsottu kohtaavat. Jenkins puhuu mustasta katseesta ja aidosta näkemisestä. Näin kohtaamme ihmiset sellaisina, kuin he olivat ilman, että heidän identiteettinsä määrittyy pelkästään sen kautta, mitä heille tehtiin.

Pidän ajatuksesta. Olemme jo nähneet riittävästi mustaa kärsimystä. On aika siirtyä kohti aitoa näkemistä ja mustaa katsetta.

Uwa Iduozee

Kirjoittaja on helsinkiläistaustainen kuvaaja ja dokumentaristi, joka haluaa oppia lisää elämän kauniista puolista.

Kolumnista voi keskustella 13.7. klo 23.00 saakka.

Lisää aiheesta:

Jos musta ilo kiinnostaa, käy uppoutumassa Lovers Rock -elokuvan transsinomaiseen maailmaan.

Musta kesä Yle Areenassa