1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Afganistan

Kuusi päivää, jotka veivät vapauteni – Kabulissa piileskelevä nainen kirjoittaa Ylelle elämänsä muuttaneesta viikosta

Kabulin nopea valtaus yllätti paitsi ulkomaailman, myös afganistanilaiset. Kabulissa asuva afganistanilainen nainen kuvaa päiväkirjassaan, miten Talibanin pelko lamautti pääkaupungin. Pakoon pääsystä on tullut tärkein tavoite.

Afganistanin pohjoisista maakunnista saapuneita pakolaisia majoittui kabulilaisessa puistossa lauantaina 14.8. Tekstin kirjoittaja ei esiinny missään jutun kuvista. Kuva: Hedayatullah Amid / AOP

Kirjoittajan turvallisuuden takia Yle ei julkaise hänen nimeään tai yksityiskohtia, joista hänet voisi tunnistaa.

Lauantai 14. elokuuta 2021: Pelko saapuu ennen taistelijoita

Herään tapani mukaan aikaisin ja menen töihin, vaikka edellisenä päivänä olin kuullut talibanien valloittaneen myös Mazar-i-Sharifin.

Kaikki ovat mielestäni sisimmässään huolissaan, mutta ei kukaan usko, että talibanit voisivat vallata Kabulinkin. En itsekään. Katselen kuitenkin säännöllisesti nettiin päivittyviä uutisia Afganistanin tilanteesta.

Istun tietokoneellani toimiston kolmannessa kerroksessa, kun kaksi työkaveriani kiirehtii hengästyneinä paikalle. He poistavat nopeasti seiniltä kaikki kuvat, joissa olemme ulkomaalaisten kollegoidemme kanssa. Kysyn huolestuneena, mitä on tapahtunut.

– Talibanit ovat hyökänneet Kabuliin!

Hetken olen täysin shokissa. Esimiehet tulevat nopeasti sisään ja kysyn, ovatko talibanit todella saapuneet. Yksi esimiehistäni vaikuttaa hyvin pelästyneeltä, mutta rauhoittelee minua.

– Ei, kyse on yhdestä terrori-iskusta, joka on tapahtunut Qal'eh-ye Naw’ssa, hän sanoo ja laittaa television päälle.

Soitan huolestuneena äidilleni. Äiti sanoo, että hän kuulee laukauksia, mutta se nyt on normaalia. Pyydän äitiäni lähtemään pois kotoa ja tulemaan Kabulin keskustaan, koska kotona on vaarallista. Äiti kieltäytyy.

– Isäsi on soittanut ja hän on tulossa kotiin. Minne muka lähtisin? Tämä on minun kotini.

Jään toimistolle ja soitan isälleni. Hän yrittää vaikuttaa rauhalliselta, jotta en pelästyisi.

– Olemme kotona. Ei ole hätää. Kuulen kyllä ammuskelua, mutta jos tilanne kärjistyy, menemme veljesi luokse.

Lopetan puhelun, koska pikkusiskoni yrittää samaan aikaan jatkuvasti soittaa minulle.

– Miksi et mene kotiin? Täällä sanotaan, että talibanit ovat tulleet, sisko kysyy.

Yritän rauhoitella häntä ja sanon, että se on vain valhe, älä ole huolissasi. Menen kohta kotiin.

En kuitenkaan voi heti lähteä kotiin. Minua pelottaa. On pakko pysytellä toimistolla ja kuulla, mitä muut siellä päättävät.

Toimistolla jokainen yrittää hävittää tai piilottaa asiakirjoja sekä valokuvia. Jokainen soittaa läheisilleen.

Dasht-e-Barchin alueelle soittaneet kollegat kertovat, että monet ovat siellä peloissaan ja paenneet asunnoistaan. Myös itse pelkään todella paljon, mutta yritän pysytellä rauhallisena. Ainakin siihen asti, kunnes saan luotettavaa tietoa tilanteesta.

Poliisit pysäyttivät autoja tiesululla Kabulissa lauantaina 14. elokuuta. Heillä oli vielä hihoissaan Afganistanin hallituksen tunnukset. Kuva: Wakil Kohsar / AFP

Esimiehet yrittävät rauhoitella työntekijöitä. He väittävät, että talibanit eivät ole tulleet Kabulin rajojen sisälle ja että kaikki on huhua.

Esimiehet kertovat, että voimme mennä kotiin jos haluamme, mutta toimisto pidetään auki. He aikovat jäädä ja jatkaa työtään. Naiset voivat lähteä kotiin saman tien tai lounaan jälkeen ja jäädä kotiin muutamaksi päiväksi, kunnes tilanne selkiytyy.

Haluan mennä nopeasti kotiin, sillä minulla ei ole kunnon hijabia. Pelkään, että talibanit tulisivat Kabuliin ja näkisivät minut tällaisena.

Entiset kollegatkin soittavat ja sanovat sulkevansa toimistonsa sekä lähettävänsä erityisesti naistyöntekijät kotiin. Jotkut väittävät, että talibanit ovat jo siinä Kabulin kaupunginosassa, jossa kotini sijaitsee.

Kaksi miespuolista kollegaani lähtee saattamaan minua osan matkasta. Matkalla näemme, miten kauhuissaan ihmiset ovat. Bussissa nainen huutaa:

– Kuljettaja, aja nopeammin, talibanit ovat jo täällä!

Joku toinen nainen huutaa perään, että miksi levität huhuja. Kuuntelen heitä ja samalla mietin, miten pääsisin yksin katua pitkin kotiin.

Yhtäkkiä huomaan, että bussi on jo ohittanut pysäkkini. Jään nopeasti seuraavalla pysäkillä pois. Astun yksin kadulle. Siellä ei näy kuin kaksi kauppiasta, jotka ovat parhaillaan sulkemassa kauppaansa. Rukoilen hiljaa mielessäni.

Vaikka koko päivän olen kuullut järkyttäviä uutisia, olen yrittänyt olla itkemättä ja lohduttaa muita naiskollegoitani.

Mutta kun jatkan kävelyä ja näen kauhistuneita nuoria koulutyttöjä, joilla on matkalaukut mukanaan, en pysty enää estämään kyyneleitä. Jotkut tytöistä raahaavat matkalaukkua kahdestaan ja juoksevat. He ovat ilmeisesti kuulleet koulussa, että talibanit ovat tulleet, ja ovat nyt paniikissa.

Nämä tytöt ovat paenneet Kabuliin muista maakunnista, jotka ovat jo joutuneet talibanien käsiin. Minne he enää voisivat paeta?

Kotona ryhdyn heti kotitöihin. Siivoan kaiken ja koska sähköä on vielä, pesen vaatteeni. Jos talibanit tulevat ja joudun pakenemaan, ainakin kotini jää siistiksi. Siivoan ja pesen vaatteita yöhön asti.

Samalla seuraan netissä, mitä kaupungissa oikein tapahtuu. Talibanin mukaan poliisit ovat hylänneet kaikki asemat ja talibanit ovat tulleet kaupunkiin turvatakseen sitä.

Soitan ystäville ja tutuille. Toivon, että huomiseksi tilanne rauhoittuisi ja voisin taas mennä töihin. Mutta mitä enemmän ajattelen tulevaisuutta, sitä enemmän olen huolissani ja peloissani.

Ajatus siitä, että en voisi enää koskaan poistua kotoa, on tehdä minut hulluksi. Olen ihan poikki. Menen nukkumaan kyyneleet silmissäni ja huolesta ahdistuneena.

Yhdysvaltain sotilashelikopteri Yhdysvaltain Kabulin-suurlähetystön yllä sunnuntaina 15. elokuuta. Kuva: Wakil Kohsar / AFP

Sunnuntai 15. elokuuta 2021: Hiljaisuus valloittaa kaupungin

Herään varhain ja muistan, että Taliban on valloittanut Kabulin enkä voi enää mennä töihin. Järkyttävää.

Avaan Facebookin nähdäkseni mitä tapahtuu. Se on täynnä epätoivoa: videoita armeijan sotilaista itkemässä, kaikkialla iskulauseita presidentti Ashraf Ghania vastaan. Uutisten mukaan Ghani on lentänyt Tadžikistaniin.

Näen videoita, joilla poliitikot Abdullah Abdullah ja Hamid Karzai sanovat, että he neuvottelevat ja pyytävät islamilaista emiraattia olemaan vahingoittamatta kansalaisia. Kaikki valittavat, kaikki ovat pettyneitä ja sanovat, että 20 vuotta ponnistelujamme on heitetty hukkaan ja että palaamme 20 vuotta taaksepäin.

Facebookissa on ainoastaan naisille tarkoitettu ryhmä, jossa naiset pystyvät luottamuksellisesti ja rauhallisin mielin jakamaan mielipiteitään eri asioista. Tässä ryhmässä jotkut naiset sanovat, että he eivät hyväksy tappiota. He sanovat, että meidän naisten täytyy vaatia oikeuksiamme talibaneilta.

Jotkut toiset varoittavat, että talibanit pystyvät tekemään mitä tahansa ja että meidän kannattaisi olla varovaisia.

Minä taas murehdin, että kaikki vaatteeni ovat värikkäitä. Miten voisin niillä vaatteilla nyt liikkua ulkona. Kukaan ei voinut kuvitella, että talibanit valloittavat Kabulin näin nopeasti ja tällä tavalla.

Kabulin niin kutsutun vihreän vyöhykkeen eli aidatun suurlähetystöalueen portti oli jätetty valvomatta lähetystöjen evakuointien jälkeen 15. elokuuta. Kuva: Wakil Kohsar / AFP

Tänään pikkusiskoni aviomies haavoittui. Kun sanottiin, että talibanit ovat jo kaupungissa, kaikki varkaat, roistot ja muut rikolliset ovat käyttäneet tilannetta hyväkseen ja tarttuneet aseisiin. He ampuivat basaarissa, jossa myös siskoni mies sai osuman. Hän on kunnossa, mutta yksi hänen ystävistään sai surmansa.

Toinen siskoni soittaa jatkuvasti ja kysyy meidän ja Kabulin tilanteesta. Hän on huolissaan koko perheen, erityisesti kolmen lapsensa takia, jotka ovat Afganistanissa.

Monet asiat pyörivät päässäni. En saa enää tehdä töitä tai opiskella. Miten voisin elää tällä tavalla? Kun minulla ei ole tuloja, miten voisin maksaa vuokrani? Tiedän, että perheeni, jota tuen taloudellisesti, on huolissaan ja surullinen. He ovat surullisia menetettyjen oikeuksien tähden ja myös sen takia, että ilman palkkaa en voi enää elättää heitä.

Äitini soittaa epätoivoisena.

– Tulen isäsi kanssa ja viemme sinut kotiin.

Korotan ääntäni ja sanon, että ei vielä, odottakaa! Maakunnissa talibanit ovat sanoneet, että naiset voivat mennä töihin ja kouluun. Minä odotan, kenties voisin palata takaisin töihin.

Kännykkäni on koko ajan kädessäni. Selaan nettiä pysyäkseni ajan tasalla. Yhdessä ryhmässä naiset sanovat, että he eivät uskalla poistua asunnostaan. Sanovat, että välillä he kurkistavat ikkunasta ulos nähdäkseen, onko kaduilla talibaneja. He eivät ole nähneet mitään paitsi sen, että Kabul on vajonnut syvään hiljaisuuteen.

Muina päivinä, kun pidin ikkunaa auki, kadulta kuului paljon melua, mutta tänään kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuus on valloittanut Kabulin.

Maanantai, 16. elokuuta 2021: Pomot eivät enää halua naisia työpaikalle

Kun ei ole ollut opetusta eikä töitä, olen ollut vain kotona. Onneksi sentään kotietsinnät eivät ole alkaneet, eivätkä talibanit ole tulleet kotiini ja vieneet minua. Tällä hetkellä riittää, että he antavat meidän olla turvassa kodeissamme.

Kotini seinät tuntuvat nyt todella tärkeiltä, sillä niiden sisällä tunnen oloni turvallisemmaksi. Jos naapuri tai joku koputtaa oveeni, sydämeni pysähtyy hetkeksi pelosta, ja panen nopeasti huivin päähäni ennen kuin avaan oven. Hengähdän aina huojentuneena, kun näen ettei oven takana olekaan talibaneja.

Talibanin taistelijoita Kabulissa maanantaina 16.8. Tuona päivänä Talibanin perustajiin kuuluva mullah Baradar julisti sen voittaneen Afganistanin sodan. Kuva: AOP

Perheeni ottaa yhteyttä ja pyytää minua tulemaan heidän luokseen, mutta kieltäydyn. Sanon heille, että ehkä joku soittaa työpaikaltani ja pyytää minut taas töihin.

Toisaalta saan tiedon, että mieskollegat ovat jo palanneet töihin, mutta toistaiseksi naistyöntekijöitä ei haluta sinne. Työpaikalta sanotaan, että tällä hetkellä siellä ei edes olisi paljon töitä, koska ulkomailta saadut projektit on lopetettu.

Ystävät lähettävät sähköposteja ja pyytävät tekemään hakemuksia eri paikkoihin. He kehottavat minua poistumaan maasta. Lähetän sähköposteja sinne tänne.

Tyttäreni ei ole luonani. Pelko siitä, että ex-mieheni ei antaisi minun viedä tytärtämme mukanani pois maasta, murtaa sydämeni. Itken ja välillä rukoilen kaikkien hädässä olevien ihmisten puolesta.

Seuraan jatkuvasti uutisia saadakseni jotain selvyyttä talibanien aikomuksista. Soitan pomolleni. Hän kertoo, että talibanit olivat tunkeutuneet toimistoomme suorittamaan etsintää. Pomo kertoo, että hän oli piilottanut aseensa ja ammuksensa nopeasti.

Olen vihainen. Kunpa olisin ennakoinut talibanien tulon ja olisin ostanut etukäteen burkan. Mutta en osannut varautua, koska en millään voinut edes kuvitella, että talibanit todella valloittaisivat Kabulin. Nyt minun on pakko etsiä hyvin peittäviä vaatteita.

Ystäväni on huolissaan minusta. Hänen mielestään en saisi olla yksin kotona, mutta en järkyttyneenä ole valmis jättämään kotiani. Vuokrasin tämän asunnon, koska täältä käsin oli helpompaa mennä iltaisin yliopistolle. En halua hyväksyä, että kaikki unelmani ja suunnitelmani noin vain haihtuvat ilmaan.

Tänään myös ex-mieheni lähettää minulle erään sähköpostiosoitteen. Sieltä saisin apua turvallisuuteni varmistamiseksi. Tilanne on naisten kannalta niin vaarallinen, että jopa ex-mieheni näyttää ymmärtäneen sen.

Olen kuitenkin epäileväinen, enkä ota yhteyttä. Entä jos kyseessä onkin tekaistu sähköpostiosoite, ja sen kautta kaikki tietoni ja asiakirjani päätyisivät talibanien käsiin?

Kabulin lentokentällä tilanne muuttui sekasortoiseksi, kun ihmiset yrittivät kaikin keinoin päästä evakuointilentojen mukaan. Kuva maanantailta 16.8. Kuva: Wakil Kohsar / AFP

Tiistai, 17. elokuuta 2021: Pikkuveli pyytää mukaan pakomatkalle Pakistaniin

Aloitan päiväni toiveikkaampana. Minulla ei ole televisiota, mutta näen Facebookissa kuvia naistoimittajista, jotka lukevat uutisia ja tekevät uutisjuttuja pukeutuneena kuten ennenkin.

Jotkut sanovat, että talibanit eivät tee ihmisille pahaa. Näen videoita, joissa talibanit sanovat tulleensa palvelemaan ihmisiä. Mutta kukaan ei luota talibaneihin. Ihmiset varoittavat, että tämä on vasta alkua. Talibanit toimivat näin vahvistaakseen ja vakiinnuttaakseen hallintonsa.

Pikkuveljeni soittaa ja sanoo, että minun tulisi pysytellä kotona ja samalla yrittää lähteä maasta. Hän sanoo haluavansa paeta Pakistaniin ilman papereita ja pyytää minua lähtemään hänen kanssaan.

Kun näen ympärilläni olevien ihmisten huolet, huolestun ja ahdistun itsekin enemmän.

