700 kirjeestä paljastui yhden perheen koko elämä – näin sota raastoi parisuhdetta: "Kyllä minä ikävöin, mutta tuon sen harvemmin julki"

Historioitsija Mirja Turunen tarttui ennalta tuntemattoman pariskunnan sotakirjeenvaihtoon ja näki, mitä kaikkea historiankirjoissa on jätetty kirjoittamatta.

Vanhoissa kirjeissä käydään läpi yhden pariskunnan koko elämä sota-aikana: "Silta, joka yhdisti perheen"
Vanhoissa kirjeissä käydään läpi yhden pariskunnan koko elämä sota-aikana: "Silta, joka yhdisti perheen"

On elokuu vuonna 1941. Upseeri Urho Hälikkä kirjoittaa viimeisiä rivejä yhteen sadoista kirjeistään vaimolleen Irmalle:

“Lopetan taas tällä kertaa. Olkaa rakkaat minusta liiaksi huolehtimatta, kyllä kaikki menee hyvin, kun pyydämme Korkeimman siunausta ja johdatusta. Syd. terveisin ja suukkelein Isi.”

Oli jatkosodan alku, ja Urho Hälikkä oli osa kenraali Ruben Laguksen panssaripataljoonaa. Irma pyöritti arkea ja huolehti parin kahdesta tyttärestä Riihimäellä. Perheeseen odotettiin vauvaa.

Urho ja Irma menivät kihloihin keväällä 1934 ja naimisiin pian sen jälkeen. Kuvassa on juuri kihlautunut nuoripari. Kun jatkosota alkoi, pari oli ollut naimisissa kuusi vuotta. Kuva: Hälikän suvun kotialbumi

Jatkosotaa ei vielä tuolloin kutsuttu jatkosodaksi. Vielä silloin ajateltiin, että sota päättyisi syksyllä ja jäisi kesäsodaksi.

Sota loppuikin vasta kolme vuotta myöhemmin. Sitä seurasi vielä Lapin sota. Urho ja Irma Hälikkä kirjoittivat toisilleen yli satoja kirjeitä ja postikortteja, jotka ovat pysyneet tallessa tähän päivään asti – ja nyt niitä saa lukea.

Tyttären pyyntö oli kirjan alku

Kun filosofian tohtori ja tietokirjailija Mirja Turunen puhui Kouvolan kirjastolla SS-mies Sakari Haikalasta kertovasta kirjastaan, joku tuli nykäisemään häntä hihasta. Se oli Asta Kiuru, Urho ja Irma Hälikän tytär, joka tahtoi näyttää vanhempiensa sodanaikaiset kirjeet Turuselle. Kirjeitä ja postikortteja on yhteensä yli 700.

Mirja Turunen luki Hälikän pariskunnan koko kirjeenvaihdon. Välillä se tuntui jopa tunkeilulta, sillä sisältö oli niin henkilökohtaista ja intiimiä. Lapset tahtovat kuitenkin vanhempiensa tarinan julkiseksi. Kuva: Pyry Sarkiola / Yle

– Alussa ajattelin, että ei missään tapauksessa, se on niin valtava työ. Jotenkin se ajatus alkoi silti naksuttaa alitajunnassa, Turunen kertoo.

Turunen päätti vilkaista kirjeitä. Kun hän avasi ensimmäiset kirjeet, oli selvää, että hänellä on käsissään pala historiaa, jollaista ei voi löytää historiankirjoista. Niissä oli yhden perheen sota-ajan elämä iloineen ja suruineen. Sisältö oli hyvin intiimiä.

Turunen ymmärsi, että kirjeet antavat mahdollisuuden näyttää sota-aikaa tavallisten suomalaisten kertomana. Ajatuksesta syntyi kirja, joka kertoo Urho ja Irma Hälikän tarinan.

Yli miljardi kirjettä jatkosodan aikana

Urho ja Irma Hälikkä syntyivät Karjalassa Perkjärvellä, joka menetettiin Venäjälle talvisodan aikana. Kun jatkosota alkoi, Hälikät olivat olleet naimisissa jo kuusi vuotta. Kaksi tytärtä oli syntynyt, ja kolmatta lasta odotettiin.

