1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. näytelmät

Kun äiti on aina väärässä, eikä herkkyys ole hyve – Tampereen työväen teatterin Poikakoodi avaa mieheksi kasvamisen ja kasvattamisen paineita

Perinteiset sukupuoliroolit ovat osin rauenneet, mutta ne vaikuttavat yhä sekä omaa identiteettiään etsiviin nuoriin että etenkin heidän vanhempiinsa.

Pojan tarinan lisäksi Poikakoodi on yksinhuoltajaäidin ja kaikenlaisia määrittelyjä kaihtavan sisaruksen tarina. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen työväen teatteri

“Oo, apua! Poikani on sosiopsykopaatti! Hän on kouluampuja..!” Ruoka jäähtyy pöydällä kun teinipoika pilkkaa äitiään. Tampereen työväen teatterissa on menossa kohtaus uudesta kotimaisesta kantaesityksestä Poikakoodi. Poikana elämöi Verneri Lilja ja Äitinä huokaa Minna Hokkanen. Välissä istuu perheen toinen lapsi, sukupuolimäärittelyjä kaihtava sisarus N, jonka roolissa nähdään Heidi Kiviharju.

Näyttämöllä Äiti väistää Pojan seinään paiskaamaa kirjaa. Esitys on saanut väistää koronan tieltä jo kahdesti, ja ensi-iltaan ollaan päästy kolmannella yrityksellä. Näytelmän teema on tiukasti sidottu aikaan, mutta vuodessa se ei onneksi ole ehtinyt vanhentua.

Kati Kaartisen kirjoittama Poikakoodi kertoo perhesuhteista ja aikuiseksi kasvamisesta sekä siitä, millaisten odotusten ristipaineessa nuori rakentaa identiteettiään. Vaikka perinteiset sukupuoliroolit ovat rauenneet, ne vaikuttavat edelleen voimakkaasti taustalla kun mieheksi kasvava poika hakee omaa tapaansa olla.

– Esityksen Poika etsii miehisiä esikuvia. Hän haluaa löytää vastauksia siihen, millainen tulisi olla. Poika on hyvin herkkä ja kokee, ettei se ole hyvää poikana olemista, esityksen ohjaaja Olka Horila kuvailee.

Pojat joutuvat pohtimaan, mikä on oma suhde väkivaltaisiin tilanteisiin ja sellaiseen sisältöön tai kuvastoon, jota tulee vastaan.

Verneri Lilja

Näytelmässä Poika taistelee herkkyyttään vastaan ja etsii heijastuspintaa netistä. Muun muassa sieltä silmille vyöryy asennemaailma, jonka kanssa miehiksi kasvavat pojat joutuvat tekemisiin näyttämön ulkopuolellakin.

– Varmaan ainakin kehonkuvaan liittyvät asiat sekä väkivallan kohtaaminen ja siihen suhteen ottaminen. Pojat joutuvat pohtimaan, mikä on oma suhde väkivaltaisiin tilanteisiin ja sellaiseen sisältöön tai kuvastoon, jota tulee vastaan, Verneri Lilja luettelee asioiksi, joita poikana kasvaneena tunnistaa esityksestä.

Myös Olka Horila mainitsee väkivallan kun häneltä kysyy, mihin poikakoodiin on äitinä vaikein suhtautua.

– Olen jutellut ikäisteni miesten kanssa, ja he ovat kaikki kokeneet väkivallan konkreettisena. He ovat tienneet, minkä talon ohi ei kannata kävellä, ettei saa turpaan tai lumipesua. Nyt koulun pihalla ei ole enää verta ja luuta -rinkejä, mutta väkivalta on siirtynyt snäppiin ja muihin, joiden nimiä en edes tiedä.

“Poikien rooli voi pahimmillaan olla tosi kapea. Jos oma persoona ei jotenkin asetu siihen, seuraa monenlaista kipuilua”, sanoo Poikaa esittävä Verneri Lilja. Kuva: Antti Eintola / Yle

Poikien koodi on eri aikoina erilainen

Työryhmä seisoskelee harjoitusten tauolla näyttämöllä pohtimassa esityksen nimeä.

– Poikakoodi tarkoittaa kaikkea sitä, mitä pojat itse kantavat ajatellessaan olevansa poikia. Se on myös sitä, mitä kasvattajana tiedostamattani välitän pojilleni siitä, millaista on olla hyvä poika, Olka Horila summaa.

Hän on itse kahden pojan äiti, samoin kuin näyttelijä Heidi Kiviharju. Tämä kertoo joutuvansa aika ajoin kasvokkain sen kanssa, että omassa 70- ja 80-lukujen kasvatin ajattelutavassa kuuluvat menneisyyden kaiut.

– Välillä on pakko kyseenalaistaa, ajattelenko jotenkin vanhanaikaisesti vaikka pukeutumisesta tai käyttäytymisestä. Tämä käy mielessä esimerkiksi kun poikani hyppelehtii ja tanssahtelee tavalla, jota omassa lapsuudessani olisi pidetty outona. Sitten tajuan, ettei siinä ole mitään outoa, vaan lapset saavat hyppelehtiä ja pukeutua miten haluavat sukupuolesta riippumatta.

Minna Hokkasella on sekä poika että tytär. Syystä, jota on vaikea eritellä, äidin suhde poikaan on erilainen kuin tyttöön.

– Ehkä se liittyy tunnistuspintaan ihan ruumiin tasolla. Tytön kanssa meillä on naisen ruumis, mutta kun pienestä pojasta sukeutui nuori mies, se oli äidille hämmentävää. Yhtäkkiä siinä oli parrakas iso kaveri, joka on edelleen poikani, mutta nyt aikuinen mies.

“On vaikea muuttaa omaa persoonaansa ja kasvatustapaansa, mutta niistä on hyvä tulla tietoiseksi,” sanoo kahden teinipojan äiti Olka Horila. Kuva: Antti Eintola / Yle

Äidit ovat yhtä mieltä siitä, että kasvattajan sukupuolisidonnaiset odotukset lastaan kohtaan ovat ennen kaikkea tiedostamattomia. Minna Hokkanen vertaa nykyisiä ajatuksiaan poikansa lapsuusaikaan 90-luvulla, kun maailma oli toisenlainen.

– Luulen, että poikani kasvaminen pojaksi oli silloin yksiviivaisempi prosessi kuin se on nykyään. Olisin varmaan itse erilainen kasvattaja, jos kasvattaisin poikaa nyt. Nykyään esitetään kysymyksiä ja asetetaan kehyksiä eri lailla. Se on hyvä. Olen pienen pojan isoäiti, ja on mielenkiintoista seurata miten nyt 1-vuotias lapsenlapseni muotoutuu siksi, kuka hän on.

Olisin varmaan itse erilainen kasvattaja, jos kasvattaisin poikaa nyt.

Minna Hokkanen

Pian kolmikymppisen Verneri Liljan omista poika-ajoista ei ole valtavan kauan, mutta hänkin tunnistaa maailman jo muuttuneen ja nykypoikien kasvavan toisenlaisessa asenneilmapiirissä. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.

– Toisaalta miehen malli on laajentunut, mutta toisaalta tuntuu, että internetistä tuleva informaatiotulva on vielä valtavampi ja siinä on entistä enemmän käsiteltävää. Ulkopuolelta tulee ihan valtavasti odotuksia.

Äiti ei vaan tajua

Poikakoodi-esitys on pojan tarinan lisäksi yhtälailla sisarus N:n ja Äidin tarina. Vaikka sukupuolisensitiivisyyden huippuunsa vienyt ja kaikenlaisia määrittelyjä kavahtava sisarus on usein eri mieltä veljensä kanssa, yhdestä asiasta he ovat samoilla linjoilla: Äiti ei tajua mistään mitään.

Työryhmän naiset samastuvat äitikollegaansa vain osin. Terminologian kanssa tosin on tekemistä.

– Usein joudun kysymään lapsilta, mistä oikein puhutaan, mutta en minä muuten niin pihalla ole, Heidi Kiviharju sanoo.

– Minäkään en usko olleeni ihan niin pihalla kuin esityksen äiti. Näen tässä myös vähän peliä, jota oma äitini harrasti ja jota itsekin olen hyödyntänyt: Välillä äidit voivat heittäytyä pöhkömmiksi kuin ovatkaan, ja se on vain yksi tapa luoda kontaktia, Minna Hokkanen lisää.

Poikakoodin henkilöhahmot kipuilevat epävarman omakuvan, ympäristön odotusten ja ymmärretyksi tulemisen ristiaallokossa. Arjessa sattuvia yhteenottoja säestää silti perheenjäsenten välinen rakkaus. Kuva: Kari Sunnari / Tampereen työväen teatteri

Vanhemmilla on toisinaan tapana turvautua minä-se-en-vaan-tajua -peliin myös silloin, kun ei ole tarvis. Olka Horila pohtii, että pian viisikymppisellä on 16-vuotiaalle annettavana roppakaupalla sellaista, mitä tällä ei vielä omasta takaa ole.

– Perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, esimerkiksi. Käyn kotona paljon keskusteluja, joissa kysyn mitä jokin tarkoittaa ja mistä nyt puhutaan. Keskustelujen päätteeksi muistutan lapsiani kuitenkin siitä, että olen tosi paljon viisaampi kuin luulette. Haluan heidän tajuavan, että vaikka pintatasolla on väärinymmärrys, siitä huolimatta voi tapahtua syvällinen kohtaaminen.

Keskustelujen päätteeksi muistutan lapsiani siitä, että olen tosi paljon viisaampi kuin luulette.

Olka Horila

Tämä toivottavasti välittyy myös näytelmästä. Poikakoodi on aikuisten esitys, mutta se sopii hyvin nuorillekin, ohjaaja arvioi.

– Tämä on ehdottomasti tehty meille kasvattajille, mutta toivoisin, että muutkin kuin minä saisivat sellaisen kokemuksen, että katsovat tämän yhdessä teininsä kanssa. Kotimatkalla meillä syntyi hyvin kiperiä keskusteluja asioista, joita ei olisi välttämättä arjessa osattu keskustella läpi, Olka Horila kertoo.

Kuva: Antti Eintola / Yle

Myös Verneri Lilja toivoo aikuisyleisön sekaan nuoria. Paras palkinto näyttelijälle olisi eturivissä röhnöttävä jätkäporukka.

– Joutuisin varmaan aika ahtaalle kun ne syynäisivät nuorisokieltäni, olen kuitenkin jo vähän pudonnut kelkasta. Mutta tuntuisi kyllä tosi hienolta, jos tuohon tulisi varhaisteinejä mökäämään.

Kuuntele juttu Poikakoodi-esityksen harjoituksista