Pelkään talibanien kotietsinnän osuvan myös omalle kohdalleni, joten kerään kaikki asiakirjani, kunniakirjat, todistukset ja kaikki ne sanomalehdet, joita olen tuonut ulkomailta. En pysty skannaamaan niitä kotona, joten otan valokuvia ja lähetän ne ystävälleni, joka asuu ulkomailla. Pyydän häntä tallentamaan ja säästämään ne minulle.

En voi leikata sanomalehtiä, mutta silppuan kaikki muut asiakirjani saksilla ja heitän ne roskikseen.

Puhun myös videopuhelun tyttäreni kanssa. Kun näen hänet, haluan itkeä. Hän on kuullut talibanien tulosta ja nähnyt perheensä järkyttyneenä. Yritän pysyä rauhallisena ja puhua tyynesti.

– Älä pelkää. Talibanit eivät häiritse ketään. Ennen poliisi suojeli ihmisiä, nyt talibanit suojelevat. He ovat vain vaihtaneet paikkoja, sanon.

Tyttäreni on hiljaa, hän ei sano mitään, nyökkää vain osoittaakseen ymmärtävänsä.

Rauhoittaa, että näin hänen kasvonsa. Minulla on kova ikävä tytärtäni. Vaikka kaipaan häntä, yritän kestää, sillä uskon hänen olevan paremmassa turvassa isänsä luona.

Taliban-taistelijat partioivat kabulilaisella torilla tiistaina 17.8. Kuva: Hoshang Hashimi / AFP

Soitan kollegalleni ja pyydän häntä tulemaan asuntoni lähelle, jotta uskaltaisin astua ulos kodistani. Illalla poistun kotoani ensimmäistä kertaa. Laitoin monta vaatekertaa päällekkäin tehdäkseni hijabistani peittävämmän.

Poliisin panssaroitu auto, jossa on nyt talibaneja, ajaa ohitsemme. Se on ensimmäinen kerta, kun näen talibaneja lähietäisyydeltä. Huomaan, että on tullut pimeää. Naisia ei näy kaduilla ollenkaan. Kyyneleet tulevat silmiini, sillä tämä ei ole enää sama kaupunki, jossa viikko sitten tulin yliopistolta myöhään iltaisin. Kaikki on kiinni.

Näen ainoastaan muutamia ohi ajavia autoja, joista katsotaan minua hämmästyneenä. Kävelen jonkin matkaa etsien auki olevaa kauppaa, josta saisin ostettua ruokaa. Mutta kaikki ovat kiinni. Kabulin näkeminen tässä tilassa on tuskallista. Lopulta löydän ravintolan, joka on auki ja ostan sieltä jotain syötävää.

Entisen naapurin tytär, joka asuu nyt Yhdysvalloissa, neuvoo minua menemään Kabulin lentokentälle. Hänen mukaansa lentokentältä ihmisiä evakuoidaan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Vastaan, että nämä ovat vain valheita. Mikään maa ei evakuoi ketään ilman matkustusasiakirjoja.

Katson videoita Kabulin lentokentältä ja itken. Yksi lapsi pienessä korissa oli jäänyt yksin. Sanotaan, että muutama lentokoneessa kiinni roikkunut putosi maahan ja sai surmansa. Oi Jumalani, tämä on kauheaa. En voi katsoa enempää.

Ehkä minun pitäisi hengittää syvään. Tärkeintä on pysyä rauhallisena, vaikka tällaisessa tilanteessa se on äärimmäisen vaikeaa. Ymmärrän, että ihmiset ovat suunniltaan pelosta, mutta jos emme pysty pysymään rauhallisina, tilanne vain pahenee. Silloin kuolemme pelkoon ennen kuin talibanit ehtivät tappaa meidät.

Viisuminhakijat jonottivat Kabulissa Iranin suurlähetystön edessä tiistaina 17. elokuuta. Kuva: Wakil Kohsar / AFP

Keskiviikko 18. elokuuta 2021: On myöhäistä yrittää myydä omaisuuttani

Ahdistuneisuuteni ja huoleni kasvavat. Ihmiset varoittavat, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kukaan ei luota talibaneihin.

