1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. arkeologia

Valtava ilmastokatastrofi autioitti pohjolaa 500-luvulla, mutta Ahvenanmaa sai uutta väkeä – vanha tieto Ahvenanmaan asutushistoriasta kumoutuu uusissa tutkimuksissa

Museoviraston uumenista löytyneestä yli satavuotiaasta kartasta se alkoi: arkeologi Kristin Ilves jäljitti Ahvenanmaalta suuren rautakautisen kylän, jollaisia siellä ei pitänyt ollakaan. Ilveksen tutkimuksissa myös kuva Ahvenanmaan merkityksestä viikinkiaikana on muuttunut.

Kaivauksilta löytyneet helmet kertovat, ettei elämä rautakauden kylässä Ahvenanmaalla ollut pelkkää kamppailua elannosta. Kuva: Mårten Lampén / Yle

530-luvulla alkanut valtava ilmastokriisi mullisti elämän suuressa osassa maapalloa. Muinaisskandinaavien muistoissa katastrofista tuli suorastaan alku maailmanlopun taistelulle, Ragnarökille.

Fimbulvinteristä, "talvien talvesta", alkaneet ankarat ajat tappoivat ihmisiä ja ajoivat heitä ilmastopakolaisiksi. Ahvenanmaalla, keskellä pohjolaa, kävi yllättäen päinvastoin. Se sai väestöryöpsähdyksen.

– Asuinpaikka- ja kalmistolöydöt osoittavat selvästi, että Ahvenanmaalle muutti väkeä aikana, jolloin elämän edellytykset pohjolassa muutoin olivat surkeat. Kukaan ei ole osannut selittää, miksi ihmisiä tuli niin paljon, kertoo Helsingin yliopiston apulaisprofessori Kristin Ilves tutkimusprojektinsa perusteista.

Nuoremman kivikauden Ahvenanmaa on ollut tapana tulkita itäisen Keski-Ruotsin satelliitiksi, ja jotkut ovat sitä mieltä vieläkin, mutta se ei pidä paikkaansa, Ilves sanoo.

– Oikeastaan ihmisiä tuli joka puolelta. Esinelöydöissä ovat edustettuina niin Länsi-Suomi kuin itäinen Keski-Ruotsi. Löydöt kertovat myös uuden identiteetin luomisesta Ahvenanmaalla.

Rautakaudella tällä paikalla oli rakennus, luultavasti asumus. Tänä kesänä siellä uutteroivat arkeologian opiskelijat. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Muuttajat toivat synnyinseutujensa kulttuuria Ahvenanmaalle, ja myös esineet ja raaka-aineet liikkuivat – kuten rauta ja piikivi, joita Ahvenanmaalla ei ollut – mutta uudessa paikassa kehittyi myös uudenlaista yhteistä kulttuuria.

– Uudet ahvenanmaalaiset jättivät merkkinsä koruihin, ja heillä oli omia tapoja vainajiensa hautaamisessa. Osa hautoihin pannuista esineistä on sellaisia, ettei niitä ole löydetty mistään muualta, kuten pieniä savitassuja, Kristin Ilves kertoo.

Käpälää jäljittelevien savi-idolien on tulkittu liittyvän pohjolassa yleiseen karhukulttiin. Mutta miksi juuri Ahvenanmaalla ja vain siellä olisi keksitty muovailla savesta karhuntassuja, vaikka Ahvenanmaalla ei ollut karhun karhua?

Ilveksellä on toinen selitys: puolen vuosituhannen ajan hautoihin pantujen käpälien tekijöillä oli ollut mielessään hylje.

Ahvenanmaalla oli mantereeseen verrattuna vähän metsäneläviä, joten hylkeet olivat isoina saaliseläimina erityisen tärkeä ravinnon lähde. Kaikkia kolmea hyljelajia pyydettiin, ja niiden erilaiset elinympäristöt sisä- ja ulkosaaristossa tarkoittivat saalista eri vuodenaikoina.

