1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. pahuus

Pimeä puoli houkuttaa fiktiossa, vaikka arkielämässä lähelle tuleva rikos tuntuu kammottavalta – pahiksessa kiehtoo samankaltaisuus

Arkielämässä lähelle tuleva rikos kammottaa. Ja rikoksentekijä tuntuu sitä luotaantyöntävämmältä, mitä enemmän hänellä on samoja luonteenpiirteitä kanssasi. Fiktiossa sama yhtälö tuottaa yllättäen päinvastaisen lopputuleman.

Sampo Sarkola näyttelee arkkipahis Lasse Maasalon roolin Sorjonen-sarjassa. Kuva: Yle

On helppo samastua myönteiseen henkilöhahmoon ja tuntemuksiin. Amerikkalaistutkimuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan samastumme fiktiossa myös pahiksiin, ja nimenomaan sellaisiin, joilla koemme olevan samoja luonteenpiirteitä kuin itsellämme.

Elokuvassa tai tv-sarjassa samastumista ohjaavat käsikirjoittaja, ohjaaja ja loppuvaiheessa leikkaaja sekä tietenkin näyttelijä, joka roolin tekee. Fiktiorooli syntyy kaikkien edellämainittujen ryhmätyönä, ja lisäksi sen tekemistä tukevat esimerkiksi kuvaaja ja pukusuunnittelija. Yleisön silmissä pahiksen rooli kuitenkin henkilöityy juuri näyttelijään.

Näyttelijälle roolityön tekee mielekkääksi hyvin kirjoitettu roolihahmo, jossa on syvyyttä ja sisäisiä ristiriitoja. Näyttelijä Sampo Sarkola tuumaa, että usein pahisroolit ovat hyvin kirjoitettuja siksi, että kirjailija tai käsikirjoittaja välittää niistä ja on siksi kirjoittanut ne moniulotteisiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi.

Pahiksessa pitää olla myös jotain hyvää, koska kukaan ei ole paha siksi, että on pelkästään paha. Ihmisen vajavaisuuden ja heikkouden esiintuominen innostaa Sarkolaa näyttelijänä.

– Ihmisten kannattaa tutkia pimeitä puoliaan ihan oman mielenterveyden kannalta. Meissä kaikissa on haavoja, ja jos on sinut omien haavojensa kanssa, niin omat pimeät puolet ovat paremmin hallittavissa.

Sarkolan rooli Harjunpää ja pahan pappi -elokuvassa on sarjamurhaaja, joka puhdistaa kaupunkia kaikista alhaisina pitämistään pahantekijöistä ja tekee sen tietenkin rikollisin keinoin, esimerkiksi työntämällä lastaan alistavan ja pahoinpitelevän miehen metrojunan alle.

– On kiinnostavaa näytellä hahmoa, joka pyrkii hyvään, mutta toteuttaessaan sitä tekee koko ajan pahaa.

Näyttelijä Sampo Sarkola nauttii pahisroolien näyttelemisestä, koska parhaisiin niistä on kirjoitettu ristiriitoja ja se tekee hahmoista mielenkiintoisia. Kuva: Thomas Hagström / Yle

Sorjonen-sarjassa Sampo Sarkola taas näyttelee Lasse Maasaloa, pahista, joka on on ulkomuodoltaan kuin kuka tahansa naapurinmies. Maasalossa ei ole mitään silmiinpistävää, ja luonteeltaan tämä on hyvin tarkka ja järjestelmällinen.

– Lasse Maasalo hakee koko ajan keskusteluyhteyttä rikospoliisi Kari Sorjosen kanssa, koska hän pitää Sorjosta itselleen hyvänä vastuksena. Lasse kaipaa kanssakäymistä, mikä on hyvin inhimillistä.

Pahiksen inhimilliset puolet ovat toki kirjoitettu jo käsikirjoitukseen ennen kuin näyttelijä ottaa roolin haltuunsa, mutta se, miten näyttelijä roolin tekee on näyttelijästä itsestään kiinni. Inhimillisten piirteiden tuominen pahikseen häkellyttää katsojaa. Hyvän ja pahan ristiriita samassa hahmossa kiehtoo.

