Analyysi: Ihminen hävitti maailman runsaslukuisimman linnun, eikä suojellut harvinaista merilehmää – millaisen perinnön jätämme, jos luontokatoa ei pysäytetä?

Sukupuuttoja on aina tapahtunut, mutta ihmisen myötävaikutuksella niiden tahti on kiihtynyt valtavasti. Aiemmat sukupuutot kertovat varoittavan esimerkin välinpitämättömyydestä.

Stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon 1700-luvulla. Sen lähin sukulainen on dugongi, jota uhkaa nyt ravinnoksi sopivien levälajien harventuminen, kun meri saastuu. Kuva: Andrey Nekrasov / Alamy

Sukupuutot kuuluvat evoluutioon, ja niitä on aina tapahtunut. Lajien poistuminen vapauttaa ekologisia lokeroita, joihin uudet lajit voivat sopeutua.

Maapallolla kerran eläneistä lajeista jopa 99 prosenttia (siirryt toiseen palveluun)on kuollut sukupuuttoon.

Niin luontokadon kuin ilmastonmuutoksenkin osalta on kiistämätön tosiasia, että sitä on tapahtunut aina. Kovia ympäristötoimia kritisoivat vetoavat toisinaan tähän faktaan, kenties ajatuksenaan sysätä vastuu luonnonmuutoksista pois ihmiskunnan niskalta.

Ihmisen vaikutusta luontokatoon ei kuitenkaan voi kyseenalaistaa, sillä ihminen on vallannut kaupungeilleen, teilleen ja pelloilleen valtavan alan planeetastamme.

Tämän vuoden huhtikuussa julkaistun tutkimuksen mukaan koskematon luonto kattaa enää kolme prosenttia (siirryt toiseen palveluun) maapallon maapinta-alasta.

Sukupuuttovauhdin arvellaan olevan nyt 1000 kertaa kiivaampi kuin aikana ennen ihmistä.

Shanghain pehmeäkuorinen kilpikonna oltiin jo julistamassa sukupuuttoon, kun lajista oli tiedossa enää kaksi koirasta. Sitten vietnamilaisesta järvestä löydettiin naaras, joka voi olla lajin viimeinen mahdollisuus. Kuva eläintarhasta vuodelta 2015. Kuva: EPA

Kriisi on tunnistettu jo pitkään, mutta rivakka toiminta ja yhä painavammat puheenvuorot kertovat sen kärjistymisestä.

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan. Maailman maat neuvottelevat tulevan talven aikana sopimuksesta, jolla kiihtyvä luontokato on tarkoitus pysäyttää.

Aiemmat yritykset ovat latistuneet pannukakuiksi, vaikka tiedeyhteisön mukaan tulipalon sammuttaminen tulee vuosi vuodelta vaikeammaksi.

Kymmenen tuhannen vuoden sukupuutot vuosisadassa

Ihminen paitsi tuhoaa lajeja, myös turmelee niiden elinympäristöjä. Ani harva laji menestyy kaupungeissa tai taajamissa paremmin kuin metsissä.

Metsiä niittää luonnonvarojen ylikulutus ja niiden raivaaminen viljelymaaksi. Etenkin monokulttuurisessa viljelyssä, jossa samaa kasvia kasvatetaan laajoilla aloilla, aiemmin monipuolinen ekosysteemi kutistuu, kun ravintokasvit katoavat.

Silloin elämä planeetallamme yksiselitteisesti köyhtyy, eikä ajatus sukupuuttojen luonnonmukaisuudesta toimi.

Sadan vuoden sisään maapallolta on kuollut sukupuuttoon yli 400 selkärankaislajia. Luonnonoloissa näin suuri sukupuuttomäärä olisi vaatinut tutkijoiden mukaan 10 000 vuotta

Kansainvälisen luonnonsuojelujärjestö IUCN:n mukaan sukupuuttovaarassa olevien lajien määrä (siirryt toiseen palveluun)lähestyy jo noin 40 000:ta. Äärimmäisen sukupuuton partaalla on yli 500 (siirryt toiseen palveluun)maaeläintä, näiden lajien kanta on huvennut tuhannen yksilön alle.

Sumatransarvikuonot ovat äärimmäisen uhanalaisia, sillä niiden kanta saattaa olla enää 100 yksilön luokkaa. Laji on sarvikuonoista pienin: säkäkorkeudeltaan metrin tai puolentoista luokkaa. Kuva: Terry Whittaker / AOP

Luonto ei pysy tässä vauhdissa mukana.

On totta, ettei ihmisellä tietenkään ollut osaa tai arpaa esimerkiksi dinosaurusten joukkosukupuuttoon liitukauden lopussa tai permikauden massiiviseen joukkotuhoon (siirryt toiseen palveluun).

Niiden jälkeen luonto palautui ja muovautui hiljalleen kohti nykyistä ulkoasuaan. Nyt tilanne voi olla toinen, sillä ihmisen kuormittamassa maailmassa luonnolla ei ole enää samoja rahkeita pullonkaulaefekteistä palautumiseen.

Tuhoamatta itseään ihminen tuskin yltää asteroidin tasoiseen kertarysäytykseen, mutta lajimme voima pitkässä – tai oikeastaan maailmanhistoriallisessa mittakaavassa äärimmäisen lyhyessä juoksussa, on valtava.

Esimerkit lähihistorian sukupuutoista kertovat havainnollistavasti välinpitämättömyydestä.

Kerran maailman yleisin lintu, vuosisadan päästä kadonnut

Martha oli yksinäinen lintu, kun se kuoli 1. syyskuuta 1914 (siirryt toiseen palveluun) Cincinnatin eläintarhassa, oletettavasti maailman viimeisenä muuttokyyhkynä.

Vielä 100 vuotta aiemmin sen lajitoverit hallitsivat Yhdysvaltain itäosien lauhkeita lehtipuumetsiä. Jopa satojen kilometrien pituisissa parvissa liikkuneiden lintujen arveltiin olevan maailman runsaslukuisin lintulaji.

29-vuotiaana kuollut Martha täytettiin ja vietiin Washingtonin Smithsonianin luonnonhistorialliseen museoon, jossa se kertoi muuttokyyhkyjen tarinaa vielä kuolemansa jälkeen. Kuva: Smithsonian Institution Archives

Suomen Kuvalehden artikkelin (siirryt toiseen palveluun)mukaan 1800-luvulla elänyt ornitologi John James Audubon kuvaili päiväkirjassaan muuttokyyhkyjen parven, jonka ohilento peitti auringon kolmen peräkkäisen päivän ajaksi.

Kannan koko saattoi olla jopa 5 miljardia yksilöä. Runsaslukuista lintua metsästettiin köyhien ravinnoksi jopa suurilla verkoilla, joilla saatiin päivässä pyydystettyä satojatuhansia lintuja. Myös laajamittainen metsäteollisuus löi yhden naulan lintujen arkkuun.

Sukupuutto oli ensimmäisiä modernisti ja tarkasti dokumentoituja. Lintuja ehdittiin valokuvata ja psykologi Wallace Craig jopa nuotitti uroskyyhkyn laulun talteen jälkipolville.

Viimeinen luonnonvarainen muuttokyyhky ammuttiin arviolta vuonna 1900. Sukupuutto kiihtyi 1870-luvulla, mutta vaikka sadalta vuodelta laskisi keskiarvon, olisi lukema vahvahduttava: noin 140 000 muuttokyyhkyä kuoli päivittäin läpi 1800-luvun.

Muuttokyyhkykoiraan mestarillinen esitys Wallace Craigin nuotittamana. Lisäksi huomiot viivaston alla kuvaavat koreografiaa, jolla serenadia esitetään. Kuva: Alamy

Muuttokyyhky on esimerkki siitä, että runsaslukuisetkin lajit voivat lyhyessä ajassa ajautua sukupuuttoon, kun niiden elinympäristö rajoittuu ja metsästys saavuttaa teolliset mittasuhteet.

Lista lajeista, joiden sukupuuttoon ihminen on vaikuttanut, on mittava.

Yhdessä ilmastonmuutoksen kanssa ihminen vaikutti todennäköisesti jo jääkauden megafaunan, kuten mammuttien ja norsun kokoisten megatherium-jättilaiskiaisten häviämiseen.

Tuoreempia esimerkkejä ovat kaikkien tuntemat mauritiuksendrontit eli dodot ja pussihukat eli tasmaniantiikerit. Viimeinen tunnettu pussihukka kuoli 1930-luvulla. Sitä ehdittiin kuvaamaan jopa videolle (siirryt toiseen palveluun).

Esimerkkien listaaminen ei ole lillukanvarsiin tarttumista, sillä jokainen niistä kertoo osan ihmisen ja luonnon tarinasta.

Ihminen saattaa tälläkin hetkellä hävittää epäsuoralla toiminnallaan sukupuuttoon lajeja, joita se ei ole vielä edes dokumentoinut. Historian aikana on nähty myös lajeja, jotka on ehditty dokumentoida, muttei juuri tutkia.

Näin kävi massiiviselle stellerinmerilehmälle, joka oli löydettäessään 1700-luvulla valaiden jälkeen maailman suurin nisäkäs.

Valos megatheriumin luurangosta Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa saa nykyajan laiskiaiset näyttämään miniatyyreiltä. Ihmisen arvellaan myötävaikuttaneen lajin sukupuutossa jo ennen historiallisen ajan alkua. Kuva: Feargus Cooney / Alamy

Lajikato supistaa ymmärrystä elämästä

Itsekkäästi ja ihmiskeskeisesti ajatellen meille jää sukupuuttojen myötä vähemmän lajeja tutkittavaksi. Niin ikään ymmärryksemme elämästä, sen synnystä ja lainalaisuuksista köyhtyy.

Aura Koiviston kirja Mies ja merilehmä kertoo tarinan luonnontieteilijä Georg Stellerin lyhyestä ja osin risaisesta elämästä (siirryt toiseen palveluun).

Epäonnisen sattuman kautta Steller ajautui autiolle saarelle haaksirikkoon tutkimusmatkailija Vitus Beringin viimeisellä matkalla. Bering kuoli saarelle, joka kantaa nykyisin arvostetun komentajakapteenin nimeä.

Steller ja osa miehistöstä selvisivät takaisin Venäjän Kamtsatkalle ankaran ja veronsa vaatineen talven jälkeen.

Vaikka taistelu elämästä oli ankaraa Beringinmeren talven tuiskussa, ehti Steller tutkia myös saaren luontoa. Saarella eli paljon hylkeitä, naaleja ja merisaukkoja, ja esimerkiksi myöhemmin sukupuuttoon tapettu isomerimetso.

Saaren eläimiin kuului myös stellerinmerilehmä – sireenieläin, jonka sukulaisia tavataan vain tropiikissa. Eläimet olivat jopa 10-metrisiä ja painoivat tuhansia kiloja.

Tämä piirros on Steller-elämäkerturi Leonhard Stejnegerin kirjasta 1900-luvun alusta. Rekonstruktiosta Stelleristä mittaamassa merilehmää käy ilmi ainakin eläimen suuruus. Kuva: AOP

Merilehmät kuolivat sukupuuttoon noin vuonna 1768, siis 27 vuodessa sen jälkeen, kun Steller oli epäonnisen retkensä varrella niihin tutustunut.

Laji oli harventunut jo pitkään, ja sen geneettinen elinvoimaisuus oli tutkimusten mukaan supistunut (siirryt toiseen palveluun), mutta viimeisen sinetin sukupuutolle antoi metsästys.

Mitä stellerinmerilehmät olisivat voineet opettaa elämästä ja evoluutiosta?

Sitä emme koskaan saa tietää, mutta Georg Stellerin aikalaiskuvaukset empaattisista ja kuolleita omaisiaan surevista merilehmistä viittaavat samanlaiseen sosiaaliseen älykkyyteen, jota on tutkittu paljon niiden lähimmillä maalla elävillä sukulaisilla eli norsuilla.

Norsujen suojelun eteen tehdään nykyisin hartiavoimin töitä, vaikka salametsästys ja elinympäristöjen tuhoutuminen uhkaavat vesittää suojelutyön. Norsuja myös tutkitaan ahkerasti, etenkin niiden älykkyyden ja muistin vuoksi.

Norsujen suojelu on myös yksi biodiversiteettikokousta isännöineen Kiinan kärkihankkeista monimuotoisuuden saralla.

Myös stellerinmerilehmän suojelun puolesta tehtiin aloite, mutta tsaarin ajan Venäjällä se ei edennyt tai välttämättä valtaapitäviä oikein kiinnostanutkaan.

Stellerinmerilehmän lähin sukulainen on dugongi, joka sekin on vaarantunut. Vain kolmimetrinen dugongi painaa suurimmillaan noin 400 kiloa, häviten stellerinmerilehmälle punnituksessa jopa 10 tonnilla. Kuvan merilehmä kuvattiin Borneon rannikolla vuonna 2016. Kuva: Helmut Corneli / Alamy

Jos monimuotoisuus ei ole itseisarvo, kannattaisi ajatella itsekkäästi

Esimerkit stellerinlehmän nopeasta sukupuutosta tai muuttokyyhkyjen massatuhoamisesta ovat toki menneiltä vuosisadoilta.

1700- ja 1800-lukujen ihmisiltä ei voitu olettaa samaa ymmärrystä toimien vakavuudesta kuin meiltä tänään, sillä luonnontieteellinen ymmärrys oli monelta osin puutteellista ja tavallisen kansan taistelu elossa pysymisestä raskasta.

Sukupuuttoja tulee tapahtumaan jatkossakin, sillä kaikkia niitä ei voi estää, eikä se olisi edes tarkoituksenmukaista.

Luonnon monimuotoisuutta turvaavassa sopimuksessa on kyse myös paljon vaikeammista asioita, kuten geenivaroihin liittyvistä sopimuksista ja bioteknologiasta.

Mutta sukupuutot ovat luontokadon äärimmäinen lopputulos. Yhden lajin kadotessa toiselta lajilta voi hävitä ravinto tai symbioosikumppani, jolloin yksi sukupuutto johtaa seuraaviin.

Jos luonnon monimuotoisuutta ei pidä itseisarvoisena, olisi ihmisen syytä edes ajatella itsekkäästi oman lajinsa selviytymisen kannalta.

Monokulttuurinen viljely, peltojen syväkyntäminen ja liikalannoitus heikentävät maaperän elämää, jolloin ihmisen mahdollisuudet tuottaa ravintoa itselleenkin heikkenevät.

Yhtälailla pandemiariski kasvaa, kun ihminen valtaa itselleen lisää alaa luonnosta ja altistaa itsensä ja kotieläimensä uusille zoonoottisille hypyille.

Ekosysteemit ovat erittäin monimutkaisia kokonaisuuksia, joten lajien kadolla voi olla myös arvaamattomia vaikutuksia.

Kun puhemies Mao Zedong määräsi Kiinan varpusille kuolemantuomion vuonna 1958, ei hän tai varmaan kukaan muukaan puolue-eliitistä osannut arvioida, miten surkeasti kampanja päättyisi (siirryt toiseen palveluun).

Pikkuvarpusten parvi lähdössä lentoon Hong Kongissa. Etenkin pikkuvarpusista leivottiin viljan suursyömäreitä Maon tuholaiskampanjassa vuonna 1958. Kuva: John Holmes / AOP

Joukkotappojen piti estää varpusia syömästä nälkäisen kansan viljaa, mutta lopputulos oli päinvastainen: valtava nälänhätä, joka vaati jopa 45 miljoonaa uhria.

Voittajia olivat kulkusirkat ja muut viljan tuholaiset, joita varpuset olivat ennen joukkotuhoaan saalistaneet.

Tiedeyhteisö yritti varoittaa Maoa, mutta totalitaarisessa maassa huudot voivat kaikua tyhjille seinille ja viedä vankileirille.

Kiina on tällä vuosituhannella tunnistanut kriisin hyvin ja satsannut huomattavia määriä biodiversiteetin tutkimukseen ja suojeluun. Maon aikainen ajatus – ihmisen pitää hallita luontoa – on kuopattu.

Sikäli tilanne on yhä sama, että tiede varoittaa lajikadon uhasta, ja maailman pitää valita, suostuuko se kuulemaan ja tekemään kompromisseja.

Elämä ylläpitää elämää, tämä on tiedeyhteisön pääviesti. Kysymys on siitä, millaisen perinnön jätämme Maan tulevalle elämälle.

Ainakin nyt vaikuttaa siltä, että maailma on kuunnellut ja ymmärtänyt kuulemansa. Kunmingin ympäristöneuvotteluissa julistettiin, että luontokato uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa.

Lue myös: