Hyppää sisältöön

Ylen dokumentti: Nokian myyminen Ericssonille peruuntui puheluun 1991 – Björn Wahlroos: "Suomen taloushistoria olisi kirjoitettu uusiksi"

Nokian pääomistajana olleet pankit olivat sopineet jo kaupasta, mutta lopulta Ericsson ei halunnut ostaa Nokian tappiollisia televisiotehtaita Saksasta. Kansallis-Osake-Pankki perääntyi kaupasta, ja fuusioitiin myöhemmin Yhdyspankkiin.

Ruotsalainen Ericsson oli ostamassa Nokiaa Suomen talouskriisin aikaan vuonna 1991. Kauppa olisi merkinnyt, että Nokian matkapuhelinbuumi olisi jäänyt toteutumatta 1990-luvulla. Kuva: Yle kuvapalvelu

Ylen dokumenttisarja Hullu vuosi 1991 kertoo vuoden 1991 dramaattisista tapahtumista. Neuvostoliitto oli juuri hajonnut, ja sen seurauksena idänkauppa romahti. Myös Suomen talous romahti. Talouskriisin katveessa Nokia kävi eloonjäämistaistelua.

Nokia oli laajentunut 1980-luvulla monialayhtiöksi. Yhtiö oli aloittanut esimerkiksi radio- ja televisiotuotannon Saksassa. Syksyyn 1988 asti Nokiaa pidettiin Euroopan valloittajana, ja Ruotsissa Nokia koettiin jo kilpailijansa L M Ericssonin uhkana. Kansallis-Osake-Pankin (KOP) johtokunnan jäsenenä tuolloin ollut Peter Fagernäs kertoo dokumentissa olleensa käymässä Ruotsissa, ja huomanneensa päivän talouslehdestä koko sivun artikkelin Nokiasta.

– Jutun otsikkona oli "Uhka idästä" ja kuvituksena Kairamon ja Vuorilehdon kuva. Jutussa kerrottiin, miten nämä tulevat kohta valtaamaan meidät, kertoo Peter Fagernäs.

Nokian pääjohtajana toimi tuolloin Kari Kairamo, ja Simo Vuorilehto oli yhtiön laajentumisen aikaan vuosina 1983–1988 yhtiön kakkosmies.

Mutta Nokian nopea laajentuminen 1980-luvulla ajoi yhtiön kuilun partaalle. Siitä oli tullut muutamassa vuodessa yksi Euroopan suurimmista televisioiden valmistajista. Nokia oli enemmistöosakas Salorassa, ja omistukseen siirtyi myös Luxorin televisiotehdas sekä televisiotehtaat Ranskassa ja Saksassa.

Näiden lisäksi Nokia valmisti tietokoneita, ja sillä oli myös paperi-, kaapeli-, ja kumituotantoa – ja pienessä määrin myös matkapuhelimia. Yhtiön strategiana oli päästä Yhdysvaltojen ja Aasian markkinoille, sekä laajentua Euroopan autoteollisuuden alihankkijaksi.

Nokian ja Saloran yhteisyritys Mobira Oy valmisti NMT-verkossa toimivia matkapuhelimia. Mobira Talkman julkaistiin vuonna 1984, ja sitä voitiin käyttää autoradiopuhelimena sekä kannettavana. Kuva: Nokia

Päätoimialalla televisioteollisuudessa tappiot syvenivät kuukausi toisensa perään, eikä matkapuhelimien valmistuksella kyetty tappioita peittämään. Yhtiön liikevaihto oli tuolloin noin 44 miljardia markkaa, eli vajaat seitsemän miljardia euroa. Matkapuhelimet-yksikön liikevaihto oli tuolloin vajaat miljardi markkaa.

Vaikeuksien kasvaessa myös riidat yhtiön hallituksessa ja hallintoneuvostossa lisääntyivät, mutta harva yhtiön ulkopuolisista ymmärsi, minkälainen kriisiyhtiö Nokia tuolloin todellisuudessa oli. Edes pääjohtaja Kari Kairamon itsemurha joulukuussa 1988 ei vielä avannut silmiä.

– Se oli tietenkin shokki. Oli selvää, että se herätti epäilyksiä, että siinä takana oli jotain huonoja uutisia yhtiön tilan suhteen. Mutta se ei ollut päällimmäisenä mielessä siinä reaktiossa, kuvailee dokumentissa tuntemuksia Björn Wahlroos.

Hän toimi vuosina 1985–1992 Suomen Yhdyspankin (SYP) johtokunnan varajäsenenä, jäsenenä ja varatoimitusjohtajana.

SYP:n varatoimitusjohtajana vuonna 1991 ollut Björn Wahlroos sanoo, että pääjohtaja Kairamon itsemurha oli shokki, ja alkoi vähitellen herättää epäilyksiä, että takana oli huonoja uutisia Nokian tilasta. Kuva: Yle Kuvapalvelu

Omistajat haluavat myydä Nokian

Nokian osake-enemmistö oli 1990-luvun alussa Kansallis-Osake-Pankilla (KOP), Suomen Yhdyspankilla (SYP) ja Pohjola Vakuutuksella. Suomen pankkikriisissä pankkiryhmät kärsivät mittavia tappioita, ja ahdinkoon joutunut Kansallispankki myi Nokian osakkeitaan 500 miljoonalla markalla. Talouskriisin syventyessä Nokialle alettiin etsiä kaikessa hiljaisuudessa ostajaa.