“Kaisa toivoo, että radiossa sanottaisiin, että ”sota on loppu ja isät pääsevät kotiin.” Tämän hän sanoi niin pitkän mietinnän ja vaitiolon jälkeen, kysyi vielä, että ”eiks’ oliski hauskaa”.

En nyt enempää, voi hyvin ja Jumalan varjelukseen. Suukit meiltä rakkaalle isille, muista Häntä, joka on meitä yhtä lähellä kuin sinuakin, rakas, siellä.”

Näin Irma kirjoitti miehelleen elokuun lopussa vuonna 1941.

Joskus kirjeet kulkivat hitaammin kuin kenttäpostikortit. Urho Hälikkä lähetti vaimolleen usein myös kortteja, joiden toisella puolella oli mieltä nostattavia kuvia ja viestejä. Kuva: Pyry Sarkiola / Yle

Jatkosodan aikana kodin ja rintaman välillä kulki yhteensä miljardi kirjettä. Kirjoittaminen oli läheisille ainoa keino pitää yllä ihmissuhteita. Kun kahvipöytäkeskustelut ja arjen pienet sananvaihdot jäivät pois, ne oli kirjoitettava.

Kenttäpostiin kannustettiin kirjoittamaan positiivista ja kannustavaa sisältöä, jotta mielialaa ja taistelutahtoa saatiin kohotettua.

Valtio ohjeisti erikseen kirjeiden sisällöstä: pitää olla iloa, eikä turhista asioista kannata valittaa. Jos sisältö ei kelvannut valtiolle, se saattoi tulla vastaanottajalle sensuurin mustaamana.

Joskus kirjeet saatiin perille lomalaisen matkassa, ja silloin uskallettiin kirjoittaa vapaammin.

Arkisia hetkiä ja arkisia huolia

Hälikät eivät naamioineet tuntemuksiaan iloisiksi sanoiksi, vaikka siihen kannustettiin. Kotona ollaan kirjeissä selvästi huolissaan siitä, kuoleeko isä.

“Olen niin huolissani, missä lienet tälläkin hetkellä, kun kirjeet viipyvät niin kauan, sillä aikaa voi tapahtua niin paljon. Olen huolestunut, joudutko liikkumaan yksin, sillä ryssällä on äijiä joka puun oksalla ja pensaassa. Kumpa ei tiesi veisi vaarallisille poluille.”

Isä puolestaan on huolissaan siitä, miten sota vaikuttaa vaimon ja pikkuisten mieliin. Pikku hiljaa sodan jatkuessa suurten elämän ja kuoleman kysymysten rinnalle tulee kuitenkin arkisia huolia ja iloja.

Pariskunta kirjoittaa omenista ja puolukoista, mutta myös siitä, mihin sattuu ja miten yöt on nukuttu. Arjen pienet hetket tallentuvat tekstiksi. Perheen vanhimmat lapset, Kaisa ja Asta, elävät kirjeissä sota-aikaa myös.

Lasten elämää seurataan kirjeissä myös tarkasti. Kaisa ja Asta pusuttelivat isän kuvaa joka päivä ja tahtoivat olla mukana kirjeiden kirjoittamisessa. Kuva: Pyry Sarkiola / Yle

“Asta tuossa suukittelee Kaisan kanssa sinun kuvaasi, tekevät nukkumaanmenoa. Asta ottaa monta kertaa sen kuvamme ja luettelee kaikki erikseen. Ostin kehyksen sille, että säilyy paremmin, kuluu pian sinun pääsi pois tykkänään, kun suukkia satelee joka ilta, monesti keskipäivälläkin”, kirjoitti Irma Hälikkä elokuussa 1941.

Isä onkin pienimmille “tetä”

"Rakas! Kaksi tyttöä, toinen 3 kg – toinen 2.580 gr. Kaikki hyvin. Irma."

