1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Pakistan

Pakistanilainen liikenne hirvitti suomalaisena naisena, kunnes opin paikallisen ajotyylin

Arkea maailmalta: Islamabadin teillä olen oppinut tunkemaan itsekkäästi sekaan ja jopa pitämään joustavasta liikenteessä luovimisesta, kirjoittaa Ylen Pakistanin-toimittaja Maija Liuhto. 

Kuva: Pekka Tynell / Yle

ISLAMABAD Olen ensimmäistä kertaa ratin takana Islamabadin liikenteessä.

– Kun olet laittanut vilkun päälle, ei tarvitse enää katsoa. Menet vain, pakistanilainen ystäväni neuvoo.

Ystäväni on lupautunut ajamaan kanssani muutaman tunnin, sillä pelkään tekeväni kohtalokkaita virheitä. Liikenne on vasemmanpuolista ja kaoottista, ja se hermostuttaa minua.

Yllättäen ongelma näyttääkin olevan muualla. En osaa suomalaisena pakistanilaista ajotyyliä: otan muita liikaa huomioon.

– Sillä aikaa, kun tarkistat kuollutta kulmaa, joku ehtii hypätä eteesi ja se on siinä, ystäväni sanoo.

Tämä on totta. Yhtäkkiä joku saattaa alkaa peruuttaa keskellä tietä, jos hän on sattunut ajamaan risteyksen ohi. Moni ajaa usein myös vastaantulijoiden kaistalla. Moottoripyörät poukkoilevat holtittomasti liikenteen keskellä.

Ehdin asua Pakistanissa kolme vuotta, ennen kuin uskaltauduin maassa rattiin. Toimivaa julkista liikennettä ei ole, varsinkaan eliittien asuttamassa Islamabadissa.

Rikkailla oletetaan olevan oma auto. Vain köyhät sulloutuvat kulahtaneisiin busseihin ja riksoihin ja matkustavat yli 40 asteen kuumuudessa ilman ilmastointia.

Käytin pitkään Uberia, mutta sitten tuli korona ja liikkuminen hankaloitui. Annoin siis periksi.

Islamabad on jaettu järjestelmällisiin sektoreihin, ja pienessä pääkaupungissa ajaminen on kesyä verrattuna esimerkiksi Lahoreen. Siellä sekamelska on päätä huumaavaa. Islamabadilaiset sentään pysähtyvät liikennevaloissa.

Jos monet muutkin ulkomaalaiset uskaltavat ajaa täällä, miksen minäkin?

Nainen ratissa ei ole täällä niin suuri kummastus kuin Suomesta käsin saattaisi olettaa. Monet pakistanilaiset naiset ajavat. He kuitenkin saavat osakseen häiriköintiä: joskus miehet eivät esimerkiksi anna heidän ohittaa.

Itse en ole tällaista vielä joutunut kohtaamaan, vaikka miespuolinen ystäväni minua siitä varoittelikin. Länsimaalaisiin naisiin suhtaudutaan nimittäin eri lailla.

Olen oppinut ystäväni peräänkuuluttaman aggressiivisen ajotyylin. En jää risteyksiin odottelemaan, vaan tungen nopeasti sekaan. Luotan siihen, että kyllä muut väistävät. Onnettomuuksia olen silti nähnyt hämmästyttävän harvoin.

Pakistanilainen ajotapa on mielenkiintoinen yhdistelmä joustavuutta ja oman edun ajamista – aivan kuten yhteiskuntakin.

Liikenne ruuhkautui Pakistanin Karachissa monsuunisateiden aikaan 12. heinäkuuta. Kuva: Rehan Khan / EPA

Poikkeuksiakin on: mitä isompi ja kalliimpi ajoneuvo, sitä epätodennäköisemmin se antaa tietä muille.

Tämä kertoo siitä, miten hierarkkinen yhteiskunta Pakistanissa on. Oman paikan tunteminen myös liikenteen nokkimisjärjestyksessä on tärkeää.

Alimpina ovat moottoripyörät. Niissä ei yleensä ole peilejä, ja niitä ajavat joutuvat luottamaan takaa tulevien autojen torven käyttöön. Muuten he saattaisivat helposti jäädä autojen alle.

Kaksi lyhyttä tööttäystä tarkoittaa: ”Varo, minä tulen täältä”. Esimerkiksi joka kerta, kun käännyn kotikadulleni, tööttään varmuuden vuoksi.

Jalkakäytäviä ei ole, joten ihmiset saattavat maleksia keskellä melko vilkastakin katua. Joudun siis usein puikkelehtimaan kohti kotiini johtavaa porttia moskeijasta tulevien miesjoukkojen, hedelmäkärryjen ja huonosti parkkeerattujen keltaisten taksien välistä.

Ennen rattiin uskaltautumista päivittelin usein kaistojen keskellä ajamista. Nyt ymmärrän, että se on joskus välttämätöntä, jotta liikenne sujuu.

Silti suomalaisena minua ärsyttää, kun liikenneruuhkassa paikalliset alkavat tehdä kolmatta ja jopa neljättä kaistaa.

–Miksi änkeät noin lähelle, huomaan usein puhisevani.

Pakistanissa on totuttu täyttämään pieninkin tila – yli 220 miljoonan ihmisen maassa ei ole olemassa niin tiukkaa aukkoa, etteikö sinne kannattaisi ainakin yrittää.

Sen huomaan parkkeeratessani nyt. ”Mahtuu, mahtuu”, parkkipaikoilla työskentelevät miehet viittovat rohkaisevasti. Olenkin pysäköinyt ruutuihin, joissa kasvaa puu melkein keskellä ja päässyt niistä myös kolaroimatta pois.

Yllättäen huomaan jopa melkein pitäväni paikallisesta liikenteestä. Tiukoissa paikoissa puikkelehtiessa olen oppinut taitavaksi auton käsittelijäksi. Jos teen ajovirheen, se ei ole maailmanloppu. Ympärillä kyllä joustetaan.

Ainoa asia, jota en ole vieläkään ymmärtänyt, on se, miten liikenneympyröissä pitäisi käyttäytyä. En koskaan tiedä, missä minun pitäisi ajaa. Kukaan ei odota vuoroaan, ja moni tunkee ulos sisimmältä kaistalta.

Kai tässäkin logiikka on: sekaan vain.