1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. #metoo
Mielipide
#metoo

Raisa Omaheimon kolumni: Punkstoo-keskustelu muistutti, että häirintään puuttuminen on myös sivustakatsojien asia

Vallankäytön, häirinnän ja ahdistelun tilanteet tapahtuvat usein muiden ihmisten ympäröimänä. Haluan kääntää katseen uhrista ja tekijästä meihin muihin. Meillä sivustakatsojilla on valtaa puuttua tilanteisiin. Se on harvoin mukavaa tai helppoa, mutta se on mahdollista, kirjoittaa Omaheimo.

Aktivisti Tarana Burke käytti termiä #metoo ensimmäisen kerran MySpace-palvelussa vuonna 2006. Tunnisteen tarkoituksena oli voimaannuttaa seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän uhreja solidaarisuuden kautta: et ole yksin, meitä on monta.

Tempaus ei ottanut tuulta alleen vielä silloin, vaan sille kävi kuten aloitteille usein käy. Se leimahti hetken ja jäi kytemään.

#Metoo sai uudelleen tulta siipiensä alle vasta yli vuosikymmen myöhemmin, kun näyttelijä Alyssa Milano käytti sitä Twitterissä Harvey Weinsteinin tekojen tultua esiin. Sitten alkoi tapahtua. #Metoo-liike kasvoi kansainväliseksi ja tavoitti myös Suomen.

Tunniste auttoi tekemään näkyväksi sen, miten monia naisia seksuaalinen häirintä koskettaa.

Muutama vuosi sitten tutkittiin seksuaalisen häirinnän yleisyyttä Suomessa. Tuloksista kävi ilmi, että 40 prosenttia naisista on kohdannut seksuaalista häirintää (siirryt toiseen palveluun), ja erityisen paljon sitä kokevat nuoret naiset.

Ilmiön laajuuden konkreettinen näkeminen pysäytti.

Alakulttuureissa tapahtuvasta häirinnästä tehtiin ensimmäinen avaus jo useampi vuosi sitten (siirryt toiseen palveluun), mutta tämäkin aihe vaati aikaa noustakseen laajempaan keskusteluun.

Tänä kesänä suomalainen #metoo-keskustelu roihahti uudelleen, kun Instagramiin perustettiin Punkstoo -tili. Tili julkaisee ihmisten yksityisviesteillä lähettämiä kuvauksia punk-skenessä tapahtuneesta häirinnästä, vallankäytöstä ja väkivallasta. Keskustelu laajeni pian koskemaan myös muita musiikkigenrejä, joille perustettiin omia tilejään.

Luin ihmisten kokemuksia ahdistuneena ja ajoittain lamaantuneena. Ilmiön laajuuden konkreettinen näkeminen pysäytti. Kokemuksissa ei ollut mitään uutta, samanlaiset tapahtumat ovat minulle tuttuja nuoruudesta ja nuoresta aikuisuudesta. Olen ollut kohde, olen ollut se, jolle uskoudutaan ja olen myös ollut se nuori tyttö, joka seuraa vierestä epämukavaa tilannetta osaamatta sanoa mitään.

Anonyymeja tarinoita on kritisoitu: "some-oikeudenkäynnit ovat vaarallisia", "miksette mene poliisille näiden tarinoiden kanssa". Minulle vastaus on itsestäänselvä. On yleisesti tiedossa, että poliisien ja oikeuslaitoksen kyvyssä kohdata seksuaalisen häirinnän ja väkivallan uhreja on parannettavaa. Läheskään aina tapauksia ei tutkita ja joskus uhreja kyseenalaistetaan.

Kun minä olin nuori nainen, ei minulla ollut omaa ääntä. Minulla ei ollut mitään tapaa sanoittaa kokemuksiani. Minulla oli muutama ystävä, joiden kanssa näistä puhuttiin vaimennetulla äänellä, varoiteltiin tyypeistä, pyydettiin: "laita viesti kun pääset kotiin (siirryt toiseen palveluun)".

Olen iloinen, että häirinnän laajamittaisuus tulee näkyviin. Sen minkä näkee voi muuttaa.

Ihailen nykypäivän nuorten aikuisten kykyä valjastaa sosiaalinen media oman äänensä esiin saamiseen. Instagram-postaus postauksen jälkeen avaa kuvan paitsi yksilöiden kokemasta, myös rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta sekä ilmiön laajuudesta.

Ihailen nuorten naisten välistä solidaarisuutta. Olen iloinen, että häirinnän laajamittaisuus tulee näkyviin. Sen minkä näkee voi muuttaa.

Mitä pitäisi tehdä? Uusimmat #metoo-avaukset ovat tuottaneet painetta luoda turvallisemman tilan pelisääntöjä keikkapaikoille (siirryt toiseen palveluun) ja muutoksia ohjelmistoihin (siirryt toiseen palveluun). Se on yksi asia. Toinen asia on miesten mahdollisuus muutokseen.

Mahdollisuus oman toiminnan muuttamiseen alkaa yleensä aina epämukavasta huomiosta.

Netissä kiertää meemi, jossa kysytään: "Why does every woman know another woman that was raped. But no man knows a rapist? (siirryt toiseen palveluun)" eli "Miksi jokainen nainen tuntee jonkun joka on raiskattu, mutta kukaan mies ei tunne yhtään raiskaajaa?"

Osaa miehistä tämä alkanut keskustelu ahdistaa. Osa suree ettei ole ymmärtänyt eikä osannut nähdä mitä ympärillä tapahtuu. Osaa hirvittää oma menneisyyden käytös ja mahdolliset tulevat syytökset. Se on hyvä. Mahdollisuus oman toiminnan muuttamiseen alkaa yleensä aina epämukavasta huomiosta. Nyt on hyvä hetki sille että miehet alkavat tehdä sitä tunnetyötä joka on ollut meidän naisten harteilla monta vuosikymmentä. Me emme enää lohduta teitä, tehkää se keskenänne.

Olin mukana tekemässä Yksittäistapaus-elokuvasarjaa (siirryt toiseen palveluun), joka käsitteli naisiin kohdistuvaa vallankäyttöä. Katsoessani elokuvia mietin kerta kerralta enemmän sivustakatsojia, meitä muita, meitä kaikkia.

Vallankäytön, häirinnän ja ahdistelun tilanteet tapahtuvat usein muiden ihmisten ympäröimänä. Haluan kääntää katseen uhrista ja tekijästä meihin muihin. Meillä on valtaa puuttua tilanteisiin.

Se on harvoin mukavaa tai helppoa, mutta se on mahdollista. Voi olla nauramatta vitsille tai pyytää selittämään mikä vitsissä oli hauskaa. Bussissa voi kysyä nuorelta tytöltä onko hänellä kaikki ookoo, voinko olla avuksi. Oman kehonsa voi viedä tilanteeseen suojamuuriksi ja käskeä häirikköä poistumaan.

Minä iloitsen keski-ikäisestä kehostani ja itsevarmuudestani joiden avulla voin olla tilanteissa toimija tavalla joka ei ollut nuorelle itselleni mahdollista. Menneisyyden Raisa olisi minusta ylpeä.

Raisa Omaheimo

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija

Kolumnista voi keskustella 5.8. klo 23.00 saakka.