Epävakaa ihminen ei ole impulsiivinen hirviö, vaan usein liiankin huomaavainen persoona, joka unohtaa itsensä – "En ole huono ihminen"

Epävakaa persoonallisuushäiriö tuo mukanaan räjähtäviä tilanteita ja raskaan leiman. Liisa Alanampa-Kantanen ja hänen puolisonsa kuitenkin kokivat, että diagnoosi auttoi heitä eteenpäin elämässä.

Epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa oireilevan hätä voi jäädä helposti huomaamatta
Epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa oireilevan hätä voi jäädä helposti huomaamatta

Tämä on viimeinen mahdollisuus. Jos tästä ei ole apua, en tiedä, onko mistään.

Näin Liisa Alanampa-Kantanen ajatteli kuusi vuotta sitten. Takana oli useita vuosia terapiaa, lääkityksiä ja diagnooseja.

– Hoidoista huolimatta olo ei parantunut pysyvämmin. En oppinut pärjäämään tai olemaan elämässä kiinni.

Vaikeudet eivät jääneet läheisiltä huomaamatta. Ystävä törmäsi kirjaan, jossa kerrotut kamppailut kuulostivat tutuilta. Hän kehotti 30-vuotiasta Alanampa-Kantasta tutustumaan teokseen.

Kirjan kokemukset tuntuivat niin tutuilta, että Alanampa-Kantanen päätyi puhumaan aiheesta terveydenhuollossa. Pitkällisten keskustelujen, testien ja tutkimisen jälkeen löytyi vielä uusi nimike ja ovi avautui erilaiseen hoitoon.

Tällä kertaa ei hoidettaisi masennusta tai ahdistusta, vaan epävakaata persoonallisuushäiriötä.

Mukana kulkenut kipu

Epävakaa persoonallisuushäiriö tuli Liisa Alanampa-Kantaselle tutuksi vasta 30-vuotiaana. Oirekuva tuntui kuitenkin heti tutulta.

Ihmissuhteissa hän saattoi hermostua tyhjästä tai pelätä menettävänsä läheisensä yhtäkkiä. Omien tarpeiden ilmaiseminen oli vaikeaa ja niiden ohittaminen johti jatkuviin vääryyden kokemuksiin.

Hän uskoo persoonallisuushäiriön juontavan juurensa kauas. Kun hän oli lapsi, perheessä tapahtui äkillinen onnettomuus, jossa yksi perheenjäsenistä menehtyi.

Suru jäi pienelle lapselle pelottavaksi möröksi, jota ei voinut ymmärtää. Aikuiset eivät osanneet jakaa sitä lapsen kanssa, vaan kärsivät yksin.

Niinpä Alanampa-Kantanen oppi jo pienenä tunnustelemaan muiden olotiloja ja olemaan vaivaksi mahdollisimman vähän – tai mielellään ei ollenkaan.

– Olen kipuillut paljon sen kanssa, miten tuoda omia tarpeita esille suhteissa, kommunikoida ja olla haavoittuvainen, hän kertoo.

Samaa todistaa myös puoliso Terhi. Hän tapasi Alanampa-Kantasen 14 vuotta sitten, ja suhteeseen on kuulunut epävakaudelle tyypillisiä heilahteluja.

– Pahat olot kääntyivät helposti Liisaa itseään kohtaan: hän vetäytyi kuoreensa, enkä saanut enää mitään viestiä läpi. Aloin lopulta ennakoimaan niitä tilanteita ja yritin varoa, etten tekisi tai sanoisi mitään väärin.

Terhi esiintyy jutussa pelkästään etunimellään yksityisyytensä suojelemiseksi.

Hän kertoo, että Alanampa-Kantasen voidessa huonosti hän haali itselleen kodin askareita ja yritti kaikkensa tehdäkseen puolisonsa elämästä helpompaa.

Silti räjähtäviltä tilanteilta ei vältytty. Kodin ulkopuolisten asioiden aiheuttama stressi purkautui usein puolisoon ilman, että kumpikaan osapuoli osasi selittää tilannetta.

– Kun pistää omia tarpeita syrjään ja joku asia jää hiertämään, tulee muita pieniä asioita, jotka hiertävät. Kiukkua säilöö. Kun se kaikki kiehuu yli ilman ennakkovaroitusta, se säikäyttää kenet tahansa, Alanampa-Kantanen kertoo.

Viimeinen hoito

Vuonna 2015 Alanampa-Kantanen aloitti uuden diagnoosin takia viimeisen hoitojaksonsa. Se oli ensimmäinen, joka keskittyi epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Psykoterapeuttista hoitoa tarjosi Oulussa epävakaatyöryhmä. Se kesti noin kolme vuotta.

Tällöin asia alkoi tulla tutuksi myös puolisolle.

– Liisa perehtyy asioihin lainaamalla kirjastosta ison pinkan kirjoja. Hän laittoi minulle silloinkin kirjalistan, Terhi kertoo.

Kirjaston hyllyjen välissä Terhi selasi yhtä listan teoksista. Se kertoi epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Kirja puhutteli häntä suoraan: jos puolisosi on saanut diagnoosin, lähde pois vielä, kun voit.

Terhi ei totellut. Hän työnsi kirjan takaisin hyllyyn. Kotona hän valehteli, ettei kirjaa löytynyt.

– Vastaan tuli paljon kauhutarinoita ja diagnoosi tuntui aluksi aika hurjalta, Terhi muistelee.

Kauhukuvista huolimatta pariskunta oli toiveikas. Kenties vuosien solmu alkaisi vihdoin aueta ja hoidosta seuraisi jotain hyvää.

Aluksi hoito oli intensiivistä: viikossa oli kaksi tapaamista terapeutin kanssa ja yksi terapiaryhmä. Toisaalta hoidon intensiivisyys auttoi myös irti haitallisista selviytymiskeinoista, kuten omien tarpeidensa ja tunteidensa piilottamisesta.

– Kun näkee terapeuttia kaksi kertaa viikossa, ei viitsi puhua vain säästä. Se on kaikkien ajan tuhlausta, Alanampa-Kantanen sanoo hymyillen.

Hän istuu kotonaan koristetyyny sylissään ja toteaa, että terapiassa tyynyt olivat hänelle turva, joiden taakse hän piiloutui.

Ennen hoitoa hän ei halunnut tulla nähdyksi ja koki itsensä niin huonoksi, että esimerkiksi puhui itsestään vain lempinimellä, ei oikealla etunimellään.

– Ajattelin, että jos nimeni sanotaan ääneen, se jollain tavalla likaa ne ihmiset. Kukaan ei tule ajatelleeksi, kuinka pienet asiat voivat olla kipeitä, Alanampa-Kantanen sanoo.

Terapiassa häntä kuitenkin puhuteltiin Liisana. Taaksepäin katsoessa se tuntuu hyvältä: häilyvä kuva itsestä sai tarkemmat rajat, kun Alanampa-Kantanen huomasi, ettei kukaan mennyt pilalle hänen läsnäolostaan.

Muutos tapahtuu yhdessä

Terapian alusta on kuusi vuotta. Nyt 36-vuotias Alanampa-Kantanen esittelee itsensä Liisana. Hän istuu puolisonsa vieressä kauniissa kodissa, jonka seinällä on kuva parista onnellisena.

Hoidon jatkuessa Alanampa-Kantanen huomasi hiljalleen, että kipeistä kohdista ja rankoista päivistä huolimatta terapiasta oli apua. Tunteet eivät jääneet epämääräiseksi möykyksi, vaan niitä oli helpompaa ilmaista ja selittää.

– Keskustelemaan oppimisella oli hyvä vaikutus parisuhteeseen ja perhearkeen. Olen paljon parempi puoliso kuin ennen, Alanampa-Kantanen kertoo.

Myös vierellä istuva puoliso huomaa eron. Terhi kertoo Alanampa-Kantasen olevan rennompi ja vähemmän ahdistunut. Erityisesti kaksikon keskinäinen kommunikaatio on hyötynyt hoidosta.

– Kyllähän me suhteen alussa puhuimme paljon, läpi yöt. Mutta se, mitä puhe on, miten toista ymmärtää, on eri asia, Terhi kertoo.

Nykyään Liisa Alanampa-Kantanen (vas.) ja Terhi pystyvät keskustelemaan asioista ilman, että tilanne äityy riidaksi. Kuva: Paulus Markkula / Yle

Pari korostaa, että myönteisistä muutoksista huolimatta hoitoprosessi ei ollut nousuvoittoista kulkua, vaan vaati työtä molemmilta.

– Jossain vaiheessa huomattiin, että Liisalla asiat menivät eteenpäin, mutta minulla muutos ei uponnut päähän. Kävin jututtamassa psykiatrista sairaanhoitajaa aika monta kertaa. Rakensin uudestaan mielikuvaa Liisasta, Terhi kertoo.

Vuosien aikana opitusta arvailusta, ennakoinnista ja varomisesta oli vaikea oppia pois, vaikka puolison olo parani silmissä.

– Elpymisprosessi ei ole itsenäinen, vaan muiden täytyy tulla mukana ja tavallaan päivittää tietokanta siitä toisesta ihmisestä, Alanampa-Kantanen painottaa.

Tänä päivänä pariskunta vaikuttaa olevan tasavertainen. He puhuvat toisilleen lempeästi, vaikka keskustelun aiheena onkin intohimoinen väittely siitä, tarvitseeko asunnon pihaa haravoida ennen talvea.

Pois vanhasta leimasta

Epävakaa persoonallisuushäiriö kantaa mukanaan valtavaa leimaa ja vakavaa oirekuvaa. Siitä kärsivät nähdään usein impulsiivisina ja epäluotettavina, vaikka suurin osa heistä muistuttaa Liisa Alanampa-Kantasta. He ovat huomaavaisia ja myöntyväisiä ihmisiä, joista ei päällepäin näe sisällä vellovaa kipua.

Pitkään epävakaata persoonallisuushäiriötä pidettiin parantumattomana sairautena. Nykyään käsitys on kuitenkin, että häiriöstä voi toipua onnistuneesti, eikä epävakaa ihminen ole läheisilleen vaarallinen.

Alanampa-Kantanen toivoo, että häiriöstä puhuttaisiin myönteisemmin, myös siitä kärsiviä varten.

– Jos olet saanut diagnoosin, vaikka kaikki olisi nyt kamalaa ja sekaisin, oikealla tuella asiat voivat muuttua. Se vaatii myös, että itsekin osallistut ja avaat itsesi muille, hän muistuttaa.

Oikea hoitomuoto tarjosi mahdollisuuden tavalliseen elämään. Elämään, jossa hän kohtaa samoja haasteita kuin kuka tahansa muukin ja selviää niistä aivan tavallisesti.

– Sain tilaisuuden selvittää, kuka olen ja mitä tarvitsen, ja miten voisin jatkaa elämää niin, ettei minun aina tarvitse joustaa omasta hyvästä olostani. Nykyään voin luottaa siihen, etten ole huono ihminen, hän sanoo.

Ja vaikka elämän läpi seurannut turvattomuus ja levottomuus välillä kummittelevat, on tunneskaala laajentunut myös positiiviseen suuntaan.

– On hetkiä, kun kurkkuun ja rintakehään tulee omituinen kuristava tunne ja mietin, että mikä tämä tunne on. Olen hoksannut, että se on onnellisuuden tunne. Minä olen onnellinen.

Liisa Alanampa-Kantanen (vas.) ja Terhi elävät tavallista arkea ja harrastavat yhdessä puutöitä. Kuva: Paulus Markkula / Yle

Millaisia ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 17. lokakuuta kello 23:een asti.