Helmikuussa vuonna 1942 tuore isä saa jymyuutisen: perheeseen tulikin yhden uuden käärön sijaan kaksi tyttöä, Marja ja Pirkko. Vaikka Urho Hälikkä käykin muutaman kerran vuodessa lomalla tapaamassa perhettään, kaksoset eivät opi tuntemaan häntä. Isä onkin vain “tetä” eli setä, joka tulee välillä käymään.

Äiti yrittää parhaansa mukaan tutustuttaa isän pienimpiinsä kirjeiden avulla.

“Eilen olivat kaksoset ensi kertaa yksin ulkona, kävelivät ja juoksivat sinne tänne kuin vasikat keväällä. Osasivat leikkiä hiekkaläjällä lapioitten kanssa. Eivät millään olisi sisälle välillä tulleet istumaan, kova huuto siitä tuli.”

Vaikeita aiheita

Kirjeiden sävy muuttuu vuosien varrella. Irma Hälikän elämä tuntuu vaikeammalta kuin rintamalla olevan Urhon, joka järjestää uintikilpailuja ja juorujen mukaan juo viinaa sotatovereiden kanssa.

Irma Hälikkä huolehtii perheen neljästä lapsesta ja pohtii, miten perheen lapsille saisi lämmintä vaatetta ja ravitsevaa ruokaa.

“Kysyin Armakselta, että kuinka sinä oikein olet elellyt siellä. Sanoi sinun olleen heidän [= soittokunnan] lähtiäisissään. -- Sitä näköjään tehdään tikusta asiaa, kunhan vain saa juhlia ja pörrätä. Se minua eniten harmittaa, että sinä olet aina niin valmis menemään heidän kekkereihin”, kirjoitti Irma toukokuussa 1943.

Sananvaihto on välillä tiukkaakin, kun raskas arki ja ikävä painavat mieltä. Toukokuussa 1942 Urho kirjoittaa perheelleen, että ikävä vaivaa tavallista enemmän. Vaimon vastaus kertoo kaiken:

“Oikeinko pitäisi vetää risti allakkaan, kun meidän isä mainitsee kirjeessään ikävästään, kyllä se taitaa olla ensimmäinen kerta.”

Vastaus ei jää huomioimatta:

“Vai uskot Sinä etten minä osaa ollenkaan ikävöidä. Kyllä, kuten muutkin ihmiset, mutta tuon sen harvemmin julki.”

Tie vei Kouvolaan

Kun sota päättyi ja Urho palasi kotiin, riidat ja murheet unohtuivat. Perhe sai vielä kaksi lasta – kuopus oli se toivottu poika, jota odotettiin jo kaksosten syntymän hetkellä.

Jatkosodan aikana perheen koti oli Riihimäen varuskunnassa Urhon upseerin sotilasarvon vuoksi, mutta sodan jälkeen kapteeniksi nimetty Urho vei perheen Hämeenlinnaan.

Kun Urho jäi eläkkeelle, perhe asettui lopulta Kouvolaan. Siellä perheen jälkeläiset edelleen valtaosin asuvat. Kahdeksanhenkisestä perheestä on jäljellä viisi.

Tietokirjailija Mirja Turunen kertoo haastattelussa lisää muun muassa Irma Hälikän raskaudesta ja siitä, mitä muuta kuin kirjeitä Hälikän pariskunta lähetteli toisilleen. Toimittaja on Kirsi Lönnblad.

Kirje oli elämänmerkki

Turunen kertoo, että Häliköiden tarina on melko tavallinen. Sotakirjeissä toistuvat samankaltaiset teemat kuin Irman ja Urhon kirjeissä.

Kirjan nimeksi valikoitui Elämänmerkki. Sana sisältää yhden kenttäpostikirjeiden syvimmistä merkityksistä: Kun kirje tulee, se on merkki vielä jatkuvasta elämästä.

– Kirjoittaja on ollut hengissä vielä silloin, kun kirje on päivätty. Kirjeiden merkitys oli valtava. Sanottiin, että kirjeet olivat Suomen armeijan salainen ase, Turunen kertoo.

”Kirjoita usein, kun aikasi antaa, muutakaan lohtua ei ole, kuin tietää aina silloin olevan asiat hyvin, jolloin kirje on päivätty.”