Hyppää sisältöön

Kirjailija Antti Rönkä häpeää lähes kaikissa tilanteissa – masturbointi laukaisi tunteen murrosiässä

Yksi kesäilta muutti kulttuurivieras Antti Röngän elämän. Hän uskoi menneensä lopullisesti pilalle. Teinivuosien kokemus on vaivannut kirjailijaa aikuiseksi asti.

Kirjailija Antti Röngän uudessa romaanissa Nocturno 21:07 on omaelämäkerrallisia aineksia. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Viileä tuuli pyyhkii Antti Röngän hiuksia Helsingin Punavuoressa. Salskea kirjailija seisoo terassilla ja tarkkailee ympäristöään. On elokuun ensimmäinen viikko. Ilmassa on syksyn merkkejä.

Rönkä, 25, tuli tunnetuksi esikoisromaanillaan Jalat ilmassa (2019). Teos kertoo koulukiusaamisesta. Rönkä kirjoitti omista kokemuksistaan koulukiusattuna Vääksyssä Asikkalassa. Rönkä salasi kaiken vanhemmiltaan. Edes isä, kirjailija Petri Tamminen, ei tiennyt, mitä pojalle tapahtui.

Koulukiusaaminen jätti Rönkään haavat, jotka eivät ole vieläkään parantuneet. Niistä ei pääse täysin eroon ehkä koskaan. Rönkää harmittaa, että julkisuudessa hänen kokemuksistaan yritettiin leipoa selviytymistarinaa.

– Tälle ajalle on tyypillistä se, että kaiken pitää olla helppoa ja mukavaa, ja se mikä tuntuu pahalta, täytyy siivota pois. Ihmiset haluavat kuulla vain selviytymistarinoita. Pahaa oloa ei saa näyttää, Rönkä sanoo.

Röngän uusi romaani, Nocturno 21:07, kertoo seksuaalisesta häpeästä ja riittämättömyyden tunteesta. Myös tässä teoksessa on elämäkerrallisia aineksia. Moni romaanin asioista on tapahtunut Röngälle oikeasti.

Eräänä iltana, kun Röngän kello näytti 21.07, hänen maailmansa mureni.

Antti Rönkä kuvattiin Seurasaaressa elokuussa 2021. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Masturbointi tuntui häpeälliseltä

Oli kesä ala- ja yläkoulun välissä. Rönkä kiihottui seksuaalisesti, ja alushousut sotkeutuivat spermaan. Pojan mieli järkkyi.

Tapahtuma oli hänestä väärin. Niin väärin, että hän ajatteli tehneensä syntiä. Tahranneensa itsensä lopullisesti. Mieleen nousivat vanhan kansan varoitukset siitä, että itsetyydytys johtaa sokeutumiseen. Totta kai Rönkä oli lukenut terveystiedon kirjasta ihmisen biologiasta, mutta seksuaalisen heräämisen ei pitänyt koskea häntä. Se tuntui ällöttävältä.

– Silloin jotain minussa kääntyi sisäänpäin ja sulkeuduin, Rönkä kertoo.

Rönkä ei ollut enää viaton lapsi. Muisto kesäillasta oli niin voimakas, että se kummitteli pitkään Röngän mielessä. Asia piti saada “pois systeemistä”, kuten Rönkä kuvailee kirjoittamistaan.

Murrosikäisenä poikana hän ei tiennyt, mitä asialle olisi pitänyt tehdä, ja kenelle siitä olisi pitänyt kertoa. Tai olisi voinut kertoa. Ei ainakaan vanhemmille tai koulukavereille. Kuka haluaa olla runkkari? Apua.

Rönkä ei tiennyt, tunsivatko kaikki muut samalla tavalla? Oliko seksuaalinen herääminen heille yhtä hirveä kokemus. Rönkää kiusattiin koulussa, mutta tämä oli jotain muuta. Ja tätä hän halusi lisää, vaikka se tuotti syvää häpeää.

– Masturbointi tuntui sellaiselta asialta, ettei minulle ollut edes mitään keinoa puhua siitä. Se oli niin häpeällistä ja noloa, Rönkä kertoo.

Siitä kesäillasta alkoi tulevan kirjailijan eksistentiaalinen kriisi, eikä se ole helpottanut vieläkään.

– En tiedä, miksi se lähti siitä. Perheessä on puhuttu asioista aika avoimesti, eikä meillä ole uskonnollista taustaa, mikä olisi selittänyt tunnettani ulkoapäin.

Rönkä uskoo, että seksuaaliseen häpeään liittyvät tunteet kumpuavat herkkyydestä. Hän kokee itsensä helposti riittämättömäksi muiden seurassa.

– Olen hyvin herkkä ja mietin paljon asioita. Elämä ei ole edelleenkään kovin helppoa, Rönkä sanoo.

Rönkä uskoo, että olemalla oma itsensä seksuaalinen häpeäkin helpottaa. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

“Olisin halunnut tutustua ihmisiin”

Häpeä on seurannut Rönkää murrosiästä lähtien ja seuraa yhä. Elämästä on tullut hieman helpompaa sen jälkeen, kun hän lopetti omaan napaansa tuijottamisen.

– Minäkin katsoin pitkään enemmän peiliin kuin ikkunaan ennen kuin tajusin, etteivät muut välitä oikeasti siitä, miten hiukseni ovat. Että en ole siinä mielessä kovin kiinnostava, Rönkä sanoo.

Häpeä on kuitenkin estänyt Rönkää tekemästä elämässään asioita, joita hän olisi halunnut tehdä. Nuorena Rönkä olisi halunnut tutustua toisiin ihmisiiin. Mennä juttelemaan ja kysymään asioita. Käydä ulkona jonkun toisen kanssa.

Rönkä on soittanut lapsesta lähtien pianoa, ja esiintyminen kiinnosti, mutta häpeä tuli väliin.

– Olisin halunnut esiintyä. Olla mukana bändissä, mutta ajattelin, etteivät sellaiset asiat kuulu minulle. En ole se tyyppi, joka soittaa lavalla. En tiedä, miksi ajattelin niin, Rönkä sanoo.

Kirjailija pohtii nuorena olemista. Kaiken ytimessä on minä. Ja kysymys siitä, kelpaanko muille sellaisena kuin olen. Siihen liittyvät myös seksuaaliset odotukset ja paineet. Rönkä uskotteli itselleen ja vanhemmilleen, että hän on aseksuaali. Että hän ei tunne lainkaan seksuaalista vetovoimaa toista ihmistä kohtaan.

Rönkä piti itseään nuorena vastenmielisen näköisenä. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Seksuaaliseen häpeään sekoittui häpeä itsestä. Röngästä tuntui, että peilistä katsoi ruma ja vastenmielisen näköinen naama. Kaikki tuntui olevan kehossa pielessä pituuskasvua myöten. Rönkä viittaa dysforiaan. Se tarkoittaa henkilöä, joka on vakuuttunut oman ulkonäkönsä epämuotoisuudesta.

Itseinho oli voimakkaimmillaan lukiossa. Rönkä alkoi romantisoida synkkyyttä ja itsetuhoisuutta. Siinä auttoi esimerkiksi New Orderin ja Radioheadin musiikki. 27-kerhoon päässeet, nuorena kuolleet artistit, kuten Jim Morrison, Kurt Cobain tai Amy Winehouse, tuntuivat myyttisiltä sankareilta. Omat ajatukset veivät Rönkää yhä syvemmälle pimeyteen.

– Ne ajoivat alkoholinkäyttöön ja kaiken maailman lääkesekoiluihin. Itsensä satuttamiseen, Rönkä luettelee.

Vanhemmat kiinnittivät muuttuneeseen poikaan huomiota, ja epäilivät, ettei kaikki ollut kohdallaan.

– Olin kuitenkin aika hyvä feikkaamaan. Pärjäsin koulussa ja olin kesätöissä. Kulissit olivat kunnossa. Se oli enemmänkin flirttailua synkkyyden kanssa kuin mitään muuta, Rönkä sanoo nyt.

Hän kertoo jättäneensä dekadenssin ja sen romantisoimisen taakseen.

– Tajusin, että se on kaukana tyylikkäästä meiningistä. Se tuntuu hieman säälittävältä.

Seksuaalinen häpeä voi seurata ihmistä loputtomiin, eikä Rönkä ole varma, onko hän vieläkään täysin vapautunut siitä.

Siitä huolimatta hän on uskaltanut aloittaa ihmissuhteita. Eikä niissä ole tullutkaan turpiin, vaikka Rönkä on uskaltanut olla oma itsensä.

– Siinä auttoi se, että päästin irti itseni analysoimisesta. Kun olen ollut avoin ja auki ja oma itseni toisen ihmisen kanssa, olen huomannut, että eihän tässä tapahdukaan mitään kovin vaarallista. Sitä kautta häpeä on alkanut helpottaa ja elämä normalisoitua.

– Mutta olen minä yhä aika neuroottinen, Rönkä lisää.

Pituuskasvu ärsytti

Rönkä on kookas mies, ja se tuntui hänestä aiemmin kiusalliselta. Kun hän istuu terassilla, hän näyttää siltä kuin pelkäisi paljastuvansa jollekin. Rönkä miettii parhaillaan nyrkkeilyharrastuksen aloittamista. Se tukisi perinteistä, hyväksyttyä miehen mallia, mutta häpeä meinaa tulla tässäkin väliin. Ja erilaisuuden tunne.

Rönkä oli koulussa hyvä urheilussa, ja kertoo olevansa sitä vieläkin, mutta mieli ja keho eivät ole samaa mieltä asiasta. Rönkä harrastaa juoksemista.

– On ollut vaikea yhdistää näitä asioita, että on pitkä ja iso, kun oma luonne ja mielenmaisema ovat lähempänä runopoikaosastoa.

Miehenä oleminen ei ole helppoa Antti Röngälle. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Nuorena Rönkä olisi toivonut olevansa huomaamattomampi. Pitkä runko ei auttanut asiassa.

Rönkää ei hyväksytty koskaan poikaporukoihin. Hän koki olevansa ulkopuolinen jo esikoulusta lähtien. Tyttöjen seurassa oli helpompi olla. Pojat tuntuivat uhkaavilta.

Rönkä otti lukiossa kapinallisen asenteen perinteiseen miehenä olemiseen. Hän fanitti David Bowieta ja Morrisseyta, jotka edustivat Röngälle androgyynejä hahmoja.

– Naureskelin ikään kuin perinteiselle maskuliinisuudelle. Jollekin jääkiekolle ja sen sellaiselle. Kapinoin niitä vastaan samaistumalla herkkiin tyyppeihin.

Röngän lukioaikainen tyttöystävä totesi tälle, että seurustelu olisi helpompaa, jos Rönkä ei olisi niin herkkä.

Jos Rönkä on mukana miesten saunaillassa, hänen on vaikea samaistua muihin miehiin.

– En osaa puhua täysin sitä kieltä, mutta olen oppinut nykyään feikkaamaan.

Jossain vaiheessa oman isän herkkyys ja neuroottisuus ärsyttivät Rönkää.

– Mikä minä olen vaatimaan isältäni mitään. Hän oli 28-vuotias, kun synnyin. Jos itselleni syntyisi lapsi kolmen vuoden päästä, niin kyllä minä olisin siinä itsekin aika hämilläni, Rönkä sanoo.

Hän kokee olevansa nyt enemmän sinut miehenä olemisen kanssa kuin aiemmin. Paineet ovat helpottaneet, sillä Röngän ei tarvitse enää etsiä paikkaansa ikätoverien seurassa. Ei koulussa, yliopistossa tai missään muuallakaan.

Rönkä on Helsingissä asuva vapaa kirjailija ja kirjallisuuden opiskelija ja hän tekee äidinkielenopettajan sijaisuuksia lukiossa.

– Vanhemmiten voi itse valita sen paikan, missä pyörii. Minulla on paljon eri-ikäisiä kavereita. Itseäni paljon vanhempiakin. Paine on siinä mielessä hävinnyt, Rönkä toteaa.

Hän tuntee kuitenkin yhä häpeää. Kaikissa tilanteissa. Myös tässä haastattelussa.

– Samaan aikaan tiedän, ettei se ole niin. Minulla ei ole mitään syytä hävetä.

Röngän mieli ja keho ovat eri mieltä siitä, onko hän iso mies. Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Korjattu 12.8. klo 14.21 Jutussa puhuttiin alun perin dysmorfiasta, oikea termi on dysforia.

Antti Rönkä Ylen aamussa: "Sanat ovat pahempaa kuin fyysinen väkivalta"

Flinkkilä & Tastula: Kelpaanko, riitänkö? Isä ja poika kohtasivat pelot, traumat ja toisensa

Miki Liukkosen maailma: "Luksusahdistus on hyvä moottori"