Mielipide
työaika

Matti Mörttisen kolumni: Liian pitkä vai lyhyt työaika? Väärä kysymys mutta tarpeellinen

Tasa-arvoa voi olla, että toinen tekee töitä neljänä ja toinen seitsemänä päivänä viikossa. Varttuneimmilla meistä on paljon opittavaa nuorten tavasta suhtautua työhön, kirjoittaa Mörttinen.

Työviikko voisi olla nelipäiväinen, sanovat jotkut (siirryt toiseen palveluun).

Toisille taas sopisi (siirryt toiseen palveluun) seitsemän päivän ja 80 tunnin työviikko.

Keskustelu on taas kärjistynyt ääripäihin.

Vai onko? Voisihan joku nokittaa vielä vaikka kolmen päivän tai sadan tunnin työviikolla.

Väittely työajasta on hakoteillä – mutta se on silti tarpeellista. Etenkin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat voisivat ottaa siitä paljon oppia.

Parasta on, että keskustelu pakottaa ajattelemaan uusiksi työn ja tuottavuuden käsitteitä.

Minkä muun takia muka tuottavuutta tavoiteltaisiin kuin siksi, että elämä helpottuu tai parhaassa tapauksessa myös pitenee.

Tuottavuuden tavoite ja paras seuraus on hyvinvoinnin lisääminen. Siitä lienee vaikea olla eri mieltä.

Toki hyvinvoinnin lisäys voi tarkoittaa eri ihmisille täysin eri asioita. Jollekulle se on rahaa ja vaurautta, toiselle vapautta ja aikaa.

Minkä muun takia muka tuottavuutta tavoiteltaisiin kuin siksi, että elämä helpottuu tai parhaassa tapauksessa myös pitenee.

Mutta valitettavasti tuottavuus on myös huumetta. Se panee saajansa haluamaan lisää. Siitä voi tulla itsetarkoitus, joka hämärtää varsinaisen tavoitteen eli hyvinvoinnin.

Terve sääntelykin on siis markkinoiden maailmassa tarpeellista.

Työrasituksen rajoittamisen historiallisia vallankumouksia ovat kahdeksantuntinen päivä ja viisipäiväinen viikko.

Niiden toteuttamisen jälkeen on saatu aikaan lähinnä hyväntahtoista näperrystä esimerkiksi pekkaspäivinä ja vuorotteluvapaina.

Samaan aikaan työ on valunut monilla osaksi vapaa-aikaa. Mattoa on leikattu toisesta ja jatkettu toisesta päästä.

Kahdeksantuntinen työpäivä ajettiin tunnetusti Suomeen Forssan kautta. Suomen sosialidemokraattinen puolue vaati julistuksessaan (siirryt toiseen palveluun) vuonna 1903 muun muassa sitä, että ”työaika on saatava 8-tuntiseksi niissä ammateissa, missä eivät epäterveelliset olosuhteet vaadi sitä lyhemmäksi.”

Noin sata vuotta myöhemmin elinkeinoelämän edushenkilöiltä saattoi kuulla, että Forssan tavoitteet ovat jälleen ajankohtaiset. He olivat sitä mieltä, että työaika oli päässyt ay-väen kikkailuilla kutistumaan, joten sitä olisi pidennettävä 40 tuntiin viikossa.

Tuollaista läppää ei juuri nyt kuule kovin paljon. Ehkä sen verran yleisesti on havaittu, että nyt työtä tehdään sitä mukaa kun sitä eteen tulee. Kellokortti on päässyt käytön puutteessa hapertumaan.

Enää työ- ja vapaa-ajan eroa ei aina huomaa.

Juuri tämä muutos vie pohjaa perinteiseltä työmarkkinajärjestelmältä, jossa kellokortti on yksi pyhä peruskivi.

Sama kehitys on osaltaan vieraannuttanut nuoria perinteisestä järjestäytymisestä ammattiliittoihin. Evvk:ssa eli ”ei voisi vähempää kiinnostaa”-asenteessa on tässä tapauksessa kyse muustakin kuin viitsimättömyydestä.

Ilmiö on sukua nuorten äänestämättömyydelle. Osallistuminen kiinnostaa, mutta tarjolla oleva osallistumisen muoto ei.

Viime kuntavaalit olivat oireelliset. Tukuttain eläkkeelle siirtyneitä vaikuttajia valittiin valtuustoihin kautta maan. Nuoret, jotka näkevät vaikuttamisen kanavat muualla kuin perinteisessä politiikassa, jättivät äänestämättä (siirryt toiseen palveluun).

Ilmiöstä sopii olla huolissaan, mutta siitä on turha viritellä perinteisiä ”nuoriso pilalla” -valituksia.

Maailma on muuttunut. Me ikääntyneet vain olemme jumiutuneet Forssan aikakauteen samalla kun olemme jumittaneet omat kätemme vallankahvaan.

Olisi siirryttävä laskemaan jotain muuta kuin mekaanista työaikaa.

On aika panna merkille, että olemme siirtyneet pelloilta töihin tehtaisiin ja sieltä palvelutiskeille. Palvelutiskit puolestaan siirtyvät kauppaliikkeistä ja toimistoista verkkoon.

Siksi olisi siirryttävä laskemaan jotain muuta kuin mekaanista työaikaa. Kello toki käy edelleen osamittariksi fyysisissä ja mekaanisissa suorituksissa, mutta yleisesti ottaen työpanokselle ja -rasitukselle olisi kehitettävä uusia kriteerejä.

Uusien työmarkkinoiden haaste on ajatustyön kuluttavuuden ja arvon mittaaminen.

Jos se on pelkkää tehokkuuden ja kaupallisen tuloksen arvioimista, joutuu länsimainen tasa-arvon ideaali uhatuksi.

Siksi tarvitaan tietotalouden aikakauteen sopiva uusi Forssan julistus. Perustulo sopisi yhdeksi ohjelman lähtökohdaksi paremmin kuin tuntipalkka ja työttömyyskorvaus. Kovin perinteisen sosialidemokraattinen ei siis tästä julistuksesta välttämättä tulisi.

Muutoksen suuntaa ja sisältöä olisi hyvä hahmottaa jo nyt. Jos työelämä ja politiikka alkavat palvella vain voittajien etua, voi edessä olla väkivaltainen yhteentörmäys.

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija ja toimittaja ilman työaikaa.

Kolumnista voi keskustella 10.8. klo 23.00 saakka.