– Pitää ymmärtää ja hyväksyä myös se, että jos minut on valittu johonkin rooliin, niin minussa on nähty jotain jo valmiiksi. Sitä vastaan ei pidä taistella.

Samankaltaisuus pahiksen kanssa sekä kiehtoo että aiheuttaa torjuntareaktion

Fiktion olemukseen kuuluu, että samastumme johonkin henkilöhahmoon. Yleisin tapa on se, että katsoja tunnistaa hahmossa jotain itsestään, esimerkiksi jonkin luonteenpiirteen ja hahmosta tulee sitä kautta ikään kuin sukulaissielu.

Samastuminen voi tapahtua myös niin, että katsoja tunnistaa tilanteen, johon hahmo on joutunut ja pohtii, toimisiko vastaavassa tilanteessa samoin – tai mahdollisesti haluaisi toimia samoin, jos rohkeus vain riittäisi. Fiktiossa katsoja voi samastua yhtä lailla hyvää kuin pahaa tekevään hahmoon.

Sampo Sarkolan hahmo on jälleen kerran ahdistanut Ville Virtasen näyttelemän Sorjosen tiukkaan paikkaan. Kuva: Fisher King

Lasse Maasalon kaltainen pahis kiehtoo tutkijoiden mukaan katsojia, jotka arvostavat älykkyyttä, mikä roolihahmossa ilmenee juonien monimutkaisuutena ja siinä, että Maasaloa on hyvin vaikea saada kiinni.

Myös Harry Potterin Lordi Voldemort vetoaa katsojiin, jotka ovat älykkäitä ja kunnianhimoisia. Vastaavasti henkilöt, joissa itsessään on kieroutta tai kaoottisuutta, viehtyvät esimerkiksi Batman-elokuvien Jokeri-hahmosta.

Reaalimaailmassa samastuminen toimii toisin. Ihmisellä on perustarve nähdä itsensä hyvässä valossa. Tästä syystä välttelemme tai sivuutamme tilanteita, jotka voisivat tuoda esiin pimeitä puoliamme ja siten uhata minäkuvaamme.

Yksi minuutta uhkaava tekijä voi olla vaikka tuttava, jolla on samoja piirteitä kuin itsellämme esimerkiksi luonteessa, käytöksessä tai elämänarvoissa, mutta jossa on myös selkeitä kielteisiä puolia. On esimerkiksi selvinnyt, että hän tietyissä tilanteissa käyttäytyy moraalittomasti. Tämä voi johtaa siihen, että alamme vältellä kyseistä henkilöä.

Toisaalta koemme samankaltaisuutta hänen kanssaan, mutta toisaalta henkilön moraalittomuus heijastaa varjon myös omaan minäkuvaamme. Jos kyseinen tuttavamme on moraaliton, niin olenko itsekin sitä jollain tavalla, jos tarpeeksi raaputetaan pintaa?

Todellisuudessa siis voi syntyä torjuntareaktio moraalitonta ihmistä kohtaan. Mutta tilanne on toinen elokuvateatterin tai kotisohvan turvallisuudessa. Kuvitteellinen tarina on eräänlainen turvasatama (siirryt toiseen palveluun). Primitiivinen kauhistuminen kääntyy kiehtovuudeksi.

Elokuva- ja televisiotieteen professori Henry Bacon tietää jo omasta katsomiskokemuksista lähtien, että katsoja samastuu niin hyviksiin kuin pahiksiin. Kuva: Thomas Hagström / Yle

Nautimme katsella huonosti käyttäytyvää pahista ja mietimme, mitä yhteistä meillä on hänen kanssaan. Katsoja voi nojatuolissaan pohtia, että olisiko myös minussa itsessäni jokin impulssi, joka tietyssä tilanteessa voisi purkautua esille ja johtaa elokuvassa nähtyyn hyvinkin kauhistuttavaan käyttäytymiseen.

Joel Schumacherin elokuvassa Rankka päivä keskiluokkaisella valkoisella miehellä alkaa kaikki mennä pieleen, ja henkilöhahmo ajautuu primitiivisen raivon tilaan. Elokuva- ja televisiotieteen professori Henry Bacon tunnistaa itsekin Michael Douglasin roolihahmossa samankaltaisia kielteisiä tunteita, joita tavallaan pelkää. Kielteiset tunteet eivät useimmiten pääse esiin arkisessa käyttäytymisessä, mutta ne ovat ihmisen sisällä yhtenä käyttäytymismahdollisuutena.

– Että jostain syystä menettää kontrollin ja alkaa käyttäytyä niin, että pikkulapsen raivarityyppinen käyttäytyminen nousisi pintaan. Tämä on tavattoman kiehtovaa ja juuri kiehtovuus on ehkä se, mikä selittää sitä, miksi me nautimme katsoessamme tällaista henkilöä elokuvassa. Siinä on jotain, mitä emme halua tunnistaa itsessämme, mutta jonka tunnistamme silti, Henry Bacon sanoo.

Pahiksen salainen ase: erotiikka

Yksi tapa luoda ristiriitaa on tuoda pahikseen eroottista latausta ja vietellä katsoja. Keinot ovat näyttelijän työn kannalta teknisiä, esimerkiksi silmien ja katseiden käyttö ja hengitys. Jos hahmo tiedetään jo ennalta väkivaltaiseksi ja pelottavaksi, ilmaisuun voi tuoda pehmeyttä.. Ilmaisun äärilaidat muuttuvat helposti koomisiksi. Kun uhri on jo valmiiksi peloissaan, pahiksen ei kannata rähjätä.

Sampo Sarkola kaivaa näyttelijän työkalupakista sopivan tilaisuuden tullen ilmaisua, joka on kohtauksen sisällön kanssa ilmeisessä ristiriidassa, koska sillä voi saada katsojan istuimensa reunalle. Kuva: Thomas Hagström / Yle

– Eroottinen lataus synnyttää valtavan jännityksen. Siinä on puoleensavetävyyttä, mutta samalla se on vastenmielinen, koska mielikuvat lähtevät laukalle – katsojalla ja ehkä myös uhrilla. Mitä pienempi hitsiliekki, sitä kuumempi se on.

Sarkola etsii käsikirjoituksen perusteella roolihahmoistaan myös arkkityyppejä. Sellaisen löytäminen helpottaa näyttelijäntyötä. Jos tappaja on äärimmäisen huoliteltu mutta väkivaltainen, kuten Harjunpää ja pahan pappi -elokuvan hahmo, hahmoon voi tuoda vivahteen eroottista nautintoa. Vastaavasti laitapuolen kulkijaan voi lisätä renttutyyppistä eroottista alkuvoimaa.

– Kun otan pahisroolin tehtäväkseni, yritän aina löytää hahmosta sellaisia puolia, mistä pidän. Minun täytyy puolustaa roolihahmoa. Jos en pysty puolustamaan sitä, niin ei katsojakaan pysty ottamaan sitä vastaan.

Paha ja vielä pahempi pahis

Jonathan Demmen elokuvassa Uhrilampaat Anthony Hopkinsin roolihahmo Hannibal Lecter on sarjamurhaaja ja kannibaali. Silti katsojia kiehtoo kyseinen hahmo. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että elokuvassa Hannibalin hahmo vertautuu toiseen sarjamurhaajaan, josta elokuvassa on tehty Hannibalia vastenmielisempi.

Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter -hahmo Uhrilampaat-elokuvasta (1991) sekä kauhistuttaa että kiehtoo katsojia. Kuva: ©Orion Pictures Corp/Courtesy Everett Collection/All Over Press

Hannibalille on lisäksi annettu inhimillisiä piirteitä. Isossa osassa on hänen arkkityyppinen mentorin roolinsa. Hän auttaa elokuvan päähenkilöä, nuorta naispoliisia ottamaan kiinni edellä mainitun toisen sarjamurhaajan. Pientä inhimillisyyden pilkahdusta osoittaa esimerkiksi puhdas pyyhe, jota Hannibal tarjoaa päähenkilölle, kun tämä saapuu sateen uittamana tapaamaan häntä vankilaan.

– Jos on paha hahmo ja hirveän paljon pahempi hahmo, niin ensin mainittu paha ei vaikutakaan enää niin pahalta, pohtii Henry Bacon.

Fiktio tarjoaa meille kokemuksen kokea kiehtovina asioita, jotka eivät ole totta katsojan omassa elämässä. Oikeastaan vain henkilö, joka itse ei ole tehnyt murhaa, voi kokea kiehtovana murhaajan matkan seuraamisen, kirjoittaa amerikkalaistutkija Wendy Lesser analyysissään Patricia Highsmithin luomasta Tom Ripley -hahmosta. Tiedämme, että emme ole tehneet murhaa, mutta voimme fiktion kautta projisoida itsemme murhaajan asemaan.

Anthony Perkinsin roolihahmo Norman Bates on populaarikulttuurin klassikko, joka on vaikuttanut lukemattomiin Psykon (1960) jälkeen julkaistuihin kauhuelementtejä sisältäviin elokuviin. Kuva: Yle kuvapalvelu. Athony Perkins elokuvassa Psyko.

Tarinan edetessä samastumisen kohteet voivat myös vaihdella. Katsoja tai lukija voi asettua uhrin asemaan, olla sivustakatsoja tai samastua pahiksen hahmoon – erityisesti, jos tämä on ns. altruistinen kostaja, vigilantemainen hahmo, joka korjaa tarinassa tapahtuneen vääryyden, vaikka sitten rikollisin keinoin.

Pahikseen samastuminen paljastaa moraalisen haurautemme

Alfred Hitchcockin elokuvassa Psyko seurataan aluksi naista, joka on varastanut työnantajaltaan suuren rahasumman. Pakomatkalla nainen murhataan ja todennäköisen murhaajan poika Norman Bates aikoo hävittää ruumiin upottamalla tämän autossa suohon.

Kyseisessä kohtauksessa katsoja manipuloidaan samastumaan tai ainakin siirtymään Norman Batesin puolelle. Normanin kasvoilla häivähtää jännittynyt huolestuneisuus, kun auton uppoaminen pysähtyy hetkeksi. Kun uppoaminen jatkuu, katsoja helpottuu Normanin kanssa ja samastumisen kohde on vaihtunut. Katsoja toivoo, että Norman ei jää kiinni.

– Olemme moraalisesti hauraita, ja ehkä meiltä usein puuttuu myös moraalista rohkeutta. Sotatila on yksi todellisen maailman esimerkki tästä. Aluksi tilanne saattaa näyttää moraalisesti selvärajaiselta, mutta hyvin pian ollaan siinä, että molemmat osapuolet syyllistyvät täysin sietämättömiin tekoihin ja tilanteen moraalinen puhtaus on menetetty, sanoo Henry Bacon.

Sodan päätyttyä on tyypillistä, että voittajapuolen moraalittomista teoista vaietaan ja hävinneen osapuolen pahuus painottuu historiankirjoituksessa.

Natsien propagandalla oli tehokkaat keinot vetää kansalaiset yhteiseen hurmokseen. Elokuva- ja muu kuvallinen ilmaisu oli yksi niistä. Kuva: Allgemeiner Deutscher Nachrichtendienst/Wikimedia Commons

– Itse kukin voi miettiä sitä miten minä käyttäytyisin – ajattele vaikka Saksaa natsikaudella. Kuinka paljon myötäjuoksijoita tarvittiin, että kaikki kauheudet, mitä siellä tapahtui, olivat mahdollisia, pohtii Henry Bacon.

Kun katsoja on fiktiossa pahiksen puolella, niin onko hän mukanajuoksija pahuuden kanssa? Elokuvaohjaaja Michael Haneke yrittää joissain elokuvissaan saada katsojan kiinni siitä, että tämä toivoo jotakin pahaa tapahtuvaksi. Esimerkiksi elokuvassa Funny Games on kohtaus, jossa psykopaattiselta tuntuva pahis katsoo suoraan kameraan ja toteaa, että tätähän te haluatte.

Katso tästä, miten näyttelijä Sampo Sarkola valmistautuu pahiksen rooleihin: