Saariselällä tapahtui vuonna 1943 surmatyö, jota Mika Waltari vertasi piispa Henrikin surmaan – tuore kirja valottaa sodan raakaa yksityiskohtaa

Neuvostoliiton partisaanit surmasivat jatkosodan aikana Oulun piispan Yrjö Wallinmaan. Propagandajoukoissa työskennellyt Mika Waltari kirjoitti Wallinmaasta Suomen historian toisena marttyyripiispana.

Piispaa kuljettanut postiauto vaurioitui pahoin Saariselän partisaani-iskussa vuonna 1943. Kuva: Saamelaismuseo Siida

Rovaniemen postiautovarikolla kävi normaaliakin kiihkeämpi kuhina.

Häkäpöntön voimalla kulkevaa linja-autoa valmisteltiin Suomen pisimmälle postiautolinjalle Rovaniemeltä Liinahamariin Jäämeren rannalle.

Elettiin sotakesää 1943 ja postia oli paljon. Säkkejä lastattiin matkustamoa myöten. Kaikki lähtöä odottaneet matkustajat eivät mahtuisi kyytiin.

Yhdelle matkamiehelle varattaisiin kuitenkin kunnon istumapaikka. Oulun vastavalittu piispa Yrjö Wallinmaa oli matkalla Ivaloon, jossa hänellä olisi seuraavana aamuna kirkonmenot.

Lähtö olisi tasan kello 15, joten piispa ehtisi pitämään saarnansa. Yöunet tosin jäisivät vajaiksi. Ivalossa oltaisiin vasta aamuyöllä hieman yhden jälkeen.

Piispa Wallinmaa istutettiin linja-auton parhaalle paikalle, eturiviin. Postisäkit täyttivät linja-auton oikeanpuoleiset istuimet. Matkustajia jouduttiin ahtamaan jopa auton peräkoppiin.

Lopulta mukaan mahtui 20 matkustajaa, kuljettaja ja apumies. Yhtä lukuunottamatta kaikki olivat siviilejä.

Matkaan päästin ajallaan ja linja-autossa oli tunnelmaa. Yhteislaulu raikasi ja meno yltyi välillä niin riehakkaaksi, että vakavampia kauhistutti, muisteli mukana ollut lotta Ida Kyrö.

Sodankylässä oli pikapysähdys ja piispa Wallinmaa ehti kahvitella pappilassa.

Seuraava pysäys oli 90 kilometrin päässä Vuotsossa, kun häkäpönttöauto vaihdettiin bensalla kulkevaan linja-autoon. Alettiin lähestyä Saariselän tuntureita, eikä heikkotehoinen häkämoottori jaksaisi Kaunispään yli.

Ilta vaihtui yöksi ja samalla sää kirkastui. Oli lähes yhtä valoisaa kuin päivällä.

Piispan kuolema partisaanien iskussa oli etusivun uutinen muun muassa Suomen Kuvalehdessä. Kuva: Ville Jalovaara: Piispa Wallinmaan surma. SKS Kirjat.

Partisaanien julma tehtävä

Aleksandr Smirnovin johtama partisaaniosasto oli tehnyt viikon ajan matkaa Lapin erämaissa.

40 hengen ryhmä oli lähtenyt liikkeelle tukikohdastaan Nuorttijärveltä, Venäjän Lapista. Linnuntietä sieltä oli matkaa kohteeseen, Laanilan kylään, 150 kilometriä.

Ryhmän tehtävänä oli katkaista Jäämerentie. Vihollinen, Pohjois-Suomessa toiminut Saksan armeija, käytti sitä huoltoreittinään.

Samalla piti aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa.

Neuvostoliiton partisaaniosastot oli perustettu kaksi vuotta aiemmin Saksan hyökkäyksen jälkeen.

Puna-armeija oli joutunut peräytymään ja partisaanien oli määrä auttaa armeijaa toimimalla vihollisen selustassa.

Partisaanien päämäärä oli sitoa vihollisen joukkoja ja rapauttaa taistelumoraalia. Tähän päästiin iskemällä myös siviilikohteisiin.

– Sota itärintamalla oli äärimmäisen raakaa, eikä kansainvälisiä sopimuksia kunnioitettu. Siviileitä surmattiin ja sotavangit olivat huonossa asemassa. Partisaanit tuskin pitivät Suomen rintamaa erikoistapauksena, sanoo historioitsija Ville Jalovaara, joka on kirjoittanut Saariselän partisaani-iskusta kirjan Piispa Wallinmaan surma – partisaani-isku Saariselällä 1943.

Suomen suunnalla ensimmäinen hyökkäys siviilikohteeseen oli tapahtunut pian jatkosodan syttymisen jälkeen syyskuussa 1941.

Kaikkiaan partisaanit iskivät yli 20 suomalaiskylään ja surmasivat lähes 200 siviiliä. Määrä on noin kymmenesosa kaikista jatkosodan suomalaisista siviiliuhreista.

Partisaaneja saatiin harvoin elävänä kiinni. Oikeuteen asti ei Suomessa päätynyt kukaan. Kuva: Sot.virk. O.Hedenström / Puolustusvoimat / Finna

Valtaosa partisaanien kohteista sijaitsi itärajan tuntumassa.

Smirnovin johtama joukko oli kuitenkin syvällä Suomen puolella. Heidän tuloaan ei osattu odottaa.

Pitkän matkan jälkeen partisaanit olivat levänneet kolme vuorokautta. Toimintakäsky tuli aamuyöstä 4. heinäkuuta.

Joukot jaettiin kolmeen osastoon. Yhden tehtävänä oli iskeä kylään, toinen suojaisi maantien pohjoispuolta ja kolmas tuhoaisi sillan - samalla se hyökkäisi ohi ajavien autojen kimppuun.

Piispa Wallinmaata kuljettanut postiauto oli sujuvan alun jälkeen jäänyt aikataulustaan. Piispan piti olla jo nukkumassa Ivalossa, mutta auto vasta laskeutui loivaa alamäkeä Laaninojan laaksoon. Kello lähestyi kolmea.

Bussi ylitti Laaninojan sillan. Sitten kuulosti kuin päälle olisi heitetty soraa. Linja-auto oli saanut ensimmäiset kiväärin osumat. Muutaman sekunnin kuluttua silta räjähti kappaleiksi.

Autoa tulitettiin ja sitä kohti heitettiin käsikranaatteja. Syntyi paniikki. Osa matkustajista haki suojaa postisäkeistä. Jotkut pakenivat särkyneiden ikkunoiden kautta.

Etupenkissä istunut piispa Wallinmaa yritti suojaan linja-auton etuovesta, mutta päätyi suoraan partisaanien tulilinjalle.

Kaikkiaan linja-autoiskussa menehtyi neljä ihmistä. Lähes samaan aikaan tehdyssä hyökkäyksessä Laanilan kylään kuoli kaksi. Kaikki menehtyneet olivat siviilejä.

Smirnovin partisaaniryhmä pakeni, eikä heitä etsinnöistä huolimatta saatu kiinni.

Mika Waltari ja marttyyripiispa

Sodan aikana sensuuri rajoitti tiedotusvälineiden toimintaa.

Partisaani-iskuista ohjeistus oli tiukka: niistä ei saanut kertoa julkisuudessa. Haluttiin välttää paniikkimielialaa.

Laanilan iskukin yritettiin salata. Piispa Wallinmaan perheelle kerrottiin aluksi epämääräistä tietoa onnettomuudesta.

Piispan kuolema oli kuitenkin mahdotonta pitää pimennossa. Wallinmaa oli näyttävin menoin vihitty tehtävään vain muutama viikko aiemmin ja hän oli ensimmäisellä piispantarkastusmatkallaan. Piispaa odotettiin Ivalossa.

– Papisto on aina ollut hyvä kertomaan juttuja eteenpäin. Puhelimet alkoivat soida ja jo samana päivänä iskusta tiedettiin ympäri Suomen, Ville Jalovaara sanoo.

