Emilia Kujalan kolumni: Kun unelmat eivät toteudu syytämme itseämme, vaikka syypää saattaa olla muualla

Todellisuudessa kukaan ei ole yksin oman onnensa seppä. Käsi pystyyn kuka on saavuttanut unelmansa ilman toisia? 

Usko itseesi ja uskalla unelmoida! Kannattaa varoa, mitä haaveilet – haaveet voivat toteutua! Valjasta kaikki potentiaalisi tavoitteidesi saavuttamiseen! Näin meille kerrotaan siitä huolimatta, etteivät kaikki unelmat koskaan toteudu, vaikka kuinka ponnistelemme.

Elämme menestysteollisuuden kultakautta. Meitä ympäröivä menestyspuhe ja menestysoppaat antavat ymmärtää, että löytämällä itsensä, sen kuuluisan oman juttunsa ja tavoittelemalla sitä sitkeästi tulemme onnellisiksi.

Menestystarinat ylistävät ylivertaista yksilöä, jonka vaikutusmahdollisuudet haaveidensa toteutumiseen yliarvioidaan systemaattisesti. Niinpä menestysreseptit keskittyvät vahvistamaan yksilön kykyä kuvitella toivottuja lopputuloksia, asettaa hyviä tavoitteita ja ponnistella sitkeästi niiden toteutumiseksi.

Oma kysymyksensä on, mitä menestyksellä ylipäänsä tarkoitetaan. Viitataanko sillä tuloihin ja varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan, verkostoihin, maineeseen tai someseuraajien määrään? Julki kerrotuissa tarinoissa menestyksen määritelmä on valitettavan kapea, vaikka menestystä voi olla monenlaista. Miten sinä kuvailisit menestynyttä ihmistä?

Ajallemme on ominaista, ettei menestyksestä sovi puhua vain onnistumisten kautta. Vastoinkäymiset ja niiden myötä heräävät hankalat tunteet on käännettävä voitoksi. On kaivettava itsestään se kuuluisa resilienssi eli selviytymiskyky luottaen, että lopussa kiitos seisoo. Meidän tulee olla vieterinukkeja, jotka ponnahtavat kerta toisensa jälkeen ylös reippaina, määrätietoisina ja mielellään vaikeuksien kautta vahvistuneina. Vielä parempi, jos voimme kertoa tätä tarinaa toisille. Jotkut ovat jopa luoneet uran ja kelvon toimeentulon vaikeuksien kautta voittoon -tarinan ympärille.

Kun oma tarina ei istu ympärillä oleviin yksinkertaistettuihin mallitarinoihin, syntyy riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja häpeää.

Tarinankerrontaan osallistuu myös media. Yksilön voittokulkua ylistävän draaman kaaren taakse jää paljon lopputulokseen vaikuttaneita monimutkaisia seikkoja, joista ei puhuta.

Meille kerrotuilla tarinoilla on väliä, koska ne vaikuttavat siihen, miten katsomme maailmaa ja itseämme osana sitä. Vanha narratiivisen psykologian periaate tarinat jäljittelevät elämää ja elämä jäljittelee tarinoita on edelleen ajankohtainen. Kun oma tarina ei istu ympärillä oleviin yksinkertaistettuihin mallitarinoihin, syntyy riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja häpeää.

Mitä tapahtuu sitten, jos saavuttaa sen, mistä haaveili? Tarina katkeaa usein tähän ja saa meidät olettamaan, että “hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka”. Todellisuudessa kyse on siitä, mihin piste on päätetty laittaa. Kiinnostavampaa ja realistisempaa olisi kertoa, miten vaikeaa toivottujen lopputulosten ylläpitäminen toisinaan on. Kuka keksisi tosi-tv-formaatin, jossa päähenkilöiden elämää seurattaisiin tavoitteen saavuttamisesta eteenpäin?

Psykoterapeutin työssä olen kohdannut lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikkensa ja enemmän tavoitteensa eteen, ja silti tie on pystyssä.

Unelmiensa eteen pakertaminen voi tehdä myös onnettomaksi. Psykoterapeutin työssä olen kohdannut lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikkensa ja enemmän tavoitteensa eteen, ja silti tie on pystyssä. Samaan aikaan joku toinen kurvaa ohituskaistalta ohi. Lopputulos: Syytämme itseämme.

Olemme oppineet, ettei luovuttaa saa, mutta joskus olisi paikallaan päästää irti. Luovuttaminen ja irti päästäminen kun ovat kaksi eri asiaa. Jälkimmäinen pitää sisällään ajatuksen hyväksymisestä. Unelmien edessä meistä kukaan ei ole kaikkivoipa.

Itsemme sijaan meidän tulisi syyttää puhetapaa, joka antaa ymmärtää, että unelmien toteutuminen on todella omissa käsissämme. Käsi pystyyn, kuka on oikeasti saavuttanut tavoitteensa ilman toisia ihmisiä, otollisia olosuhteita ja silkkaa sattumaa? Ajassa, jossa uskomme sokeasti omaan potentiaaliimme, näiden rooli on aliarvostettu.

Menestyspuhe vihjaa herkästi, että olisimme kaikki samalla viivalla. Ajatus on kaunis, mutta todellisuus toinen. Elämme eriarvoisessa maailmassa, jossa lähtökohdat eivät ole samat kaikille. Enkä nyt puhu Afrikan lapsista, vaan meihin kaikkiin vaikuttavista taustamuuttujista, kuten esimerkiksi sosioekonomisesta asemasta, geeniperimästä, kasvatuksesta, iästä, sukupuolesta, ryhmäkuuluvuuksista ja sosiaalisista verkostoista.

Nykyään pidetään arvossa yrittäjämäistä mielenlaatua, jossa jokainen epäonnistuminen on lahja ja suuri oppimiskokemus. Ulkoisen menestyksen lisäksi korostetaan sisäistä menestystä, jonka mitta on se, miten paljon vaikeuksista kasvaa ja vahvistuu. On kuitenkin kohtuutonta vaatia itseltään tai toisilta, että kaikesta olisi noustava kuin fenixlintu tuhkasta.

“Tulet vielä kiittämään tätäkin vaihetta elämässä, odota vaan” – näin meille uskotellaan. Kiitollisuus on parhaimmillaan voimavara, mutta toisinaan siitä saattaa tulla ankara vaatimus. Joskus siihen kannustamista käytetään myös keinona vastuuttaa yksilöä asioista, jotka eivät ole yksin hänen vastuullaan.

Kaikkia vaikeuksia ei tarvitse kääntää voitoksi eikä epävarmuuksia vahvuuksiksi – varsinkaan yksin. Vaikeuksien selättäminen ei saa olla vain yksilön vastuulla.

Emilia Kujala

Kirjoittaja on psykoterapeutti ja sosiaalipsykologi, joka on säännöllisesti vihainen siitä, että maailmassa on virhe.

Kolumnista voi keskustella 20.12. klo 23.00 saakka.