Jotkut naiset ovat palanneet töihin, mutta hekin suhtautuvat talibaneihin epäilevästi. He uskovat, että talibanit vain esittävät maltillisia ja odottavat, kunnes ovat vakiinnuttaneet asemansa, ennen kuin toteuttavat suunnitelmansa.

Aluksi ihmiset muualla Afganistanissa sanoivat ihmeissään, että talibanit vaikuttavat muuttuneen. Mutta ei mennyt kuin neljä päivää talibanien valtaannoususta näissä paikoissa, kun netissä alkoi pikkuhiljaa levitä väitteitä, että talibanit pahoinpitelevät ihmisiä ja antavat tuomioita.

Tänään levisi väite, että yhdessä maakunnassa talibanit olisivat hirttäneet kolme hallituksen sotilaskomentajaa.

Kaksi entistä työkaveriani ottaa yhteyttä Euroopasta. Kaikki ottavat nyt yhteyttä ja neuvovat, miten paeta Afganistanista.

Monet niistäkin, joiden kanssa en ole ollut yhteydessä moneen vuoteen, lähettävät viestejä ja kyselevät tilanteesta. He ovat huolissaan, eivät ainoastaan minusta vaan myös niistä omista perheenjäsenistään, jotka ovat jääneet Afganistaniin.

Viime yönä valvoin kahteen asti, koska tiesin, että aamulla en edelleenkään saa mennä töihin. Nukuin pitkään. Vaikka en ole tehnyt viime päivinä töitä, päivät tuntuvat paljon kiireisemmiltä kuin ennen. En pysy enää kärryillä päivän ja yön vaihtelusta. Luen ystävien lähettämiä viestejä. Jotkut yrittävät epätoivoisesti lohduttaa minua.

Pelkään. Samalla toivon, että uutiset siitä, miten talibanit tunkeutuvat koteihin, ottavat väkisin nuoria tyttöjä ja leskiä sekä pakottavat heidät naimisiin taistelijoiden kanssa, eivät pitäisikään paikkaansa.

Kabulin liikenne jumiutui Talibanin valtauksen jälkeen. Kuva on otettu keskiviikkona 18.8. Kuva: AFP / Lehtikuva

Minun pitäisi löytää jostain ase siltä varalta, että talibanit haluaisivat viedä minut väkisin. Jos niin tapahtuisi, voisin ampua talibaneja. Silloin he väistämättä ampuisivat minua. Pidän kuolemaa sata kertaa parempana vaihtoehtona kuin pakkoavioliittoa talibanin kanssa.

Olen nähnyt myös videoita pakolaisista, jotka pakenevat maakunnista. He sanoivat pelkäävänsä, että talibanit ottavat heitä väkisin pakkoavioliittoon.

Tarkistan sähköpostini päivittäin. Odotan vastauksia hakemuksiini. Sain viime yönä lupaavan sähköpostin eräältä järjestöltä, joka pyysi minulta muun muassa suosituskirjeen. Silti olen huolissani perheestäni. Heitä pelottaa todella paljon ja he toivovat, että pystyisin auttamaan heitä jotenkin.

Huhun mukaan Panjshirissa on syntynyt vastarintaa talibaneja vastaan. Kärsimättömänä odotan, että he onnistuisivat tekemään jotain tälle tilanteelle. Mutta melkein kaikki maakunnat ovat talibanien hallussa. Saisiko tämä vastarinta aikaan jotain?

Voin vain rukoilla. Olen nähnyt internetissä muitakin ilahduttavia videoita. Niissä ihmiset Jalalabadin, Khostin ja Kunarin maakunnissa nostivat rohkeasti Afganistanin lipun ylös, ja toivon ikkuna loisti sydämessäni. Olen ylpeä heistä kaikista.

Riippumatta etnisestä taustastamme olemme kaikki afganistanilaisia. Afganistan on meidän kaikkien yhteinen kotimme. Talibanit ovat yhteinen vihollisemme.

Joukko kabulilaisia uskaltautui protestoimaan Talibania vastaan maan itsenäisyyspäivänä 19.8. kulkemalla Afganistanin musta-puna-vihreän lipun kanssa. Taliban on korvannut Afganistanin lippuja omalla valkoisella lipullaan. Taustalla maasta paenneen presidentin Ashraf Ghanin juliste. Kuva: AOP

Yksi tyttö naisten ryhmässä kirjoittaa, että hän oli mennyt ulos ja käynyt kaupassa. Suurin osa liikkeistä oli ollut kiinni. Hän kävi kahdessa kaupassa, joissa kauppiaat kannustivat, kutsuivat häntä rohkeaksi ja sanoivat, että naisia ei enää näe markkinoilla.

Laitan päähäni huivin, jonka olen saanut äidiltäni rukoilemista varten. Kun menen leipomoon ostamaan leipää, miehet tuijottavat minua yllättyneinä, vaikka minulla on hyvä hijab päässäni. Pelkään ja rukoilen hiljaa. Ostan leipää ja palaan kotiin.

Nämä muutamat minuutit, jotka vietän kodin ulkopuolella, vähentävät vankina olemisen tunnetta ja parantavat mielialaani.

Jotkut kysyvät neuvoja, miten he voivat hakea apua muun muassa Kanadasta, joka on luvannut ottaa 20 000 pakolaista.

Minun pitäisi täyttää hakemuksia myös omille perheenjäsenilleni, sillä he kuuluvat uskonnolliseen vähemmistöön. Lisäksi sisareni ovat toimineet riskialttiissa ammatissa. Pelkään, että talibanit leimaisivat heidät kunniattomiksi ja pakottaisivat luovuttamaan perheen tyttäret heille.

Sisko soittaa ulkomailta. Itken ja pyydän häntä rukoilemaan, että pääsisin pakenemaan ja että saisin ottaa vanhempani ja isovanhempani mukaan. Sisko lohduttaa minua:

– Itkemällä asiat eivät parane. Jumala on suurin.

On keskiyö. Tänäänkään en onnistunut laittamaan sähköpostia enolleni, joka palveli armeijassa. Lähetän hänelle sähköpostia huomenna. Olen todella huolissani hänestäkin.

Tänään ensimmäistä kertaa toivon, että voi kunpa olisin mies ja voisin liittyä muiden miesten kanssa vastarintaan talibaneja vastaan.

Oi Jumala, aivoni eivät enää toimi. Huoleni kasvavat päivä päivältä. Ne, jotka ovat nähneet sotia, eivät halua palata takaisin niihin aikoihin.

Ennen ihmiset myivät esimerkiksi kodinkoneitaan ja muita tavaroitaan Facebookin kierrätysryhmissä. Viime viikkoina myynti näissä ryhmissä kiihtyi. On selvää, että ihmiset olivat lähdössä pois Afganistanista. Tavaroita myytiin pilkkahinnalla. Minä en ryhtynyt samaan, koska silloin olin vielä toiveikas.

Minusta on vaikeaa luopua omasta kodistani ja sen sisustuksesta, koska olen hankkinut sen kaiken kovalla työllä.

Nyt tilanne on kuitenkin niin vaikea, että jos pääsen pakenemaan, otan vain päälläni olevat vaatteet ja pelastan henkeni. Tämä on äärimmäisen raskasta enkä todellakaan tiedä mitä tehdä. En ollut koskaan ajatellut tällaisia päiviä elämääni. Elämä yllättää ihmisen.

Ihmisjoukko kantoi Afganistanin lippua Kabulissa 19. elokuuta, maan 102. itsenäisyyspäivänä. Kuva: Hoshang Hashimi / AFP

Torstai 19. elokuuta 2021: En tiedä mitä voisin enää tehdä

Minusta tuntuu, että tulen päivä päivältä heikommaksi ja epätoivoisemmaksi. Kaikissa sähköposteissa minua kehotetaan toistaiseksi vain odottamaan. Olen kauhuissani. Olen melkein menettämässä toivoni lähtemisestä. Jos itse pääsisinkin pakenemaan, mitä tapahtuu heille, jotka jäävät tänne? Voin taas huonosti.

Facebookissa kiertävällä videolla yksi tyttö kysyi talibanilta:

– Katso pukeutumistani. Onko tämä sinusta sopiva asu?

