Yksin syöminen tuntuu Italiassa radikaalilta, mutta joskus huomiota ei jaksaisi

Arkea maailmalta: Italiassa joudun selittämään, miksi aika ajoin valitsen syömisen yksin enkä seurassa, kirjoittaa Ylen Italian-toimittaja Jenna Vehviläinen.

Jenna Vehviläinen. Kuva: Laura Hyyti / Yle, kuvankäsittely Harri Vähäkangas / Yle

Rooma Tarjoilijan tuoma kalacarpaccio maistuu taivaalliselta.

On naistenpäivä, ja olen päättänyt hemmotella itseäni syömällä lounaan ulkona. Istun täyden eteläitalialaisen ravintolan nurkkapöydässä yksin, maistelen ruokaani ja siemailen valkoviiniä. En ole tuonut mukaani kirjaa tai kuulokkeita: haluan vain olla ja nautiskella.

On selvää, että ulkopuolisille asetelma näyttäytyy vähän omituisena. Olen ravintolan ainoa yksinäinen ruokailija. Sisään astuessani tarjoilija on erikseen varmistanut, että haluan todellakin pöydän yhdelle.

– Ihan yksin?

– Kyllä vain.

Ympärilläni nautitaan seurassa. Juhlavasti pukeutuneet ystäväporukat ja pariskunnat istuvat keltaisin liinoin päällystetyissä pöydissä keltaisin mimosa-kukin koristellussa miljöössä. Osa vilkuilee suuntaani uteliaasti.

Hymyilyttää ja vähän hämmentää. On kuin olemistaan pitäisi selittää.

Kun päätän syödä yksin ravintolassa Italiassa, päätän samalla kohdata sosiaalisen epämukavuuden mörön.

Italialaiset rakastavat syömistä yhdessä ja viettävät elämästään ison osan rakkaiden ihmisten kanssa ruokapöydissä.

Kulttuuriin kuuluu kasa erilaisia ravintolassa syömisen ja yhteisöllisyyden yhdistäviä tapoja: pitkäksi venyvät lounaat erityisesti viikonloppuisin, arki-iltojen aperitiivit ja sitten se kaikista pyhin, illallinen eli cena, joka syödään ulkona minä päivänä tahansa, mieluummin useammin kuin harvemmin.

Ruokahetken jakaminen on tässä maassa korvaamaton tapa osoittaa rakkautta ja kiintymystä.

Miksi ihmeessä joku haluaisi syödä ilman seuraa, ihmetteli kerran sisilialainen ystäväni.

– Kun näen, että ihmiset syövät yksin, tulen surulliseksi, hän sanoi.

Sitten hän kertoi, kuinka sydäntäsärkevää hänestä on nähdä, kun ihmiset pohjoisten maiden – ja joskus myös Pohjois-Italian – suurkaupungeissa syövät lounaitaan yksinään työpöytiensä takana.

Siksi päätös syödä yksin ravintolassa tuntuu Italiassa erityisen radikaalilta.

Naistenpäivän lounaalla olin ehtinyt hädin tuskin alkupalacarpaccion puoliväliin, kun tarjoilija alkoi jutella minulle niitä näitä.

Keskustelu jatkui myös sen aikana, kun maistelin pääruoaksi tilaamaani grillattua kala-annosta. Tarjoilijaa kiinnosti taustani: kuka olin, miksi olin Etelä-Italiassa pikkukaupungissa, mitä tein ravintolassa yksin naistenpäivänä.

Tuntui, että hän halusi pitää minulle seuraa aterioidessani. Ehkäpä se tuli selkärangasta: jotta minun ei tarvitsisi syödä ihan yksin. Kontrasti ympärilläni antaumuksella keskusteleviin porukoihin ja pariskuntiin ei olisi niin iso.

Samankaltaisista tilanteista kertovat myös useat muut Italiassa asuvat ystäväni. Moni heistä on ulkomaalainen nainen – osittain siksi, että en ole tavannut montaa italialaista naista, joka kävisi yksin ravintolassa. Miehiä näkyy enemmän ravintoloissa yksin.

– Olisi kiva mennä baariin lasilliselle viiniä ja lukemaan kirjaa yksin, mutta ei jaksa sitä ihmettelyä, sanoi eräs ystäväni.

Toinen suuntasi kolmen ruokalajin illalliselle palkittuun ravintolaan soolomatkallaan Toscanassa. Paikan omistaja tarjosi ystävälleni jälkiruuan sekä lasillisen grappaa ja kiitti erikseen siitä, että hän oli tullut ravintolaan maistamaan hänen ruokaansa.

Naistenpäivänä myös minun eteeni ilmestyi lopuksi pyytämättä valtava pala mimosankeltaisella kermavaahdolla kuorrutettua kakkua jo ennen kuin olin ehtinyt miettiä, haluaisinko tilata jälkiruokaa.

Kyseessä oli lähtökohtaisesti huomaavainen ele. Kakkua lusikoidessani en voinut kuitenkaan olla miettimättä, miksi kokemus tuntui vähän oudolta.

Olisinhan tahtonut vain nautinnollisen hetken yksin, ilman huomiota.

Lue myös: