1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. ennakkoluulot

Dalinda Luolamo on ihan tavallinen äiti, mutta tuntemattomat kysyvät jatkuvasti: "Onko tuo sun lapsi?"

Moni CP-vammainen vanhempi kohtaa ihmettelyä, ennakkoluuloja ja jopa vanhemmuuden kyseenalaistamista. Oululainen Dalinda Luolamo ei ulkopuolisten puheista välitä vaan haaveilee jo toisesta lapsesta.

Dalinda Luolamolle oma lapsi oli aina ollut itsestäänselvyys, CP-vammasta huolimatta. Hän sanoo, että Leo-poika on parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Kuva: Janne Körkkö / Yle

Pyörätuolin kyydissä istuskelu ei tällä kertaa taida kiinnostaa puolitoistavuotiasta Leo-poikaa.

Äiti Dalinda Luolamon sanat kaikuvat kuuroille korville, kun Leo ponnahtaa sylistä ja lähtee kirmaamaan ympäri puistoa. Sillä antaumuksella kuin liikunnan riemun löytänyt lapsi vain voi.

Tämä on mitä jännin leikki. Pyörätuolilla liikkuva äiti ei pysy millään perässä, eikä ohjeita tarvitse Leon mielestä kuunnella.

Pakomatka päättyy, kun Luolamon henkilökohtainen avustaja harppoo pojan kiinni. Hän on paikalla juuri näitä tilanteita varten. Apuna ja tukena Luolamolle, kun perheen isä on töissä.

Leoa naurattaa. Niin naurattaa läheiselle puistonpenkille istahtanutta pariskuntaakin, jotka ovat jääneet seuraamaan tilannetta.

Huomio on hyväntahtoista. Sellaista se pienten lasten kanssa on, pariskunta saattaa ajatella.

Luolamolle huomio ei ole uutta. Liikuntarajoitteisena hän on kerännyt katseita koko ikänsä.

Äitinä niihin on tullut uusi sävy. Eikä se ole pelkästään lempeän ymmärtävä.

– Onko tuo sun lapsi?

Niin Luolamolle on tokaistu useammin kuin kerran.

Ihmettely voi olla hetkessä syntyvää, vailla sen kummempia taka-ajatuksia.

Mutta silti. Ei oman vanhemmuuden kyseenalaistaminen hyvältä tunnu.

Jatkuvasti silmätikku

Alkusyksyn kirkas aurinko heijastuu Dalinda Luolamon laseista, kun hän istuu pyörätuolissaan oululaisessa puistossa ja kertoo arjestaan.

Leo leikkii lähistöllä tutun avustajan kanssa.

Pyörätuolilla liikkuva äiti herättää herkästi ohikulkijoiden huomion. Luolamoa ei haittaa kertoa tilanteestaan ventovieraille, mutta hän toivoo, että ihmiset muistaisivat käytöstavat. Kuva: Janne Körkkö / Yle

Avustaja on äidin ja pojan seurana kahdeksan tuntia päivässä, sen aikaa kun Luolamon puoliso ja Leon isä Henri on töissä. Hän ottaa pojan kiinni, kun tämä on lähdössä omille teilleen. Auttaa nostamisissa ja vaipanvaihdoissa.

Luolamo tekee itse kaiken, minkä pystyy, mutta on asioita, joihin hän tarvitsee ulkopuolisen tukea.

Luolamolla, 32, on CP-oireyhtymä, arkikielessä CP-vamma. Kyse on raskauden aikana tai varhaislapsuudessa saadusta pysyvästä aivovauriosta. Luolamon kohdalla se ilmenee niin, että liikkumiseen hän tarvitsee pyörätuolia tai muuta apuvälinettä.

Vamma hankaloittaa myös käsien toimintaa, esimerkiksi silmien ja käsien yhteistyö on vaikeaa. Liitännäisoireina Luolamolla ovat hahmotushäiriö ja oppimisvaikeuksia.

Periytyvä CP-oireyhtymä ei ole. Vammaisuuteen ylipäätään saattaa kuitenkin liittyä monia ennakkoluuloja. Äitinä Luolamokin on saanut niistä osansa.

Dalinda Luolamo ja hänen poikansa kanssa
CP-vammainen Dalinda Luolamo kertoo, miten ympäristö suhtautuu, kun hän liikkuu ulkona pienen poikansa kanssa. Video: Janne Körkkö / Yle

– Ulkona liikkuessamme tulee paljon pitkiä katseita ja kyräilyä. Netissä saatetaan kirjoitella ja aliarvioida pärjäämistäni pojan kanssa.