Hylkeet eivät myöskään olleet esihistoriassa ihmiselle pelkkää lihaa, rasvaa ja nahkaa. Ihminen käsitti itsensä ja kulttuurinsa osaksi luontoa, ja suhde saaliseläimiin oli toinen kuin tämän päivän metsästäjillä. Vielä historiallisellakin ajalla hylkeellä uskottiin olevan yliluonnollisia voimia, joita kunnioitettiin.

Savitassuja Ahvenanmaan museossa. Pienimmät löydetyistä käpäläidoleista ovat vain viisisenttisiä, pisimmät 14 senttiä. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Kristin Ilveksen johtamat kaivauksen elokuussa Bartsgårdan tilalla Finströmin kylässä olivat osa Helsingin yliopiston monivuotista ja monitieteellistä tutkimusprojektia, jossa pyritään selvittämään, millaista sitkeyttä ja sopeutumiskykyä nuoremmalla rautakaudelle osoitettiin, kun maailma mullistui.

Kesällä 536 taivas pimeni rajun tulivuorenpurkauksen takia. Vuori sijaitsi ehkä Islannissa, kenties Alaskassa, ellei Väli-Amerikassa. Paikasta ei ole varmuutta, mutta purkaus oli joka tapauksessa niin valtava, että sen vaikutukset tuntuivat niin Euroopassa kuin Aasiassa.

Tutkijat ovat arvioineet, että keskilämpötila romahti 1,5–2,5 astetta, ensimmäisenä vuonna ehkä jopa neljä. Himmeässä auringonvalossa kasvien yhteyttäminen kärsi. Ruoho ja vilja eivät kasvaneet, karjalle ei saatu rehua eikä maanviljelyksestä riippuvaisille ihmisille ruokaa.

Miten outoa on, ettei omaa varjoaan näe edes keskipäivällä. Aurinko sinertää, Kuu ei loista lainkaan, eikä vuodenaikojen välillä ole eroa.

Roomalainen poliitikko ja historioitsija Magnus Aurelius Cassiodorus puolitoista vuotta vallinneesta tuhkapilvestä

Kriisi tunnetaan niin Grönlannista kairattujen jäänäytteiden (siirryt toiseen palveluun) kuin muun muassa Siperian ikiroudassa ja Lapin järvissä säilyneiden puiden vuosirenkaiden perusteella.

Hurja purkaus ei myöskään jäänyt ainoaksi, vaan lisää tuhkaa tulvahti ilmakehään kahdesti seuraavan vuosikymmenen alussa. Pohjoisen pallonpuoliskon ilmaston arvioidaan palanneen tasapainoon vasta 600-luvun puolivälin jälkeen.

Mantereiden väki, joiden elämä pohjautui paljolti maanviljelykseen, nääntyi ankarina aikoina nälkään tai lähti etsimään elämän edellytyksiä muualta. Ahvenanmaalla saaristoluonto tarjosi ravintoa ja tilaa tulokkaille.

– Ahvenanmaa oli keskellä. Ei vain idän ja lännen, vaan myös pohjoisen ja etelän, Kristin Ilves sanoo.

Aluksi tulee talvi, jolloin lumi ajautuu kaikkialta kinoksiksi, pakkaset ovat ankarat ja tuulet niin tuimat ja viiltävät, ettei Auringosta ole iloa. Sellaisia talvia on kolme, eikä niiden välissä ole kesää.

Ragnarökin laukaisija, Fimbulvinter, Snorri Sturlusonin noin vuonna 1220 laatimassa Nuoremmassa Eddassa.

Monien historioitsijoiden ja arkeologien mukaan vuosi 536 on ihmiskunnan tarinassa kaikkien aikojen pahin. Vastaavaa yksittäistä vuotta ei ollut koettu yli kahteen vuosituhanteen eikä ole ollut sittemminkään, he sanovat.

Väestömäärään suhteutettuna se oli pahempi kuin mustan surman vuosi 1349 tai espanjantaudin vuosi 1918, arvotti Harvardin yliopiston historioitsija Michael McCormick Science (siirryt toiseen palveluun)-lehdessä joitakin vuosia sitten. Alkanut jaksokin oli yksi pahimmista, ellei pahin, hän sanoi.

Erityisesti kärsi pohjola. Uppsalan yliopiston arkeologian professorin Bo Gräslundin tutkimuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan Ruotsissa kuoli puolet väestöstä.

Ei ihme, että sukupolvi toisensa jälkeen kertoi tarinaa eteenpäin, kunnes se keskiajalla kirjoitettiin Islannissa saagaan myyttinä maailmanlopusta, Ragnarökistä, josta selvisi hengissä vain kaksi ihmistä, uuden ihmiskunnan esivanhemmat.

Apulaisprofessori Kristin Ilves on keskittynyt tutkimaan Ahvenanmaan nuorempaa rautakautta. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Bartsgårdan metsikössä elokuussa 2021 Kristin Ilves neuvoo sulkemaan pysäköidyn auton ikkunat. Metsälaitumella on Helsingin yliopiston arkeologian opiskelijoiden lisäksi toisenkinlaista porukkaa: nuoria nautoja, joita kiinnostaa kaikki, mitä voisi hamuta suuhunsa.

Kaivauksilla on kaksi tarkoitusta, yhtäältä kaivuutaitojen opettaminen ensimmäisen vuoden opiskelijoille, toisaalta sen selvittäminen, mikä oli rakennus, joka nuoremmalla rautakaudella sijaitsi kumpareen juurella.

Viime vuonna kumpareelta kaivettiin esiin asumuksen pohja, ja tarkka silmä erottaa, ettei talo aikoinaan ollut ainoa. Niitä oli kokonainen kylä.

– Tuossa on yhden rakennuksen nurkka. Se näkyy hyvin selvästi. Ja tuossa on suorakulmainen pohja, osoittelee Ilves.

Hän ei ole ensimmäinen arkeologi Bartsgårdassa. Viime vuosisadan alussa kaivauksia teki Björn Cederhvarf, yksi Suomen ensimmäisistä ammattiarkeologeista. Uuttera kaivaja ei valitettavasti piitannut kaivausraporttien laatimisesta, mutta Ilveksestä tuntui, että jotakin Museoviraston arkistossa täytyi olla.

Lopulta sieltä löytyikin iso yllätys: Bartsgårdasta vuonna 1905 piirretty kartta, jossa oli hautakummuista kertovien ympyröiden lisäksi kymmeniä suorakaiteita. Taloja!

– Ahvenanmaalla oli päätelty olleen nuoremmalla kivikaudella vain erillisiä yhden perheen tiloja. Aiemmin tunnettiin vain yksi paikka, jossa oli kymmenen talonpohjaa, mutta minulla oli edessäni kartta, jossa suorakaiteita oli yli 30!

Paavo Ruotsalainen, Saana Heikkala, Marketta Kiiveri ja Jonas Berg kaivauksilla, joilla sekä opiskeltiin arkeologisia taitoja että tehtiin tiedettä. Kuva: Mårten Lampén / Yle
Työn eteni viiden sentin kerroksissa. Jokainen kerros oli osa asutuksen aikajanaa. Kaivamassa Kari Hyttinen, Visa Virtanen ja Aku Kaalikoski. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Björn Cederhvarfia kiinnostivat ennen muuta hautakummut, mutta hän teki kaivauksia myös asuinpaikalla. Hän löysi palanutta ja palamatonta luuta ja keramiikkaa. Niillä asuinpaikkaa ei kyetty ajoittamaan.

Löytöjen joukossa oli kuitenkin myös pyöreä solki varhaisimmalta keskiajalta, jolloin Ahvenanmaalla ei vakiintuneen käsityksen mukaan asunut ketään. Koko arviolta 4 000–6 000 ihmisen väestön on ajateltu lähteneen viikinkiajan lopulla tiehensä näiltä saarilta.

Kristin Ilves sanoo pitäneensä paikannimitutkimukseen perustuvaa ajatusta aina kovin kummallisena.

– Ahvenanmaan paikannimet ovat peräisin keskiajalta. Mutta kyllähän nimi voi muuttua muutenkin kuin siksi, että väki lähtee liikkeelle. Ja jo vanhastaan on arkeologisia todisteita, jotka kertovat asutuksen jatkumisesta.

Talot rakennettiin edelleen vanhalla tavalla, keramiikassa näkyy jatkumo esihistorialliselta ajalta keskiajalle, ja rautakaudelta on löydetty joitakin kristinskon mukaisia hautojakin, Ilves luettelee edeltäjiensä tutkimustuloksia.

Hänen hypoteesinsa jatkumosta sai viime vuoden kaivauksilla kauniin lisätodisteen, kullatun messinkiriipuksen. Se oli pudonnut joltakulta onnettomalta runsaat tuhat vuotta sitten.

Viikinkiaikaisen riipuksen yksityskohtainen koristelu on taiturin työtä. Osa kultauksestakin on edelleen jäljellä. Kuva: Sari Pouta / Konservointipalvelu Löytö Oy

Korulöytö on upea, mutta Kristin Ilves on melkein yhtä innoissaan viidestä kilosta palaneita ja palamattomia luunsirpaleita, jotka viime vuoden löytöpusseihin kertyivät.

– Kuulun niihin, joiden mielestä melkein kaikki löydöt ovat jännittäviä. Keramiikka on jännittävää, helmet ovat jännittäviä, ja maanäytteet ne vasta jännittäviä ovatkin! Pussillinen multaa antaa tavattoman paljon tietoa siitä, miten ihmiset hankkivat ravintoa, ja myös siitä, miltä ympäristö näytti.

Tämän päivän laboratoriomenetelmillä näytteistä on mahdollista havaita paljon sellaista, mikä vielä jokin aika sitten meni ohi silmien, esimerkiksi mikroskooppisen pieniä tekstiilikuituja. Yksi monitieteellisen tutkimusprojektin avainmenetelmistä ovat siitepölyanalyysit.

– Rikkaruoholaji, jollaista enää ei ole, todistaa ympäristön pelloista. Näytteiden ansiosta tiedämme myös, että täällä on syöty kaikkia neljää viljalajia – kauraa, ohraa, vehnää ja ruista. Täällä viljeltiin myös pellavaa ja kerättiin vadelmia ja hasselpähkinöitä, Ilves luettelee.

Radiohiiliajoitusten perusteella löydöt ovat merovingiajan loppupuoliskolta viikinkiajan loppuun. Merovingiaikaa Ahvenanmaalla elettiin 500-luvun puolivälistä 800-luvulle ja viikinkiaikaa sen jälkeen 1000-luvun puoliväliin.

"Rumaa ja kaunista keramiikkaa", esittelee Kristin Ilves tämän kesän löytöjä. Rautakauden keramiikka oli paljolti krouveja keittoastioita, vähemmän koristeltua kuin kivikaudella, mutta kaunistakin tehtiin. Tyypillisesti koristeltiin astian suu. Aaltokuviot olivat suosiossa. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Siitepölystä on myös haastamaan käsitys siitä, että Ahvenanmaa olisi autioitunut ihmisistä rautakauden lopussa puoleksitoista vuosisadaksi. Kun luonto ottaa tilan takaisin, käänteestä jää maaperään siitepölyjälkiä.

– Jos ihmiset olisivat olleet poissa Bartsgårdasta 150 vuotta, tänne olisi pitänyt kasvaa roimasti metsää. Sellaista ei näy täältä ottamiemme segmenttinäytteiden siitepölymäärissä, kertoo Kristin Ilves.

Norjalainen paleoekologinen tutkimus (siirryt toiseen palveluun) on osoittanut, miltä moinen muutos näytti ilmastokatastrofissa. Strynissä Storesætran tilan maanäytteistä laaditussa aikajanassa oli 500 vuoden ajan paljon ruohon ja vähän puiden siitepölyä, sitten äkkijyrkkä käännös.

Ajoitus osui täsmälleen yksiin sen kanssa, mikä oli tiedetty jo 1960-luvulta: juuri tuohon aikaan Norjassa maatilojen määrä romahti. Syy oli arvoitus, kunnes Bo Gräslund esitti teoriansa siitä, ettei Fimbulvinter ollut pelkkää tarua.

Mikä ei löydy kaivaessa, voi löytyä seulassa, jonka silmäkoko on neljä millimetriä. Maaämpärin sisältöä seulomassa Iida-Lotta Salander ja Maria Ronkainen. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Bartsgårdan luumateriaali kertoo, että kyläläisten aterioilla oli paljon ahventa ja haukea ja totta kai hylkeenlihaa, mutta ei vain niitä.

– Löydöt osoittavat, että ihmiset olivat ruoan suhteen opportunisteja. Jos he sattuivat näkemään kurjen, he yrittivät napata sen. Merimetsoja syötiin hyvin paljon ja jopa rastaita. Melkein mitä vain, Kristin Ilves kertoo.

Kun ilmastokriisi helpotti, enää ei syöty kaikkea, mikä saatiin kiinni. Löydöt viikinkiajalta osoittavat, ettei mikä tahansa enää kelvannutkaan, kun valinnanvaraa jälleen oli.

Kun kaivaukset ovat ohi, suurin osa työstä on vielä edessä: pusseihin päätyneiden löytöjen lajittelu ja puhdistaminen ja lopulta päätelmät siitä, mitä kerrottavaa löydöillä on. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Tämän vuoden kaivauksen kohteeksi Kristin Ilves päätti valita syrjäisimmän rakennuksen. Oliko sekin ollut asuintalo vai jotakin muuta?

Sillä oli kivijalka, jollainen oli tyypillinen Ahvenanmaalle – ja vain sille – nuoremmalla rautakaudella. Mitatkin olivat asuintaloksi varsin klassiset: kuusi metriä leveyttä ja 17 metriä pituutta. Silti Ilveksestä alkoi tuntua, ettei rakennus ehkä ollut asumus.

– Heti alussa löytyi rikki palaneita pieniä kiviä. Sitten poltettua luuta ja hyvin paljon keramiikkaa. Rakennus ei siis ollut myöskään paja. Ehkä siellä prosessoitiin hylkeentraania tai kenties tehtiin jotakin maanviljelykseen liittyvää?

Rakennuksen ajoittamisessa nuoremmalle rautakaudelle ei ollut ongelmaa. Se oli selvää helmilöytöjen perusteella.

Kaivausten lopulla Ilves tuli muun muassa pylväskuoppien perusteella siihen tulokseen, että kyseessä oli sittenkin luultavasti asuintalo, vaikkakaan ei niin selvä tapaus kuin viimevuotinen. Lisätutkimuksia tarvitaan, hän sanoo.

Tältä vuodelta talteen jäi myös jotakin nuoremmalle rautakaudelle hyvin epätavallista, okran jälkiä kivissä.

– Se viittaa jonkinlaiseen ritualistiseen toimintaan, Ilves päättelee.

Ahvenanmaan museossa on esillä piirros Bartsgårdallekin tyypillisestä talosta sekä aikalaiselämästä kertovia löytöjä. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Nuorempi rautakausi on tutkijalle hyvin jännittävä ajanjakso – se, mitä silloin oikeastaan tapahtui ja miten se liittyy historian suureen kuvaan, sanoo Kristin Ilves. Ensi kesänä kokonaiskuvaa täydennetään uusilla kaivauksilla Bartsgårdassa.

– On hauskaa löytää todisteita, jotka haastavat historiankäsityksiä, mutta totta kai olen valmis myös yllätyksiin, jotka pakottaisivat minut harkitsemaan omia hypoteesejani.

Ilveksen aiemmat tutkimukset Ahvenanmaalla osoittavat, että hypoteeseja kannattaa esittää ja yllätyksiinkin on syytä varautua.

Viime vuosisadan puolivälissä vuosikymmeniä Ahvenanmaan maakunta-arkeologina työskennellyt Matts Dreijer oli sitä mieltä, että viikinkien mahtikaupunki Birka sijaitsikin Ahvenanmaalla, ei Mälarenjärvessä Björkön saarella.

Sille hymähdeltiin, niin kuin Dreijerin toisellekin hypoteesille. Hän ei nimittäin uskonut, että Ahvenanmaan asutuksessa olisi ollut katkosta rautakauden lopussa. Viime aikojen tutkimusten perusteella hymähtelylle ei ollut syytä.

Entä Birka? Ellei se Ahvenanmaalla ollutkaan, niin saaret eivät myöskään olleet viikingeille vain vaatimatonta itäistä takamaata. Sen osoittaa muhkea rakennus, jonka tutkimuksia Kristin Ilves johti Kvarnbossa Saltvikissa viime vuosikymmenellä.

Näkymä apilaniityn takana oli viikinkiaikana aivan toinen. Pellon sijasta siellä oli 45 metrin pituinen ja 15 metrin levyinen mahtirakennus. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Rakennuksen jäljille johti 1970-luvulla ilmasta otettu infrapunakuva. Puuston kunnon seuraamiseksi otettuun kuvaan oli osunut myös pelto, ja siinä arkeologin katse näki erittäin suuren, suorakaiteen tai hieman veneen muotoisen rakennuksen ääriviivat.

– Kuvan nähdessäni ajattelin, että Dreijer olisi huudahtanut "Mitäs minä sanoin!", kertoo Ilves.

Jäljen koko ja tutkimusten löytöjen rikkaus osoittavat, että aikoinaan paikalla oli Ahvenanmaan eliitin suurhalli. Siellä kokoontuneet vallanpitäjät olivat osa pohjolan poliittista verkostoa. Löydöt kertovat yhteyksistä kauas muuallekin maailmaan.

Tästä linkistä voit katsoa Ilveksen ja Rasmus Olinin ruotsinkielisen videon (siirryt toiseen palveluun) Kvarnbohallenista, sen ympäristöstä ja löydöistä.

Yksi tärkemmistä todisteista korkeasta statuksesta ovat lasisten pikarien sirpaleet viikinki- ja myös merovingiajalta. Lasit olivat silloin kultaakin kalliimpaa tuontitavaraa.

– Kulta oli totta kai tärkeää, mutta lasi vasta merkittävää olikin. Mitään sen kalliimpaa ei voinut omistaa. Kun päällikkö halusi juhlissa osoittaa valtaansa, hän saattoi rikkoa lasinsa näyttääkseen, että pystyi hankkimaan lisää, kertoo Ilves.

Bartsgårdasta tänä kesänä paljastunut mosaiikkihelmi löytäjänsä Visa Virtasen kämmenellä. Kuva: Mårten Lampén / Yle

Kvarnbon alueen laajuus, kulttuurikerroksen paksuus ja esinelöytöjen runsaus kertovat elämän vilkkaudesta muutoinkin kuin eliitin juhlissa – viljelystä, käsiteollisuudesta, kaupankäynnistä, rituaalimenoista.

Hallin alta löytyneet paalujen kuopat todistavat, että alueella oli runsaasti asutusta jo ennen viikinkiaikaa. Paljon on epäilemättä vielä löytämättä, sillä laajasta kokonaisuudesta on tutkittu vain pieni osa. Töitä riittäisi arkeologille kokonaiseksi elämänuraksi.

Kvarnbo on hyvin kiinnostava, mutta niin on myös Bartsgårda, sanoo apulaisprofessori Kristin Ilves. Molemmat paikat ovat olennaisia Ahvenanmaan nuoremman rautakauden kokonaiskuvalle, josta on tulossa aivan toisenlainen kuin on totuttu ajattelemaan.

Lue myös:

Laavaluolan kiviveneessä yritettiin torjua Ragnarök – viikinkilöytö Islannista kertoo maailmanlopun pelosta

"Kuuluisa riimukivi kertoo viikinkien ilmastoahdistuksesta" – Onko raflaavan moderni väite selitys arvoitukselliseen tekstiin?

Miekkamies vai -nainen? 900 vuotta sitten haudatun hämäläisen vaatteiden ja kromosomien vastaus ei ole suoraviivainen