– Ainoastaan burka kelpaa. Muutaman päivän päästä nämä asiat tarkentuvat, taliban vastasi.

Talibanit itse varoittavat suoraan, että heidän nykyinen käyttäytymisensä muita kohtaan on väliaikaista. Toisessa uutisessa kerrotaan talibanien edustajan sanoneen, että Afganistanissa ei enää ole demokratiaa vaan asiat menevät šaria-lain mukaisesti.

Talibanit näyttävät pikkuhiljaa todelliset kasvonsa. Kolme ihmistä olisi kuulemma teloitettu Kandaharissa. Bamiyanin tilanne on myös huono. He ovat räjäyttäneet hazara-vähemmistön johtajan Abdul Ali Mazarin patsaan.

Videoiden perusteella Ghaznissa ja Mazar-i-Sharifissa talibanit ovat myös ottaneet shiiojen surukauden Muhárramin lippuja pois kaduilta ja korvanneet ne omillaan.

Joka vuosi näihin aikoihin menin moskeijaan, mutta tänä vuonna en ole mennyt minnekään.

Otan yhteyttä kahteen työkaveriini, joita oli pyydetty Kabulin lentokentälle. Toinen heistä oli ollut siellä odottamassa edeltävästä illasta asti. Hän sanoo, että lentokentällä on paljon ihmisiä, vaikka Kabulin valloittamisesta on mennyt jo viisi päivää. Kollegani eivät päässeet lentokentän sisälle, joten he palasivat takaisin kotiinsa.

Afganistanilaisia jonottamassa Yhdysvaltain armeijan evakuointilennolle Kabulin sotilaslentokentällä 19. elokuuta. Kuva: Shakib Rahmani / AFP

Yksi toinenkin kollega, joka on myös eronnut puolisostaan, soittaa ja kertoo, että hänen siskonsa neuvoo häntä menemään lentokentälle. Sitä kautta hän ehkä pääsisi pois. Säälin häntä. Sanon, että mene takaisin kotiin. Kukaan ei pääse pois maasta ilman matkustusasiakirjoja.

Minua pelottaa. Laitan sähköpostitse uuden avunpyynnön järjestölle, joka pyysi suosituskirjettä. Lähetän heille myös isovanhempieni asiakirjat. En tiedä, mitä muuta voisin tässä tilanteessa enää tehdä.

Isoveljeni ottaa yhteyttä. Hän sanoo voivansa todella huonosti. Hän on huolissaan minusta ja koko perheestämme. Enoni lähettää valokuvia sotilaspassistaan ja muista asiakirjoistaan ja pyytää minua toimittamaan ne eteenpäin.

Olen ihan sekaisin. Selailen taas Facebookia. Eräässä päivityksessä kerrotaan, että talibanit olisivat ruoskineet Kabulissa useita henkilöitä, koska he olivat pukeutuneet farkkuihin.

Olen muslimi ja olen opiskellut ja tutkinut uskontoani paljon. Käsitykseni mukaan islam perustuu ystävällisyyteen, suvaitsevaisuuteen, heikompien auttamiseen, vanhempien kunnioittamiseen ja luottamukseen Jumalan lempeydestä läpi elämän. En tiedä, mistä islamista talibanit puhuvat.

Kirjoittaja piti päiväkirjaa Ylen pyynnöstä. Tekstin käänsi darin kielestä Aziza Hossaini. Sen editoivat Mika Mäkeläinen ja Päivi Kerola.

Lue lisää:

Voit lukea Afganistanin tilanteen uusimmat käänteet täältä.

Amnesty: Taliban murhasi julmasti hazara-vähemmistön miehiä heinäkuussa

Onko Taliban-liike muuttunut? Johto kuulostaa sovinnolliselta, mutta jyrkkä ääriajattelu on voimissaan rivitaistelijoiden joukossa

Hallituksen päätös oli karvas pettymys afganistanilaiselle tulkille, jolle ei heru oleskelulupaa: "Itken ja olen sanaton"

"Taliban voi antaa meille kunniallisen elämän" – Pakistanissa pakolaisleirillä asuva afganistanilainen suurperheen isä aikoo palata kotiin