1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. häirintä

Trauma, hidas tutkinta ja asenteet saavat häirinnän uhrin luopumaan rikosilmoituksesta – somekampanja voi olla ainoa keino käsitellä kokemusta

Seksuaalisen väkivallan ja ahdistelun uhrit kertovat kokemuksistaan viranomaisille vain harvoin. Asiantuntijoiden mukaan uhrit voivat kokea tutkinta- ja oikeusprosessin liian raskaaksi. Pulmia on myös uhrien kohtaamisessa ja tapausten tutkimisessa.

Seksuaalisen häirinnän uhrit kertovat harvoin kokemuksistaan viranomaisille, tai edes läheisilleen, koska pelkona on, ettei heitä uskota. Kuva: Tuomas Jaakkola / Yle

Seksuaalisen häirinnän vastaisissa kampanjoissa nousee esille myös tapauksia, joista ei välttämättä ole ilmoitettu viranomaisille.

Anonyymi Instagram-tili on jakanut viime päivinä kokemuksia punk-piirien väärinkäytöksistä. Keskustelu häirinnästä ja ahdistelusta on levinnyt myös muihin musiikkigenreihin.

Muun muassa tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen lausui eilen MTV:lle, että ahdistelutapaukset olisi tärkeää saattaa poliisin tietoon, jotta ne etenisivät mahdollisesti oikeuskäsittelyyn.

Se ei kuitenkaan ole asiantuntijoiden mukaan aina yksinkertaista.

YK:n tasa-arvojärjestö UN Women Suomen viestinnän vastaava Emma Winiecki uskoo, että monilla uhreilla on sellainen käsitys, että ilmoitus raiskauksesta, seksuaalisesta väkivallasta tai ahdistelusta johtaa harvoin oikeuskäsittelyyn, tuomiosta puhumattakaan.

– Se prosessi on uhrille aika raskas. Uhri joutuisi purkamaan omat traumansa ja haavansa, eikä se välttämättä johtaisi oikeudenmukaiseen tuomioon. Siksi siihen tuntuu raskaalta lähteä, Winiecki lausuu.

Me muut, ympäröivä yhteiskunta, ystävät, kollegat, bändikaverit, festareitten järjestäjät, baarin pitäjät, vahvistamme viestiä omilta tahoiltamme, että tällaista käytöstä ei normalisoida ja hyväksytä, Emma Winiecki muistuttaa. Kuva: Markku Pitkänen / Yle

Seksuaalirikollisuus onkin suurelta osin piilorikollisuutta. Oikeustieteen professori Johanna Niemi Turun yliopistosta sanoo, että kynnys ilmoittaa seksuaalirikoksista poliisille on korkea.

Hän viittaa useisiin eri tutkimuksiin, joiden perusteella ainoastaan noin 10 prosenttia tapauksista tulee poliisin tietoon. Seksuaalirikosten ja etenkin seksuaalisen ahdistelun tutkiminen on vaikeaa eritoten silloin, kun tapahtumista on kulunut pitkä aika. Tämäkin nostaa uhrien kynnystä viedä asioita viranomaisten tietoon.

– Mitä pitempi aika on kulunut, sitä vaikeampaa on saada näyttöä, vaikka jotain rikollista olisikin tapahtunut. Siksi tällainen me too -tyyppinen kampanja on uhreille ainoa mahdollisuus tuoda tätä ilmiötä jotenkin esiin, Niemi luonnehtii.

Keskeisintä on yhteisön suhtautuminen

Oikeustieteen professori Johanna Niemi sanoo tuntevansa suurta sympatiaa ahdistelun ja häirinnän kohteeksi joutuneita naisia kohtaan. Hän näkee, että ahdistelun ja häirinnän kitkemisessä avainasemassa on yhteisön suhtautuminen asiattomaan käyttäytymiseen.

– Näissä musiikkipiireissä kyse on ollut monesti aika nuorista tytöistä. Eihän heillä ole voimaa haastaa sellaisia käyttäytymisnormeja, jossa naisesta saa heittää millaisia juttuja tahansa.

Uhrit ovat saaneet voimaa puhua näistä asioista, kun he ovat huomanneet, että heitä on useita, Johanna Niemi toteaa. Kuva: YLE

Niemen mukaan uhrit saattavat pelätä rikostutkinnan ja oikeuskäsittelyn aiheuttavan heille vain enemmän vaikeuksia. Sen vuoksi moni uhri tyytyy kohtaloonsa.

Häirinnästä on tullut usein saman piirin sisällä niin normaalia, että siitä on tullut jo hyväksyttyä, vaikka se on aina väärin, Winiecki huomauttaa.

– Osa uhreista on saattanut kertoa omille läheisilleen tai bändikavereilleen, mutta heitä ei ole otettu vakavasti. Se nostaa myös kynnystä kertoa viranomaisille: jos oma lähipiiri ei usko uhria, miksi viranomaiset uskoisivat, Winiecki selventää.

Professori Niemi myös uskoo, että kokemuksistaan ilmoittaneiden suuri määrä madaltaa kynnystä tuoda asioita julkisuuteen.

Laajat me too -henkiset kampanjat ovat Niemen mukaan melko tuore ilmiö.

– Ymmärrän, että uhrit kokevat tämän olevan ainoa tapa tuoda näitä asioita esille. Tämä myös osoittaa, ettei kyse ole yksittäistapauksista vaan ilmiöstä. Se on uutta.

Johanna Niemi pitää toisaalta ongelmallisena sitä, että keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa kirjoitetaan seksuaalirikoksista niin, että tekijäksi väitetty henkilö voidaan tunnistaa. Oikeusvaltion periaatteisiin kuuluu, että henkilö on syytön, kunnes toisin todistetaan.

– Mutta vaikka rikos olisi tapahtunut kauan sitten, on mahdollista, että uhreilla on riittävästi tietoa ja näyttöä siitä, mitä on tapahtunut. Jos teon voidaan osoittaa tapahtuneen, niin silloin kyse ei ole epäillyn kunniasta, vaan siitä mitä hän on tehnyt, Niemi muotoilee.

Ei enää vain "yksityisasia"

Seksuaalinen ahdistelu kirjattiin rikoslakiin vuonna 2014. Rikoksen maksimirangaistus on kuusi kuukautta vankeutta, mutta käytännössä siitä tuomitaan sakkoihin.

Rikosnimike pitää sisällään fyysisesti tapahtuvan ahdistelun. Verbaalisen ahdistelun katsotaan kuuluvan kunnianloukkauksen piiriin.

– Esimerkiksi “huorittelussa” loukataan suoraan tiettyä henkilöä, jolloin se on kunnianloukkaus. Siitä voidaan tuomita vahingonkorvauksia, Niemi avaa.

Hän muistuttaa, että monet seksuaalirikokset olivat asianomistajarikoksia vuoteen 2014 asti. Sitä ennen ei riittänyt, että tapaus tulee muuta kautta poliisin tietoon, vaan rikoksen uhrin oli tehtävä itse rikosilmoitus.

Asenne on saattanut jäädä lakimuutoksesta huolimatta ainakin jossain määrin elämään.

– Se on antanut vahvan viestin, että kyse on yksityisasiasta – uhrin, ei yhteiskunnan ongelmasta. Kaikki muut vakavat rikokset on meillä koettu rikoksena yhteisöä kohtaan, mutta seksuaalirikoksia ei.

Tutkinnoissa asenneongelmia ja harjaantumattomuutta

Professorin mukaan seksuaalirikokset ovat niin yleisiä, että niiden tutkimisen pitäisi olla poliisille perusasia.

Seksuaalirikostutkinnan koulutuksella ei kuitenkaan ole poliisissa pitkiä perinteitä. Tämä näkyy Johanna Niemen mukaan toisinaan tutkinnan tasossa.

– Monesti tutkinnat käynnistyvät hitaasti eikä esimerkiksi epäillyn rikoksen näyttöä varmisteta alkuvaiheessa riittävän hyvin. Harjaantumattomuutta on ollut nimenomaan niissä rivipoliiseissa, jotka usein ensimmäisenä kohtaavat epäillyn rikoksen.

– Esimerkiksi Helsingissä on väkivalta- ja seksuaalirikoksiin erikoistunut yksikkö, jossa osaaminen on tietysti ihan toisella tasolla. Muualla maassa tällaista erikoistumista ei välttämättä ole yhtä paljon ollut.

Tutkinnan hitaus on myös Winieckin mukaan iso ongelma. Sen lisäksi tutkinnan alkuun saaminen voi olla kuin tervassa tarpomista.

– Sitä polkua pitäisi selkeyttää. Poliisin sivuilla voisi olla esimerkiksi suoraan linkki ilmoituksen tekemiseen, ja sen jälkeen viranomaisilla tieto siitä, kenelle uhrin voi ohjata, ettei hän jäisi yksin traumaattisen kokemuksen kanssa.

– Jos kestää monta kuukautta, ennen kuin sinuun otetaan yhteyttä ilmoituksen jättämisen jälkeen, se ei välitä sellaista viestiä, että asiaa otetaan vakavasti.

Niemen mukaan myös poliisissa on ollut havaittavissa asenteellista ongelmaa.

– Teini-ikäisten tyttöjen kohtaaminen on poliisissa ollut hyvin vaikeaa. Tytöt eivät osaa välttämättä kertoa asioista niin, että tulevat ymmärretyksi, eikä poliisi osaa puhuttaa heitä oikealla tavalla.

Perusasioihin kuuluu Niemen mukaan se, että jokainen raiskauksen tai seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ilmoittanut pitäisi ohjata välittömästi lääkärille, ja mieluiten poliisin matkassa.

Niemi korostaa kuitenkin, että poliisien kouluttamisessa on menty parempaan suuntaan koko ajan.

Suomessa seksuaalinen suojaikäraja on 16 vuotta. Niemi sanoo ajatelleensa aiemmin, että suojaikärajan voisi laskea 15 vuoteen, koska se on myös rikosoikeudellinen vastuuikäraja. Punkstoo-ilmiöön perehdyttyään hän sanoo tulleensa toisiin ajatuksiin.

Professorin mukaan nuoriin naisiin kohdistuvien seksuaalirikosten taustalla on usein prosessi, jossa tekijä luo luottamuksellista ilmapiiriä ennen kuin tilanne etenee varsinaiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

– Nuori ikään kuin kiedotaan mukaan vaihe vaiheelta. Tämä mekanismi pitäisi ymmärtää myös poliisissa ja oikeuslaitoksessa paremmin. Nykyinen lainsäädäntö antaisi mahdollisuudet kunnollisiin tuomioihin.

Lue myös: