1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. työmarkkinapolitiikka

Analyysi: Näin rakennettiin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kolmikannalla – onko kaikki nyt menossa päreiksi?

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ei pudonnut eteemme taivaasta, eikä se syntynyt sattumalta. Se syntyi sopimusyhteiskunnasta – työnantajien, palkansaajien ja valtiovallan yhteistyöstä eli kolmikantaisesta tulopolitiikasta, kirjoittaa Ylen oikeustoimittaja Ari Mölsä.

Lauri Ihalainen ja Lasse Laatunen ovat antaneet kasvot suomalaiselle työmarkkina- ja tulopolitiikalle. Kuva: Petteri Paalasmaa / AOP, Markku Ojala / AOP

Osassa työnantajaleiriä on nyt vallalla villien irtiottojen huuma: tupot ja keskitetyt tessit roskakoriin ja tilalle liittokohtainen, yrityskohtainen ja mielellään jopa yksilökohtainen sopiminen.

Työmarkkinajärjestöt ja valtiovalta ovat sopineet palkoista ja muista työehdoista, veroista, talouspolitiikasta ja jopa sosiaaliturvasta suuren yhteisymmärryksen – konsensuksen – vallassa liki 80 vuotta.

Puhutaan sopimusyhteiskunnasta ja tulopolitiikan, tupojen, aikakaudesta.

Nyt tuo kaikki on murenemassa.

Jos työmarkkinaosapuolten ja valtiovallan keskinäinen luottamus ja näkemys kansakunnan yhteisestä hyvästä rakoilee, se tietää eritoten keskiluokalle ja köyhille kylmää kyytiä.

Mitä on tapahtunut?

Kolmikannan nestorit ovat nyt katsomossa

Suomalaisten työmarkkinajärjestöjen nestorit, SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen ja EK:n entinen työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen olivat tupo-neuvottelujen ykkösketjun pelureita, tähtikaksikko, liki 40 vuoden ajan.

Miehet ovat olleet eläkkeellä työmarkkinajohtajan tehtävistään jo muutaman vuoden.

He seuraavat työmarkkina- ja tulopolitiikkahumua yhä kiinnostuneena, mutta nyt katsomosta, sen aitiopaikalta.

Miesten visio lähitulevaisuudesta on mietteliäs ja huolestunut.

Työnantajajärjestö EK ilmoitti vuonna 2007, että se ei enää keskusjärjestönä osallistu keskitettyihin tulopoliittisiin neuvotteluihin.

Vuonna 2015 EK muutti sääntöjään niin, että sillä ei ole valtuuksia neuvotella edes työehdoista. Vastedes työehtosopimukset on siis neuvoteltava kokonaan liitto- tai yritystasolla.

– Patruunat ottivat EK:lta kynän pois, Lauri Ihalainen naurahtaa.

Jotta voisi tajuta nykyistä työmarkkinasekamelskaa, on pakko tehdä aikamatka vuosikymmenten taakse.

Sopimusyhteiskunnan alku – tammikuun kihlaus 1940

Siitä on häkellyttävän lyhyt aika, vain muutama sukupolvi, kun Suomen työnantajapiireissä suhtauduttiin työväenliikkeeseen vakavasti myös mahdollisena neuvottelukumppanina.

Suomalaisen sopimus- ja hyvinvointiyhteiskunnan kivijalka muurattiin STK:n ja SAK:n yhteisellä julkilausumalla, niin sanotulla tammikuun kihlauksella.

Keskellä talvisodan pommituksia, tammikuussa 1940, STK ensimmäistä kertaa tunnusti SAK:n tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi.

Osapuolet lupasivat jatkossa ratkaista työelämän kysymykset – ”mikäli mahdollista” – yhteisymmärryksessä.

Lasse Laatusen mukaan kihlaukselle oli kova sosiaalinen tilaus.

– Kyse oli yhteisen isänmaallisen yhteishengen nostatuksesta sota-aikana. Suomen oli lisäksi pakko näyttää koko läntiselle maailmalle, että myös me olemme aito länsimainen demokratia, Laatunen sanoo.

Pian julistuksen jälkeen syntyi työmarkkinoiden ensimmäinen yleissopimus yhteistyöstä.

Vuonna 1946 säädettiin uusi työehtosopimuslaki ja työriitojen sovittelulaki – työmarkkinajärjestöjen myötävaikutuksella, tietysti.

Lapsilisätkin saatiin Suomeen työmarkkinapöydän kautta jo vuonna 1948.

Kolmikanta orasteli jo sotavuosien arjessa

Suomessa oli tiukka hinta- ja palkkasäännöstely jatkosotavuodesta 1942 aina vuoteen 1955 saakka. Nykymielessä aidot työehto- saati tulopoliittiset neuvottelut olivat säännöstelyaikana mahdottomia.

Valtiovaltavetoisen säännöstelyn aika loi sekin osaltaan pohjaa myöhemmälle kolmikannalle. Myös työmarkkinajärjestöt osallistuivat säännöstelyn toteuttamiseen. Oli oltava mukana siellä, missä itseä koskevia päätöksiä tehtiin.

Säännöstelyn jälkeen STK:n ja SAK:n johtajien pienet piirit jatkoivat kabineteissa keskustelujaan maan vakaudesta ja sosiaalipolitikasta. Syntyi myös keskitettyjä, keskusjärjestöjen välisiä, yhteistyösopimuksia.

Järjestöillä oli vankka edustus myös useissa valtiollisissa lakityöryhmissä.

Ja niin Suomi sai työturvallisuuslain vuonna 1958. Vuosilomia pidennettiin 18–24 päivään vuonna 1960, ja 40 tunnin viikkotyöaikaan siirryttiin 1965. Uusi ammattitautilaki säädettiin 1967.

Keskusjärjestöjen välinen lomapalkkasopimus syntyi vuonna 1967.

Tupo numero I – Suomen tie aukeaa

Aika oli kypsä laajalle, koko yhteiskuntaa koskevalle tulopoliittiselle ratkaisulle 1960-luvun lopulla.

Suomi oli devalvaation jälkeisessä talouskriisissä. Hinta- ja palkkainflaatio laukkasivat. Yhteiskuntaelämä piti rauhoittaa kaikilla rintamilla.

Vuonna 1968 syntyi Suomen historian ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, niin sanottu Liinamaa I. Sopimus sai nimensä neuvottelujen vetäjästä, silloisesta valtakunnansovittelijasta Keijo Liinamaasta.

Jo sovituista palkankorotuksista luovuttiin. Jatkossa palkankorotusten tuli olla solidaarisia ja tuottavuuden nousun rajoissa. Työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksut tulivat verovähennyskelpoisiksi, ja työnantajat sitoutuivat perimään ne suoraan palkasta.

Lasse Laatusen mukaan Liinamaa I normalisoi työmarkkinaneuvottelut lopullisesti säännöstelykauden jäljiltä.

– Se vahvisti STK-SAK-yhteistyötä. Jopa niin paljon, että jotkut työnantajat suorastaan säikähtivät, että menikö tämä jo liian pitkälle.

Lauri Ihalainen näkee Suomen ensimmäisen tupo-sopimuksen osana kansallista selviytymisstrategiaa.

– Kaikki tajusivat, että näin pienen ja viennistä elävän kansakunnan yhteiskuntaolojen on oltava rauhalliset ja vakaat. Kolmikanta oli sen luomiseen paras mahdollinen työkalu, Ihalainen tähdentää.

Uutta oli myös se, että ansiosidonnainen sosiaaliturva katsottiin nyt sosiaaliseksi palkaksi, kiinteäksi osaksi työntekijöiden kokonaishyvinvointia.

Alkoi yhteisymmärrys- ja konsensuskulttuuri, jossa jokainen kolmesta osapuolesta voitti aina ainakin jotakin.

Tupot – ja kansantaloudelliset saavutukset

Tuporatkaisut toivat työmarkkinajärjestöille ennen näkemättömän paljon valtaa 1980-luvulle saakka – ja jopa sen jälkeenkin.

Erityisesti 1970-luku oli työmarkkinajärjestöjen kulta-aikaa. Maan hallituksilla ja eduskunnalla ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että keskusjärjestöt leipoivat laajoja työelämää koskevia sopimuksia ja sosiaalilainsäädäntöä mieleisekseen.

Hallitus vain varmisti, että sopimukset olivat riittävän kattavia. Ja sitten eduskunta sääti lait. Usein valtiovalta tuli työmarkkinajärjestöjä jopa avosylin vastaan luovilla veroratkaisuilla.

Mitkä sitten olivat tupovuosikymmenten suurimmat kansantaloudelliset saavutukset?

Lasse Laatusen mielestä suuria tupo-voittoja olivat esimerkiksi Liinamaa I ja 1990-luvun nollasopimukset – mutta myös vuoden 2011 Raamiratkaisu, vuoden 2013 Työllisyys- ja kasvusopimus sekä vuoden 2016 Kilpailukykysopimus.

- Tupot ovat kultaakin kalliimpia silloin, kun yhteiskunta on taas kerran ajautunut suureen kriisiin. Laukalle lähtenyt talous on rahoitettava, vakautettava. Se tarvitsee tuhdit valjaat.

Lauri Ihalainen puolestaan pitää tupo-ratkaisujen suurimpana saavutuksena palkansaajien ostovoiman vahvistumista, kautta vuosikymmenten.

– Ei tuijotettu pelkkiin nimelliskorotuksiin, vaan katsottiin ansiokehityksen, verotuksen ja sosiaalisten etuuksien kokonaisuutta. Samalla oltiin myös solidaarisia kaikkein heikoimmassa asemassa oleville.

Tupot – ja sosiaaliturvan uudistukset

Tänään jo itsestäänselvyytenä pidetty ansiosidonnainen sosiaaliturva syntyi työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan tupo-pöydissä.

Kolmikannassa syntyneiden lakien luettelo on tyrmäävä: Työeläkelait, työttömyysturvalait, muutosturvalait, työsopimuslaki, työaikalaki, vuosilomalaki, työturvallisuuslaki, työterveyshuoltolaki, yhteistoimintalaki, hallintoedustuslaki, sairausvakuutuslaki.

– Kaikki nuo lait uudistettiin minun, Laurin ja Laurin seuraajakaiman Lylyn aikana, Lasse Laatunen kertoo ylpeyttä äänessään.

Lauri Ihalaiselle poikkeuksellisen tärkeitä hankkeita ovat olleet muutosturvauudistus ja suomalaisten ikioma innovaatio, lomautusjärjestelmä.

– Muutosturvan idea on se, että jo irtisanomisaikaa saa käyttää opiskeluun ja uuden työpaikan etsimiseen sen päättymässä olevan työsuhteen ehdoilla.

– Suomen lomautusjärjestelmä taas on ihailun kohde kautta maailman. Useimmissa maailman maissa vaihtoehtoina on vain joko työsuhteessa oleminen tai työttömyys. Meillä siinä välissä on lomautusmahdollisuus. Jälleen nyt koronakriisin aikana se osoitti erinomaisuutensa. On aivan eri asia, oletko irtisanottu vai lomautettu.

Tupo kuolee – vai kuoleeko?

Tupolle on ilmoittautunut vapaaehtoisia haudankaivajia kautta vuosikymmenten.

Äärikommunistit toivottivat ensimmäiset tupot alimpaan helvettiin, koska työläisten nöyrtyminen samaan neuvottelupöytään kapitalistien kanssa sammutti luokkataistelun lieskat.

Vuorineuvokset taas ovat kautta aikojen katselleet ynseinä palkansaajien yhteiskunnallisen vallan kasvua.

– Aina 1920-luvulta 1970-luvulle saakka työnantajat torjuivat kommunismia ja ostivat työrauhaa sekalaisin keinoin. Sen jälkeen ne ostivat keskitettyä tupo-työrauhaa, kun muutakaan keinoa ei ollut, Lasse Laatunen lataa.

Työehtosopimukset ja tupot olivat oiva keino kesyttää yhteiskunnan radikaaleimmat kuumakallet.

Lauri Ihalainen ei vielä löisi viimeistä naulaa tupojen arkkuun.

– Tupo on ollut hyvä työkalu vaikeiden yhteiskunnallisten kriisien hoitamisessa. Miksi se siis pitäisi kokonaan romuttaa ja unohtaa?

Kyllä se kuolee – mutta kolmikanta jää

Vaikka EK vuonna 2007 irtisanoutui tupoista, eivät ne ainakaan heti loppuneet.

Vuosien 2011, 2013 ja 2016 tupoja ei kuitenkaan kutsuttu tupoiksi. Niille keksittiin veikeät salanimet: raamiratkaisu, työllisyys- ja kasvusopimus, kilpailukykysopimus.

Siitä huolimatta sekä Ihalainen että Laatunen sanovat, että sekä heidän itsensä että muinaisten mammutti-tupojen aika on nyt peruuttamattomasti ohi.

Laatusta jurppii yhä se, että EK ihan itse kiskoi suustaan lähes kaikki evoluution sille kasvattamat neuvotteluhampaat.

– Yhteiskuntaan jäi valtatyhjiö. Tuo tyhjiö täyttyy poliitikkojen vallalla. EK luottaa nyt siihen, että porvarihallitukset jatkavat lainsäädäntötyössä siitä mihin EK jäi. Itse en olisi niin sinisilmäinen.

Ihalaista taas kummastuttaa nykyisten sopimuspolitiikan rapauttajien historiantajun puute, lyhytnäköisyys.

– Luottamuksella ja yhteistyökyvyllä tämä maa on rakennettu, ei uhoamalla ja repimällä.

Yksi asia on kuitenkin selvä: Tammikuun 1940 kihlauksesta tuli ikuinen kihlaus.

Kaksi- ja kolmikantaneuvottelut eivät ole kadonneet mihinkään – eivätkä katoa.

Työmarkkinoiden keskusjärjestöt sekä maan hallituksen edustajat istuvat kaiken aikaa lukemattomissa yhteisissä neuvottelukunnissa ja työryhmissä pohtimassa suomalaisen verotuksen, tulonjakopolitiikan, työelämän ja sosiaaliturvan tulevaisuutta.

Maan hallitusten ja parlamentin on jatkossakin pakko kuunnella työmarkkinajärjestöjä ja säätää lakeja niiden vaatimusten mukaisiksi – ainakin silloin kun kihlakumppanit sattuvat olemaan samalla tuulella.

Kirjoittaja on Ylen oikeustoimittaja. Hän on seurannut suomalaista oikeuselämää työkseen 36 vuotta. Koulutukseltaan hän on varatuomari.

Voit keskustella artikkelista 27.09. klo 23.00 asti.