Lehtitiedot Laanilan partisaani-iskusta olivat tarkkoja ja pitivät suurelta osin paikkaansa. Kuva: Ville Jalovaara: Piispa Wallinmaan surma. SKS Kirjat.

Propagandasta vastannut Valtion tiedotuslaitos muutti taktiikkaansa. Laanilan isku valjastettiin propagandakäyttöön.

Laitoksessa työskennellyt kirjailija Mika Waltari kirjoitti jutun marttyyripiispasta. Waltari rinnasti Wallinmaan kohtalon keskiaikaiseen tarinaan piispa Henrikistä, jonka Lalli surmasi Köyliönjärven jäällä.

– Propaganda käänsi tapahtuman niin, että Neuvostoliitto on barbaarinen maa, joka surmaa kirkonmiehiä. Samalla moralisoitiin Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa siitä, että ne olivat pappismiehiä surmaavan maan liittolaisia.

Jalovaaran mukaan mikään lähde ei tosin puhu sen puolesta, että partisaanit olisivat tietoisesti halunneet tappaa piispan. Todennäköisesti Wallinmaa oli monien muiden tavoin satunnainen uhri.

Tiedotuslaitoksen avoimmuusvaihetta kesti vain lyhyen aikaa.

Seuraavan kerran partisaani-iskuista sai kertoa kesällä 1944, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys oli käynnissä. Silloin uskottiin, että tieto siviileihin kohdistuneista iskuista vahvistaisi armeijan puolustahtoa.

Partisaanikomentajan paluu Suomeen

Sodan jälkeen partisaani-iskut olivat kielletty aihe. Suomi vaali läheistä suhdetta Neuvostoliittoon, eikä mahdollisia sotarikoksia sopinut kaivella.

Laanilan isku oli tässäkin mielessä poikkeus. Tapahtumapaikalle alettiin heti sodan jälkeen suunnitella muistomerkkiä. Piispankivi saatiin paikalleen vuonna 1950.

Suhtautuminen sotaan ja partisaani-iskuihin muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. 1990-luvulla järjestettiin niin sanottuja sovintoseminaareja, joihin osallistui sekä iskujen uhreja ja heidän omaisiaan että partisaaneja.

Laanilan partisaaniryhmän komentaja Aleksandr Smirnov vieraili tuolloin Suomessa.

– En tiedä, onko anteeksipyyntö oikea muotoilu, mutta hän oli pahoillaan. Samalla hän muistutti, että Suomen puoleltakin hyökättiin heidän kaupunkiensa kimppuun. Hän liitti iskut osaksi sodan brutaaliutta, Ville Jalovaara sanoo.

Historiantutkija Ville Jalovaaran mukaan partisaanit eivät tienneet, että tappoivat piispan. Kuva: Sini Järnström/ YLE

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta iskut siviilikohteisiin ovat sotarikos. Laanilankin iskuista tehtiin heti tapahtuman jälkeen rikostutkinta.

Uudelleen asia nousi esille 1990-luvun lopussa, kun toimittaja Veikko Erkkilä julkaisi partisaaneja käsittelevän tutkimuksen. Erkkilä oli myös mukana Ylen tekemässä dokumentissa, jossa partisaani-iskujen uhrit ja läheiset kertoivat tarinansa.

Partisaani-iskuista nousi kohu ja asia puhutti myös eduskunnassa. Lopulta Keskusrikospoliisi aloitti partisaani-iskuja koskevan tutkinnan. Sen edistyminen olisi kuitenkin edellyttänyt toimivaa yhteistyötä Venäjän kanssa. Näin ei tapahtunut ja tutkinta keskeytettiin.

– 20 vuotta sitten asialle olisi vielä voinut tehdä jotain. Nyt partisaani-iskuja pitää lähestyä historiantutkimuksen keinoin, Jalovaara arvioi.

Aleksandr Smirnov kuoli vuonna 2001.

Lue lisää: