Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Aleksandra Lemke, 31, kuulee yhä musiikin, näkee valon olohuoneessa. Hän katselee valokuviaan ja muistaa ihmiset, tarinat ja tilanteet.

Hän valokuvasi rodullistettuja, etnisiin vähemmistöihin sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvia maahanmuuttajia näyttelyyn, joka on esillä eri puolilla Suomea tänä vuonna.

– Monimuotoisuus inspiroi minua. Uskon, että olemme kaikki kauniita sisäisesti ja ulkoisesti.

Kuvien 17 mallia tulevat muun muassa Vietnamista, Nicaraguasta, Intiasta, Thaimaasta, Pakistanista ja Syyriasta. Nyt kaikki asuvat Suomessa.

Täällä he kuuluvat useisiin vähemmistöihin.

– Se johtaa moninkertaiseen syrjintään sekä yhteisöiden ulkopuolella että niiden sisällä esimerkiksi, kun seksuaalinen suuntautuminen kohtaa uskonnon, jossa ei hyväksytä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, Lemke sanoo.

Oma paikka kateissa

Miksi sinulla on valkoinen kumppani?

Jay Jimeno, 21, on kuullut kysymyksen häiritsevän usein. Hänellä on ruskea iho, koska isä on kotoisin Kuubasta.

Kysymyksen ovat esittäneet muut rodullistetut. Jimeno pohtii, miksi hänen kumppaninsa ihonväri häiritsee, vaikka suurimmalla osalla Suomessa asuvista kuubalaislähtöisistä on valkoinen puoliso.

Ehkä he oikeasti haluaisivat kysyä, miksi kumppani on nainen, Jimeno arvelee. Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti hiertävät rodullistettujen keskuudessa.

Oikeasti sekä Jimeno että Lemke käyttävät rodullistetun sijaan englanninkielistä termiä people of colour, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa värillisiä ihmisiä. Termille ei kuitenkaan ole neuraalia suomennosta, ja usein se käännetään rodullistetuksi. Rodullistaminen tarkoittaa sitä, että ihmisiin liitetään stereotypioita esimerkiksi ihonvärin takia.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Suomalaisissa sateenkaaritiloissa Jimenoa usein ahdistaa. Esimerkiksi sateenkaariklubit täyttyvät yleensä valkoisista ihmisistä.

Vanhemmat sateenkaarivähemmistöihin kuuluvat rodullistetut ovat kertoneet kauhutarinoita ikävistä tilanteista klubeilla.

– Tuntuu, että en kuulu mihinkään.

Silti Jimeno on mielestään onnekas.

Hän löysi jo nuorena suvaitsevaisen kaveripiirin. Kauhutarinat ahdistavat, mutta myös turvallisia tiloja löytyy.

Sellaisia ovat esimerkiksi SOCO eli Students of Colour -opiskelijajärjestö ja rodullistettujen POC-lukupiiri. Hiljattain Jimeno löysi myös Helsingin ballroom-yhteisön, jossa on paljon rodullistettuja ihmisiä.

Pääasiassa mustat ja latinot seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat aloittivat ballroom-kulttuurin New Yorkissa 1920-luvulla. He halusivat luoda turvallisen tilan itselleen. Tapahtumissa he tanssivat ja kilpailevat usein sukupuolinormeja rikkovissa asuissa.

Jimeno identifioituu tällä hetkellä muunsukupuoliseksi ja biseksuaaliksi.

– Uskon, että tämä on matka eikä päämäärä. Ihminen kehittyy jatkuvasti.

Hankala alku

Aleksandra Lemke ei tuntenut Suomesta juuri ketään. Hän ei puhunut suomen kieltä. Kulttuuri oli vieras.

Pikkukunnan syksyiset kadut ammottivat autioina. Ihmisiä tapasi vain kaupassa.

Lemke muutti Varsovasta Kirkkonummelle syyskuussa 2014 uuden elämän perässä. Äiti oli asunut Ruotsissa yli kymmenen vuotta, ja Lemke haaveili jo lapsena elämästä Pohjoismaissa. Hidas elämänmeno ja pohjoinen luonto kiehtoivat.

Nyt haave oli toteutunut, mutta elämä uudessa kotimaassa tuntui hankalalta.

Paperityöt veivät kuukausia. Se raastoi hermoja. Lemke jännitti, saisiko asiat järjestymään.

Työnhaku oli vaikeaa taidealalta ilman kunnollista kielitaitoa.

– Täytyy olla hullu, että tekee tällaista! Lemke naurahtaa.

Nyt ympärille on kertynyt laaja verkosto ystäviä ja tuttavia. Lemke puhuu jonkin verran suomea ja asuu nykyisin Vantaalla. Hän etenee valokuvaajan urallaan ja vuokrasi juuri ensimmäisen oman studionsa lähes keskeltä Helsinkiä.

Studio on unelmien täyttymys. Suurista ikkunoista tulvii sisään luonnonvaloa.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Lemke on onnellinen.

– En varmaankaan vaihtaisi tätä maata ja paikkaa mihinkään muuhun.

Yhtä asiaa Lemke kaipaa Suomessa. Se on small talk.

– On toki oma valintamme muuttaa ja sopeutua tänne, mutta välillä tarvitsisimme systeemin tuen lisäksi emotionaalista tukea.

Taide voi muuttaa

Haluan valokuvata vähemmistöjä.

Aleksandra Lemke vastasi näin hetkeäkään epäröimättä. Ystävä oli kysynyt, mitä hän kuvaisi, jos saisi päättää aiheen täysin vapaasti.

Lemken synnyinmaassa Puolassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat ahtaalla (siirryt toiseen palveluun). Moni maan kaupungeista on julistautunut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä vapaaksi alueeksi.

Valokuvaaja tahtoo näyttää taiteen avulla vähemmistöjen kauniin puolen. Hän haluaa herättää keskustelua hyväksynnästä ja kunnioituksesta.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Lemke ei voinut suoraan samaistua kuvattaviensa kokemuksiin. Häntä ei ole koskaan syrjitty ihonvärin vuoksi, eikä hän kuulu sateenkaarivähemmistöön.

– Kokemus avasi silmiä. Toivon, että näyttelyn kävijät kokisivat jotain vastaavaa. Taide voi herättää tunteita ja tunteet voivat muuttaa ajatuksia ja käytöstä. Toivon, että valokuvani muuttavat ihmisiä.

Yläasteen vitsi

Opettajat epäilivät lähes kaikkia rodullistettuja lunttaamisesta ja vähättelivät heidän älykkyyttään, kun Jay Jimeno oli ala-asteella. Elettiin 2000-luvun alkua.

Välillä rodullistettujen ja valkoisten oppilaiden välille syntyi fyysisiä tappeluita. Opettajat eivät puuttuneet niihin.

Pahinta oli yläasteella.

Jimeno kuuli n-sanan toistuvasti. Hänen ihonvärinsä oli usein vitsin huipentuma.

Jimeno on syntynyt ja asunut koko ikänsä Suomessa. Silti häneen viitataan usein maahanmuuttajataustainen-termillä, koska toinen vanhemmista on syntynyt ulkomailla.

– Se on aiheuttanut aika pahan identiteettikriisin.

Nuorena Jimenosta tuntui, että eri väriset ihmiset eivät saaneet ystävystyä.

Nyt hän katselee ilolla nuoria kaveriporukoita, joihin kuuluu eri näköisiä ja eri oloisia ihmisiä.

– Keskustelu näistä aiheista on auennut Suomessa vasta viime vuosina. Nyt olisi tärkeää kuunnella rodullistettuja, sateenkaarivähemmistöihin kuuluvia nuoria. Minua turhauttaa inhimillisyyden puuttuminen keskusteluista.

Alastomuus viehättää

Negatiiveja lojui aina ympäriinsä lapsuudenkodissa. Kamera kääntyi tuon tuosta kohti Lemkeä. Valokuvaus kiinnosti vanhempia.

Lemke tarttui kameraan itsekin jo lapsena. Lukion jälkeen hän pääsi kotikaupunkinsa taidekouluun.

– Rakastan sitä, kun saan luoda hetkiä ja esitellä ihmisille pienen maailman, jonka olen luonut.

Lemke on työskennellyt valokuvaajana yli 12 vuotta. Hän on erikoistunut muotokuviin ja muotikuviin, mutta viime aikoina hän on tehnyt enenevässä määrin taideprojekteja.

Nyt kuvaajaa viehättää se, kuinka alastomuus riisuu suomalaiset aseista.

– Haluaisin yhdistää seksuaalisuuden ja identiteetin teemat alastomuuteen ei-seksuaalisella tavalla. Se on varmaankin painopisteeni ensi vuonna.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Suuri perhe

Taivaalle piirtyi suuri sateenkaari. Aleksandra Lemke piti valokuvanäyttelynsä avajaispuhetta Jyväskylässä pride-viikolla.

Muisto saa hänet hymyilemään. Hän tunsi kuuluvansa joukkoon, vaikka ei olekaan osa kyseistä vähemmistöä.

– Toisinaan ei tarvitse ymmärtää kaikkea. Kyse on tunteesta, joka tilanteesta herää.

Aleksandra Lemken Meissä – About Us -valokuvanäyttely Jyväskylässä monikulttuurikeskus Gloriassa 17.9. saakka, Tampereella Werstaalla 21.9.–10.10. ja Helsingissä Stoassa 11.10.–31.10.