1. yle.fi
  2. Yle Uutiset
  3. olympiamitalit

Näistä Suomen olympiamitaleista tietää vain harva – voittoisaa rakennussuunnitelmaa ei toteutettu, kultaa voittanut romaani upposi natseihin

Olympiakisoissa on mitelty aikanaan taidelajeissa. Ne jäivät pois Helsingin olympialaisista lähtien.

Lontoon 1948 olympiakisojen taidelajien suomalaismitalistit BBC:n studiolla haastateltavina: säveltäjä Kalervo Tuukkanen (vas), runoilija Aale Tynni sekä arkkitehti Yrjö Lindegren (istumassa) ja arkkitehti Ilmari Niemeläinen. Kuva: Urheilumuseo

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Kuuntele tästä, miltä kuulostaa Suomelle olympiahopeaa voittanut kappale. Taidelajien historiasta kertoo Nadja Mikkosen haastattelussa tietokirjailija, toimittaja Lasse Erola.

Sitä voi olla vaikea uskoa nyt, mutta satakunta vuotta sitten Kansainvälisellä olympiakomitealla oli ongelma. Kukaan ei ollut kuullutkaan olympialaisista, ja koko touhu oli lähinnä pienen porukan kisailua. Ensimmäiset modernit olympiakisat pidettiin 1896 Ateenassa, mutta edes muutamassa maailmannäyttelyssä piipahtaminen ei tuonut mittelöille riittävästi mainetta.

Modernien olympialaisten isä, paroni Pierre de Coubertin, päätyi seuraavaan järjenjuoksuun: olympialaisten on lähennyttävä enemmän antiikin kisojen esimuotoaan. Ratkaisu: lisätään urheilun rinnalle taidelajeja.

Siispä vuonna 1912 olympialaiset saivat painin, juoksemisen ja muun rehkimisen rinnalle viisi uutta lajia: musiikin, kirjallisuuden, arkkitehtuurin, maalaustaiteen ja kuvanveiston.

Koska ajatus on nykyolympialaisia katsoessa käsittämätön, kysytään asiaa olympialaisiin outouksiin perehtyneeltä tietokirjailija, toimittaja Lasse Erolalta. Oliko siis muinaisissa Kreikan olympialaisissa taidelajeja?

– Olihan siellä näitä; keisari Nero voitti luutun soiton mestaruuden, Erola toteaa.

Niinpä tietenkin. Mutta miten Suomi, talviurheilun maa, koskaan menestyi modernien olympialaisten taidelajeissa, ja missä kohtaa natsit astuvat kuvaan?

Runoilija Aale Tynni kirjoitti Hellaan laakeri -runon alun perin Suomen suurkisoihin 1947. Kuva: Heikki Oksanen/Yle

Aale Tynniä on kutsuttu jopa kenties Suomen tuntemattomimmaksi olympiavoittajaksi, mutta ei liene montaa suomalaista, joka osaisi nimetä muitakaan taidelajimitalisteja. Erolan mukaan taidelajivoittajat jäivät pitkälti 1950-luvulle ja painuivat sittemmin unholaan.

Se ei ole vain suomalainen ilmiö. Taidevoittajia ei Erolan mukaan juuri muistella maailmallakaan. Osittain syynä on se, ettei taidelajeihin osallistunut valmiiksi tunnettua hahmoa, joka olisi siten niittänyt mainetta vielä voittajana.

– Esimerkiksi Jean Sibelius ei koskaan lähettänyt yhtäkään nuottivihkoaan olympialaisiin, Erola huomauttaa.

Hän täsmentää, että taidelajitkin jakautuivat eri alalajeihin. Arkkitehtuurissa oli sarjat asemakaava-arkkitehtuurille ja rakennusarkkitehtuurille; kirjallisuudessa lyriikalle, romaaneille ja näytelmillekin joissain kisoissa. Musiikissa kisattiin neljässä eri sarjassa: orkesteri-, instrumentaali-, soolo- ja kuoromusiikissa.

Ja ei, taidelajeissa ei kisattu niin, että muutaman olympiapäivän aikana rustattaisiin runoja ja musiikkia raivokkaalla tahdilla. Erola kertoo, että teokset lähetettiin etukäteen; riitti, että ne olivat valmistuneet viimeisen olympiadin eli nelivuotisen kauden aikana. Aiheen puolesta teoksen tuli olla urheilun innoittama.

Saksan tunnustus ja rakentamattomat suunnitelmat

Suomen taidelajimitaleista varhaisimman sai Urho Karhumäki Avoveteen-romaanillaan. Kultamitali tipahti vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa – niissä, joita natsi-Saksa luotsasi suurena pr-juhlanaan.

Erola kertoo, että kirjallisuuden kilpailutyöt sai kirjoittaa millä tahansa kielellä, mutta niistä piti lähettää tiivistelmä kansainväliselle olympiakomitealle englanniksi, ranskaksi tai saksaksi. Tuomaristo teki päätöksensä tiivistelmän perusteella. Karhumäki ei ollut edes kirjoittanut romaaniaan, vaan siitä lähetettiin synopsis, joka oli lopulta kirjan päätösluku.

Teos kertoo Erolan mukaan köyhästä maalaispojasta, joka kohtaa vastoinkäymisiä pahassa kaupunkielämässä, ja palaa takaisin maalle. Siellä hän tapaa tytön, alkaa urheilla ja voittaa lopulta olympialaisissa.

– Kirja sopi aikanaan oikein hyvin natsi-ideologiaan.

Erola on esittänyt kirjassaan Unohdetut olympiavoittajat – taidekilpailut olympiakisoissa 1912–1948 väitteen siitä, että Suomi saattoi saada kyseisen olympiakultamitalin kiitoksena lojaaliudestaan ja osallistumisesta boikotin uhkaamiin Berliiniin olympialaisiin (siirryt toiseen palveluun).