Lue myös: Tuijottaisitko sinäkin näitä ihmisiä? Moni tuijottaa, sillä huono käytös on yleistynyt – neljä ihmistä kertoo nyt, miltä se tuntuu

Juuri ennakkoluulojen ja jatkuvan ihmettelyn takia Luolamo haluaa puhua asiasta, arjestaan CP-vammaisena vanhempana.

Blogiaankin (siirryt toiseen palveluun) hän kirjoittaa, jotta asenteet muuttuisivat ja esillä olisi erilaisia perheitä.

Siihen on kuitenkin vielä matkaa.

Ihan tavallinen äiti

Oululaisen Dalinda Luolamon kokemukset ovat niin tavallisia, että osa CP-vammaisista saattaa jopa epäröidä perheen perustamista, sanoo suunnittelija Heidi Huttunen Suomen CP-liitosta.

Asiantuntijajärjestössä työskentelevä Huttunen on korona-aikana muun muassa pitänyt etätapaamisia äideille, joilla on CP-vamma. Vertaistuen tarjoaminen on keskeinen osa liiton toimintaa.

Hän toteaa, että Luolamon tavoin jotkut näkevät vammansa lievänä toiminnan rajoitteena eivätkä välttämättä ole kokeneet siitä elämänsä aikana suurta haittaa. Tällöin myös perheen perustaminen voi olla itsestäänselvyys.

Toiset kuitenkin epäröivät. Huttunen uskoo, että ympäristöllä on suuri merkitys.

Jo lapsuusaikana päähän on voinut iskostua, etteivät seurustelu, parisuhde ja lasten hankinta kuulu itselle.

– Jos myöhemmin kohtaa epäilyjä tai ennakkoluuloja, ajatus tietenkin vain vahvistuu.

Epäröintiä tai ei, moni CP-vammainen on saanut huonoa kohtelua osakseen nimenomaan vanhempana.

– Ihmiset miettivät, voiko tämä lapsi olla sinun, koska olet itse vammainen. Ylipäätään epäillään kykyä toimia vanhempana vammaisuuden vuoksi, Huttunen kertoo.

Kuuntele Yle Areenassa: Ovatko vammaiset vanhemmat suurennuslasin alla?

Leo matkustaa silloin tällöin äitinsä sylissä pyörätuolissa. Lapsella on oma turvavyö sitä varten. Kuva: Janne Körkkö / Yle

Dalinda Luolamo toivoo, ettei CP-oireyhtymä määrittäisi hänen vanhemmuuttaan: hän sanoo olevansa ihan normaali äiti, vaikka käyttääkin pyörätuolia.

Sama viesti on CP-liiton Huttusella.

– Vammaisuus ei tee eroa perhe-elämään. Kaikki on tavallista. Arki, lapsi, vanhemmat, ongelmat.

Rakkauslapsi

Myös unelmat ovat tavallisia.

Luolamo sanoo, että hän oli halunnut äidiksi aina. Ensimmäisen lapsen hän toivoi syntyvän viimeistään, kun täyttäisi 30.

Niin myös kävi. Puolitoista vuotta siitä, kun Luolamo oli tavannut puolisonsa, Leo syntyi.

– Emme oikeastaan harkinneet asiaa. Menimme tunteella ja rakkauden mukana. Luotimme, että kyllä kaikki onnistuu. Niin se on sitten mennyt. En kadu yhtään mitään.

Luolamo sanoo haluavansa kasvattaa Leoa omalla esimerkillään: näyttää, että mikään ei ole este. Kuva: Janne Körkkö / Yle

Eikä tunnu katuvan puolisokaan. Luolamo kertoo, että etenkin Henri on saanut kuulla töksäyttelyjä ja harkitsemattomia sanoja pariskunnan perhe-elämästä.

Tämä ei kuitenkaan ole välittänyt, mistä Luolamo on kiitollinen. Niin kiitollinen, että yllätti Henrin viime keväänä ja kiitti tätä suorassa SuomiLOVE-ohjelman lähetyksessä.

– Itse olen niin tottunut ennakkoluuloihin, että osaan ohittaa ne tilanteet ja antaa vain mennä. Vaikka ei niihin tarvitsisi tottua, Luolamo pohtii.

Valistuneita vanhempia

Vaikka Luolamo ja hänen puolisonsa eivät harkinneet lapsen hankintaa sen kummemmin, eivät hekään rynnänneet ruuhkavuosiin aivan päätä pahkaa.

Luolamo tiesi, että tarvitsisi arjessa avustajaa. Sellainen hänellä oli ollut jo aiemmin koulua käydessään.

Työnjako on selvä.

– Avustaja auttaa minua olemaan äiti. Hän ei auta niissä asioissa, missä en tarvitse apua. Teen mahdollisimman paljon itse.

Luolamo pyrkii esimerkiksi ohjaamaan Leoa ensisijaisesti puheellaan. Aina se ei onnistu, ja silloin tarvitaan ulkopuolisen tukea.

Suomen CP-liiton Heidi Huttunen toteaa, että usein liikuntarajoitteiset vanhemmat ovat jopa keskivertoa paremmin valmistautuneet arkeen vauvan kanssa. Asioita on pohdittu tarkoin etukäteen.

Siksi se, että huonoja kokemuksia ilmenee myös terveydenhuollossa, on Huttusen mielestä erityisen ikävää.

– On saatettu kysyä, että ymmärrätkö, että lapsi juoksee; miten pysyt fyysisen toimintarajoitteesi kanssa lapsen perässä. Siihen voisi vastata, että vanhemmuutta ei mitata juoksemisen taidolla.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä vanhemmille on voitu myös sanoa suoraan, että "teidän lapsilukunne on nyt varmaankin täynnä".

Huttunen tähdentää kuitenkin, että toisaalta monella on terveydenhuollosta hyviä kokemuksia eikä kykyä toimia vanhempana ole kyseenalaistettu.

Unettomista öistä huolimatta Luolamo ei ole koskaan katunut lapsen hankkimista. "Lapsi antaa paljon enemmän kuin ottaa." Kuva: Janne Körkkö / Yle

Dalinda Luolamolla kohtaamiset ovat olleet pääosin myönteisiä. Neuvolassa ei ole tuppauduttu liikaa. Korkeintaan on kysytty: "tarvitsetko apua" tai "voimmeko auttaa".

Joskus Luolamosta on tuntunut, että puhuja on osoittanut sanansa pikemminkin mukana olleelle avustajalle kuin hänelle.

– Silloin olen joutunut hoksauttamaan, että puhu minulle, minä olen äiti.

Ei kuitenkaan kuin muut

Puiston viereisellä tiellä iltapäivän paluuliikenne on puuroutunut ja kulkuneuvot matelevat ohi yksi kerrallaan. Leo katselee letkaa ja tavaa ensimmäisiä sanojaan: au-to...

Yhtä asiaa Luolamo sanoo pelkäävänsä. Sitä, joutuuko Leo kärsimään isompana hänen takiaan.

Luolamo aikoo olla mahdollisimman avoin. Selittää, miksi hän ei ole niin kuin muut äidit.

– Haluan, että perheessämme mikään ei ole outoa.

Tämä on myös varsin todennäköistä: Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) lapsi, jonka vanhempi on vammainen, ei yleensä pidä vanhempaansa erilaisena eikä koe vammaisuutta vanhemmuuteen vaikuttavana asiana.

Ongelma ja ennakkoluulot ovat ympäristön.

Kun Leo kasvaa, tarkoitus on panna hänet päiväkotiin ja niin vähentää henkilökohtaisen avustajan tarvetta arjessa. Haaveissa on myös toinen lapsi.

– Ettei Leon tarvitsisi jäädä yksin.

Luolamolla itsellään on isoveljen lisäksi kaksossisar. Hän kertoo vammautuneensa synnytyksessä: napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille. Sisar syntyi täysin terveenä, vaikkakin kaksi kuukautta etuajassa.

Dalinda Luolamo
Dalinda Luolamo vammautui synnytyksessä. Hän sanoo, ettei ole katkera. Video: Janne Körkkö / Yle

Luolamo ei ole tilanteestaan katkera.

– Koen, että olen saanut paljon, vaikka istun tuolissa.

Raskaana ollessa Luolamolta kysyttiin usein, pelottaako häntä, että hänen lapsensakin olisi vammainen. Samalla saatettiin todeta, että sillä ei ole väliä, onko lapsi tyttö vai poika, kunhan hän vain on terve.

Luolamo ei tiedä, kysytäänkö vastaavaa kaikilta odottavilta äideiltä, mutta hänestä kysymyksen olisi voinut jättää esittämättä.

Lapsi olisi hänen. Hän rakastaisi vauvaansa, oli tämä terve tai ei.

Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 12. syyskuuta kello 23:een asti.

Lue seuraavaksi:

Pyörätuoli ei pudota pois perhe-elämästä – "Pyörillä pysyy oikein hyvin lapsen perässä"

Kaisa Ojalalle ei ikinä puhuttu seksuaalisuudesta: nyt Instagramin boss lady muistuttaa, että vammaisillakin voi olla yhden illan juttuja

Liikuntavammainen Elisa epäröi kertoa vammastaan Tinderissä – "Se on kuin tiputtaisi pommin toiselle"