Nokian omistajien myyntihalukkuus noteerattiin ulkomailla, ja useat telealan suuryritykset alkoivat havitella yhtiötä. Vahvin ostajaehdokas löytyi kuitenkin Pohjanlahden takaa, ja keskustelut ruotsalaisen L M Ericssonin kanssa kävivät tiiviinä vuonna 1991.

Suomen 1990-luvun taloushistoria olisi kirjoitettu perinpohjin uusiksi, jos Nokian kauppa Ericssonille olisi toteutunut vuonna 1991.

Björn Wahlroos

Nokian heikko tilanne oli ymmärretty Ericssonilla kuitenkin jo aiemmin, sillä ruotsalaisyhtiön sisäiset keskustelut kilpailijan ostamisesta oli aloitettu pari vuotta aiemmin. Neuvottelut suomalaisten kanssa etenivät siksi nopeasti.

Kauppaa hiersi kuitenkin data- ja kulutuselektroniikkaryhmien tekemä tappio, erityisesti Saksan televisiotuotannossa.

Syyskuussa 1991 neuvotteluja käytiin (siirryt toiseen palveluun) Tukholmassa Arlandan lentoasemalla. L M Ericssonilta niihin osallistuivat hallintoneuvoston puheenjohtaja Björn Svedberg, toimitusjohtaja Lars Ramqvist, talousjohtaja Carl Wilhelm Ros sekä suunnittelujohtaja Bo Landin. Suomalaisomistajia edustivat Nokian hallituksen puheenjohtajana vuosina 1989–1999 toiminut Casimir Ehrnrooth, SYP:n varatoimitusjohtaja Björn Wahlroos sekä neuvotteluja johtanut Suomen Yhdyspankin pääjohtaja Ahti Hirvonen.

Ruotsalaiset tarjosivat Nokian osakkeista 140 markkaa per osake. Hinta ylitti yhtiön senhetkisen pörssikurssin 40-50 prosentilla.

Yksi puhelinsoitto peruutti kaupan ja sinetöi Nokian kohtalon

Nokian kohtalo ratkaistiin käytännössä 10. lokakuuta 1991. Pohjola-yhtiöiden Pirkko Alitalon pöydän ympärille olivat kokoontuneet Björn Wahlroos sekä Peter Fagernäs. Alitalo toimi vuosina 1989–1997 Pohjola-yhtiöiden sijoitusjohtajana. Alkamassa oli puhelinneuvottelu, jossa Ericssonin C.W. Rossin oli määrä kertoa yhtiön lopullisesta tarjouksesta.

Talousjohtaja Ross ilmoitti, että Ericssonin hallitus on tehnyt päätöksen, ja hyväksynyt 140 markan osakekohtaisen hinnan. Mutta kulutuselektroniikkapuoli ei tule olemaan osa kauppaa, vaan myyjien on siitä huolehdittava. Käytännössä kyse oli Saksassa sijaitsevasta televisiotuotannosta.

– Totesimme ostajalle, että siinä tapauksessa ei kauppaa tule, koska me emme ole industrialisteja, me emme ryhdy kulutuselektroniikkaa pyörittämään, sanoo Peter Fagernäs.

Björn Wahlroosin mukaan kaupasta saatavat rahat olisivat kuitenkin olleet Kansallispankille äärimmäisen tärkeitä. Pankki oli ollut pitkään tappiokierteessä ja sen riskinkantokyky oli heikko.

– Kansallispankki oli paljon suuremmissa vaikeuksissa taloudellisesti kuin Yhdyspankki. Katsoin Peter Fagernäsin kasvoja, ja ne muuttuivat aika voimakkaasti kun se lause, joka sisälsi kieltävän vastauksen, oli päättynyt, kuvailee Wahlroos.

Mutta Suomen kannalta myynnin kariutuminen oli loppujen lopuksi erinomainen asia. Vuonna 1991 ei nimittäin vielä ymmärretty, että Nokian lähivuosien kasvu tulisi perustumaan matkapuhelimiin. Vuodesta 1998 lähtien kymmenen vuoden ajan Nokian osuus bruttokansantuotteesta oli kolmesta neljään prosenttia.

– Teollisesti kauppa olisi merkinnyt, että koko tämä mobiilipuhelinten tuotannon Suomeen tuottama buumi olisi jäänyt täällä toteutumatta, ja Suomen 1990-luvun taloushistoria olisi kirjoitettu perinpohjin uusiksi, sanoo Björn Wahlroos.

Kansallis-Osake-Pankki sen sijaan fuusioitiin helmikuussa 1995 Suomen Yhdyspankkiin, jolloin syntyi Merita-pankki.

Dokumenttisarja Hullu vuosi 1991 on katsottavissa Yle Areenassa ja se esitetään myös Yle TV1:ssä 17.8–20.8.2021 klo 19.00.