Varkauden Kämäri, eli urheilukenttä, joka kuitenkin rakennettiin. Kuva on talvelta 2021. Kuva: Antti Karhunen / Yle

Hieman hassua on, ettei kumpaakaan arkkitehtuurissa voittanutta suunnitelmaa toteutettu. Niemeläisen suunnittelma Kemin urheilukeskukseksi suorastaan katosi arkistoista (siirryt toiseen palveluun). Lindegrenin suunnitelma Varkauden urheilukeskukseksi jäi sekin pitkälti rakentamatta.

Alkuperäinen suunnitelma kuulostaa suureelliselta: Erola kertoo, että urheilukeskus olisi sijainnut Kämärinsaaressa, ja sinne Lindegren oli ajatellut tennis- ja lentopallokenttiä, yleisurheilu- ja jalkapallomahdollisuudet, soutustadionin kanavan viereen ja paikat jopa kesäteatterille ja sirkukselle.

Erolan mukaan kunnanvaltuustossa tuli kuitenkin riitaa siitä, kuka maksaa viulut ja kuka paikan lopulta omistaa. Lindegrenin suunnitelmasta toteutuivat lopulta vaiin urheilukenttä ja katsomo sekä maratonpolku ja uimala (siirryt toiseen palveluun).

Taidelajeja ei enää tarvita

Taidelajit jäivät olympialaisten ohjelmasta 1948 – sinä vuonna, kun Aale Tynni, Yrjö Lindegren, Kalervo Tuukkanen ja Ilmari Niemeläinen keräsivät mitalejaan.

Lasse Erolan mukaan syynä oli kansainvälisen olympiakomitean varapuheenjohtaja, miekkonen nimeltään Avery Brundage. Amerikkalainen Brundage oli kiivas amatööriurheilun kannattaja, ja vastusti kaikenlaista kaupallisuutta. Taidelajeihin osallistujat olivat taas pitkälti ammattilaisia alallaan – amatööriarkkitehti olisikin melko erikoinen konsepti.

– Sehän on ajatuksenakin hölmö. Mitä siitä tulisi, jos sinä ja minä ruvettaisiin piirtelemään? Erola toteaa.

Brundagen johdolla taidelajit päätettiin lopettaa heti Lontoon kisojen jälkeen. Tosin aivan kaikki eivät Erolan mukaan Kansainvälisessä olympiakomiteassa olisi halunneet laittaa lajeja jäihin. Suomelle, joka puuhasi jo vuoden 1952 Helsingin olympialaisia, olisi annettu lupa ottaa taidelajit vielä mukaan.

Erola kertoo, että Helsingin kisojen järjestelykomitean toimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell kuitenkin ilmoitti, ettei niiden järjestämiseen ollut enää riittävästi aikaa. Lajit jätettiin kisaamatta Helsingissä.

Sen jälkeen olikin helppo päättää, ettei taidelajeja enää järjestettäisi ollenkaan.

– Monesti on sanottu, että se oli Helsingin olympiakisojen järjestelytoimikunta, joka lopetti taidelajit, mutta se ei ole ihan koko totuus. Taustalla oli Kansainvälisen olympiakomitean vetkuttelu.

Sinne siis jäivät taidelajit, mutta mitalistit jatkoivat tietenkin uraansa.

Etenkin Tampereella syntyneen arkkitehti Yrjö Lindegrenin työt lienevät monelle tuttuja, vaikkei töitä olisikaan tunnistanut juuri hänen kädenjäljekseen. Ehkäpä hänen näkyvimpiä töitään on yhdessä arkkitehti Toivo Jäntin kanssa suunniteltu Helsingin Olympiastadion. Sitä on kutsuttu jopa maailman kauneimmaksi olympiastadioniksi (siirryt toiseen palveluun).

Siellä kisattiin myös Helsingissä järjestetyt olympialaiset 1952 – ne, josta taidelajit jäivät pois.

Lindegrenin suunnittelema, Helsingissä sijaitseva Käärmetalo on valittu kansainvälisesti merkittäväksi ja Olympiastadion puolestaan kansallisesti merkittäväksi modernismin arkkitehtuurin kohteeksi DOCOMOMO (Documentation and conservation of modern movement) -järjestön rekisteriin (siirryt toiseen palveluun).

O niinkuin olympialaiset. Helsingin olympiastadion ilmakuvassa toukokuussa 2020. Kuva: Silja Viitala / Yle

Olympialaiset vaikuttavat olevan joustava kisa. Tokiossa kisattiin ensi kertaa skeittauksessa, surffauksessa, kiipeilyssä ja karatessa.

Entä ne taidelajit – pitäisikö ne palauttaa olympiaohjelmistoon?

– Ei minun mielestäni, Erola vastaa.

Hän ajattelee, etteivät taidelajit tulisi edelleenkään toimimaan käytännössä. Niiden arvosteleminen on käytännössä mahdotonta, ja ne ovat jo täyttäneet tarkoituksensa: olympialaisten tunnetuksi tekemisen.

– Vuoden 1912 jälkeen olympiakisojen arvostus maailmalla nousi kovasti, osittain juuri siksi, että taidelajeilla osoitettiin yhteys antiikin Kreikkaan ja niiden olympiakisoihin. Kun se oli saavutettu, työhän oli tehty.

Kuuntele myös: Lyyrikko Aale Tynni oli runosarjan olympiakultamitalisti vuonna 1948

Lue lisää: Arkkitehtuuri ja kirjallisuus vaihtuivat skeittaukseen ja surffaukseen – tässä 8 oudointa olympialajia