Kuva keskiajasta ja Turun muista menneistä vuosisadoista täydentyy kaivaus kaivaukselta – maa kätkee sellaista, mitä aikakirjat eivät tiedä

Arkeologinen Aboa Vetus -museo uusii perusnäyttelynsä. Suomen vanhaa pääkaupunkia esitellään pian uudella pysyvällä näyttelyllä, jossa keskiaika on edelleen tärkeä mutta aikajänne jatkuu 1800-luvulle.

Aboa Vetus Ars Novan pysyvä arkeologinen näyttely uusitaan
Aboa Vetus Ars Novan pysyvä arkeologinen näyttely uusitaan

– Lisää savupiippuja, sanoo Turun Aboa Vetus Ars Nova -museon arkeologi Ilari Aalto.

Hänen ja muiden asiantuntijoiden päätelmiin perustuva, taitelija Jouna Karsin tekemä pienoismalli vuodelta 2015 esittää museon sisällä olevaa aluetta sellaisena kuin se oli 1500-luvun alussa, viittä kauppaporvareiden kivitaloa, puuaittoja ja kasvimaita.

Aalto on edelleen tyytyväinen mittasuhteisiin, jotka perustuvat Aboa Vetus Ars Novan kaivauksiin sekä Turun museokeskuksen kaivauksiin naapuritontilla. Niissä selvisi, kuinka pitkälle talot tarkalleen ulottuivat.

Pienoismallin talot myös seisovat juuri niin jyrkässä jokirinteessä kuin kaivauskartat todistavat. Mutta ne savupiiput, niitä Aalto haluaisi nyt katoille lisää. Suureksi kivitaloksi kutsutusta rakennuksesta on nimittäin selvinnyt, että siellä oli kolme hormia.

Talot olisivatkin olleet tosi kylmiä, jos niissä olisi ollut vain yksi takka, hän tuumii.

Aboa Vetuksen esiin kaivetut kellarit kuuluivat keskiajalla viidelle Turun vanhimmista kivitaloista. Kellarit olivat osittain maan päällä. Talojen välistä kulki Luostarin jokikatu. Jokirannan aittarivistö muistutti näkymää, joka on yhä tuttu Porvoosta. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Pienoismalli valmistui kuusi vuotta sitten. Arkeologisia tutkimuksia museotontilla on jatkettu senkin jälkeen lähes joka vuosi. Myös viime kesänä kaivettu alue oli aikoinaan saman Luostarin jokikadun varrella kuin pienoismallin viisi taloa.

– Totta kai kaivaukset tarkentavat koko ajan käsityksiämme siitä, millaista elämä Turussa oli keskiajalla ja sen jälkeisinä vuosisatoina. Kaivaukset paljastavat tietoa, jota emme kirjallisista lähteistä saa, Ilari Aalto sanoo.

Jokainen rakennus on poikkeustapaus. Jokainen kertoo omanlaistaan tietoa siitä, minkälaisia rakennusratkaisuja on tehty, millaisia esineitä on käytetty, millaisia kotieläimiä on pidetty, hän luettelee.

Joskus uusi tieto ei pelkästään täydennä vanhaa vaan kumoaa sen.

Pienoismallissa kahden ison talon puristuksissa on pieni rakennus. Sitä pidettiin Turun pienimpänä tunnettuna keskiaikaisena kivitalona, kunnes selvisi, ettei pikkutaloa ollutkaan. Paikalla sijaitsikin viereisen suuren kivitalon lisäosa, yhtä korkea kuin suuri kivitalo itse.

Pieni kivitalo keskellä osoittautui tulkintavirheeksi, kun tutkimuksia jatkettiin. Aittojen ja muiden puurakenteiden paikat voidaan edelleen vain päätellä, jälkiä sellaisista ei ole löydettävissä. Värjätyt popcornit kasvimaan kaalinpäinä ovat taiteilija Jouna Karsin oivallus. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Erehdys selvisi suuren kivitalon kellarin kaivauksissa, joissa huomattiin kahden rakennusosan suhde. Asia varmistui kirjallisesta lähteestä, jossa mainittiin suuren kivitalon toisen kerroksen kolme kamaria.

– Talon täytyi siis olla pidempi kuin olimme aikaisemmin ajatelleet. Tässä konkretisoituu hyvin se, miten tieto muuttuu, Aalto sanoo.

Suuren kivitalon kamareiden ja myös takkojen määrä vahvistui perintöriidan oikeudenkäynnin pöytäkirjasta vuodelta 1648.

Elias Giös valitti käräjillä Mechtild Stensdotterin murtaneen lukon huoneesta, joka ei kuulunut tälle, ja vieneen kahdesta muusta takkapellit, joten huoneissa ei voinut asua.

Kolme K:ta teki Turun: kirkko, kruunu ja kauppa

Suomen keskiajan katsotaan alkaneeksi 1100-luvun puolivälissä ja päättyneen pikku hiljaa 1500-luvulla. Turun kaupunki perustettiin vuoden 1300 paikkeilla.

Turku kasvoi nopeasti, kun uskonnollinen ja maallinen valta eli kirkko ja kruunu sekä kaupankäynnille oivallinen sijainti vetivät sinne toinen toisiaan. Turku ei ollut periferiaa vaan Ruotsin valtakunnan ydinaluetta, meren yhdistämää.

Keskiajan Ruotsissa Tukholma oli kaupungeista toki selvästi suurin, mutta Turussakin arvioidaan olleen parituhatta asukasta. Ruotsin noin 40 muun keskiaikaisen kaupungin joukossa kakkossijasta kilpaili vain Kalmar.

Pohjois-Euroopan kauppaa hallinneen Hansaliiton kaupunkeihin Turku ei kuulunut, mutta Hansan vaikutus oli voimakas. Saksalaisen kansanosan merkitys Turussa oli läpi keskiajan näkyvä ja vaikutusvaltainen, kertoo Ilari Aalto.

Vaikka vaikutus väheni keskiajan loppua kohti, saksalaiset istuivat edelleen päättävissä rooleissa Turun raadissa ja toivat identiteettiään esiin myös rakentamisessa.

– Kyllä täällä näkyy pyrkimys olla jotakin suurempaa, Aalto sanoo.

Turku vuonna 1634. Keskiajan kaupunkirakentamisen ideaali oli neljä korttelia eli neljännestä. Luostarikortteli oli suurin ja merkittävin; siellä sijaitsi Suurtori, jonne toivat niin Härkätie Hämeestä ja Suuri rantatie Viipurista kuin maantie Satakunnastakin. Aboa Vetus Ars Novan talot olivat ovaalilla merkityllä alueella. Kuva: Kansallisarkisto, kuvankäsittely Yle

Turku oli suureksi kaupungiksi sijainniltaan hyvä mutta maapohjaltaan huono: alla on 40 metriä savea. Raskaat kivirakennukset painuivat, ja ne painuvat edelleen.

– Se tiedostettiin jo silloin, kun Luostarikorttelin talot rakennettiin. Kaikkien kivitalojen alla kulkee paksu hirsiarina, jolla ne on juntattu saveen, kertoo Ilari Aalto.

Siitä huolimatta kaikki talot kallistuivat Aurajokea kohti, mikä näkyy myös Aboa Vetuksen raunioissa.

– Jos ajattelee niihin paria asuinkerrosta päälle, niin eiväthän ne ole mitenkään voineet enää pysyä pystyssä siinä kulmassa. Ne oli pakko jossakin vaiheessa purkaa ja rakentaa ylemmät kerrokset uudestaan.

Yksi iso muutos oli 1700-luvun alussa isonvihan aikaan, jolloin venäläiset miehittivät Turkua seitsemän vuotta. Iso osa taloista meni hyvin huonoon kuntoon, ja miehittäjät myös purkivat niitä tarkoituksella saadakseen materiaalia Pietarin rakentamiseen.

– Keskiaikaisia turkulaisia tiiliä löytyy Pietarin vanhoista taloista tänäkin päivänä, Aalto kertoo.

Kellareihin tehtiin myös holvikaaria ja muita muurarien taidonnäytteitä. Tiilien valmistus oli Saksasta tullutta käsityöperinnettä. Ensimmäiset osaajat, jotka on pystytty jäljittämään, tulivat Lyypekin alueelta. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Turusta säilyneissä keskiaikaisissa kirjallisissa lähteissä mainitaan kivirakennuksia, mutta lähteet eivät ole kyllin tarkkoja, jotta ne voisi suoraan yhdistää tiettyihin raunioihin.

Suuren kivitalon asukkaista tietoja kuitenkin on poikkeuksellisen varhaiselta ajalta, jo 1500-luvun lopulta, kiitos pitkien perintöriitojen.

Aboa Vetuksen arkeologisesti antoisin kellari sijaitsi aikoinaan juuri suuren kivitalon alla. Sen kellarissa aika pysähtyi muita aikaisemmin. Suvun riidellessä omistusoikeudesta talo rapistui ja purettiin jo 1600-luvun puolivälissä.

Pelkästään perintöriitoja suuren kivitalon rapistumisesta ei sentään voi syyttää. Vaikka kivitalot eivät roihahdelleet puutalojen tavoin tulipaloissa, jotka tuhosivat Turkua kymmeniä kertoja, palot vaikuttivat myös tiiliseiniin.

– Kun tuli riehuu ympärillä tarpeeksi monta kertaa, muuratut rakenteet haurastuvat, Ilari Aalto selittää.

Kauppiaan taloksi kutsuttu rakennus on museoalueen vanhin kivitalo. Pienoismalli, jonka Turun kaupunginteatterin lavastaja Kaj Puumalainen teki vuonna 1995, vastaa nykykäsityksiä varsin hyvin, kertoo Ilari Aalto. Malli seisoo kauppiaan talon tynnyriholvatun kellarin vieressä. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Kellarit yleensä säästyivät tulipaloissa, mutta vuosisatojen varrella tiloissa tehtiin muutostöitä käyttötarkoituksen mukaan. Suuressa kivitalossa ehdittiin elää 250 vuotta, jotkin muista kellareista olivat käytössä vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

– Tämä on tällaista raunioiden lukemista: Mikä on uutta ja mikä on vanhaa? Aalto sanoo.

Suurin osa Luostarikorttelin taloista kuului kauppiaille, ja kellareihin varastoitiin arvokkain omaisuus, juuri suojaan tulelta. Muutakin kuitenkin oli: pappien palkkataloja, kiltataloja ja erilaisia julkisia ja puolijulkisia taloja, kuten saunoja, krouveja ja tullihuoneita.

– Ilman aivan poikkeuksellisia arkeologisia löytöjä on mahdoton sanoa, mikä oli mitäkin.

Aboa Vetus Ars Nova muokkasi latinankielisen nimensä Daniel Jusleniuksen vuonna 1700 julkaiseman väitöskirjan nimestä Aboa Vetus et Nova, "Vanha ja uusi Turku". Se oli ylistys turkulaisuudelle ja suomalaisuudelle ja niiden myyttisille juurille. Kuva: Janne Rentola / SLS

Kun Turkuun alettiin 1990-luvun alussa rakentaa nykytaiteen museota, tiedossa oli, että maan alla piilisi muistoja menneisyydestä.

Niiden määrä ja laatu kuitenkin yllättivät. Tehtiin pikapäätös: taidemuseon oheen rakennettaisiin Suomen ensimmäinen – ja edelleen ainoa – arkeologinen museo. Aboa Vetus Ars Nova (siirryt toiseen palveluun), "vanha Turku uusi taide", avautui vuonna 1995.

Silloin siellä kävi myös muuan viisivuotias hämeenlinnalaispoika.

– Olin päättänyt jo nelivuotiaana Tutankhamonin haudan tutkimusten innoittamana tulla arkeologiksi. Aboa Vetuksessa vierailu vahvisti haavetta, kertoo Ilari Aalto.

Juuri keskiaika puhuttelee häntä edelleen.

Vanhojen käsitysten muuttuminen ja jopa kumoutuminen ei Ilari Aaltoa haittaa, päivastoin. Arkeologiahan on juuri siksi hieno tieteenala, että tieto jatkuvasti muuttuu ja lisääntyy, hän sanoo. Yllätyksiä tulee kokeneellekin.

– Kun on kymmenisen vuotta kaivellut täällä keskellä Turkua, niin alkaa olla aika vankka käsitys siitä, mitä maan alta pitäisi löytyä. Mutta kyllä sieltä aina tulee jotakin yllättävääkin, hän sanoo.

Pannaanpa tämän päivän testiin opetustaulu, jolla 1930-luvun kansakoululaisille esiteltiin keskiajan kaupunkielämää. Olisiko näkymä silloisille turkulaisille lainkaan tuttu?

Kun museota perustettiin, rakennus- ja tutkimustöitä tehtiin samaan aikaan. Paljon jäi silloin selvittämättä. Viime vuosikymmellä Ilari Aalto sitten vietti neljä kesää suuren kivitalon kellarissa.

– 1990-luvulla kellari kaivettiin aika kiireesti ja heikosti dokumentoiden. Kun jatkettiin, saatiin selville useita eri aikatasoja eli mitä siellä kellarissa oli eri aikoina tehty. Siellä onneksi oli siivottu sen verran huonosti, että nurkkiin oli jäänyt jätettä.

Ajankuvaa ruodoista ja luista

1440-luvulla kellarissa oli ollut jonkinmoinen krouvi tai sauna. Siihen tulokseen tultiin juoma-astioiden palasten, pähkinänkuorien ja eläinten luiden perusteella. Selvästikin oli syöty ja juotu ja pidetty muutenkin lystiä, mistä kertovat luunoppa ja -huilu.

– Löytöaineisto ei ole tyypillinen keskimääräiselle turkulaiselle kaupunkitontille. Myös rakenteet ovat osittain poikkeuksellisia ja viittaavat siihen, että kellarissa käytettiin paljon vettä. Siksi saunatulkinta on mahdollinen, Ilari Aalto perustelee.

1500-luvun alussa kellari muutettiin keittiöksi – muurattiin tiilinen väliseinä, ja nurkkiin alkoi kertyä aiempaa enemmän ruoanlaittoon liittyvää jätettä ja astianpalaisia.

Aikansa ruokalistasta kertovat viljanjyvät, kalojen ruodot, koti- ja riistaeläinten luut ja hassel- ja saksanpähkinöiden kuoret. Kalanruotojen suuri määrä on ajalleen kuvaavaa: katolilaisten ei sopinut syödä lihaa perjantain ja lauantain paastopäivinä.

Arkeologi Ilari Aalto. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Keittiöjätteen seasta löytyneet ihmissormen luut ovat arvoitus. Vahingossa on vaikea katkaista sormeaan rystysen kohdalta.

– Jos päästää mielikuvituksensa liikkeelle, niin se voi olla jonkun rikollisen sormi, joka on hankittu salaa Kerttulinmäen hirttopaikalta, koska ajateltiin, että rikollisen ruumiinosilla oli taikavoimia, Ilari Aalto puntaroi.

Kerttulinmäen kirkkomaan tutkiminen kutkuttaisi arkeologia, jos se olisi mahdollista – siis jos liikenteen voisi katkaista ja asukkaat evakuoida, sillä alue on nykyisin pääasiassa kadun alla.

– Se on kyllä jo pitkälti tuhottu. Ihmisluita vietiin jo 1800-luvulla kärrylasteittain Turun uudelle hautausmaalle. Mutta olen aika vakuuttunut, että jotakin siellä vielä on.

Entäpä jos sormi onkin hylätty pyhäinjäännös vielä vanhemmalta ajalta?

– Jos se on vanhempi kuin 1500-luvun alusta, se todennäköisesti on katolinen reliikki. Olisi tosi kiinnostavaa saada se ajoitettua, Aalto sanoo.

Luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien kehittymisen ansiosta tämä toive ei ole mahdoton.

Aulikki Vuola (vas.) ja Heli Karmakallio osallistuivat viime kesänä Ilari Aallon johtamiin kaivauksiin Aboa Vetus Ars Novan pihamaalla ja jatkavat vapaaehtoistyötään puhdistamalla ja lajittelemalla löytöjä. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Turku oli jo varhain iso kaupunki, jossa oli järeää kivirakentamista. Toisaalta suurin osa kaupungista oli puurakenteinen vielä pitkään keskiajan jälkeenkin. Liekeille riitti nieltävää niissä ainakin 32 kaupunkipalossa, joissa tuhoutui vähintään neljännes Turusta.

Näistä syistä syntyi suomalaisiksi poikkeuksellisia kulttuurikerroksia arkeologien tutkittaviksi, jopa viiden metrin syvyydeltä. Viime kesän kaivauksilla löytöjä kertyi nelisenkymmentä kiloa, keskiajalta 1900-luvulle.

Joukossa oli muun muassa rihvelitaulun palasia, jotka kertovat 1800- ja 1900-lukujen taitteen koulumaailmasta. Ne eivät sinänsä ole poikkeuksellisia löytöjä, mutta Aallosta oli hauska löytää niitä samalla kertaa useita.

Savesta tehdyt liitupiiput puolestaan ovat tavallisia löytöjä ajalta ennen savukkeita.

– Tänä kesänä löytyi myös poskihammas, johon piipunvarsi oli kuluttanut kolon, kun piippua oli pidetty huulessa koko ajan, Aalto kertoo.

Eläinten luista syntyi pelikapuloita. Ainakin Karjalassa pelin nimi oli babka, kertoo Ilari Aalto. Kuva: Janne Lindroos / Yle

Ilari Aalto ottaa löytöpöydältä kämmenelleen kaksi naudan varvasluuta, joihin on porattu reikä. Samanlaisia löytöjä on tehty eri puolilla Eurooppaa, eivätkä ne Turussakaan ole ensimmäiset, mutta Aallon kaivauksille niitä ei ollut ennen viime kesää sattunut.

Ne ovat pelikapuloita. Reikä täytettiin metallilla, jotta kapulaan saatiin lisää painoa. Toisesta täyte puuttuu, mutta Aalto arvelee sen olleen lyiiyä. Toisen sisällä on rautanaula.

Hän kuvailee peliä mölkyn edeltäjäksi.

– Luusta on moneksi. Kaikki käytettiin hyödyksi, hän sanoo.

Flaamilaisen Pieter Brueghelin maalauksessa vuodelta 1560 on menossa leikki jos toinenkin. Alakulmassa heitellään nikamaluita babkan tapaan, kuten osasuurennos todistaa. Maalaus Lasten leikkejä on Wienin taidehistoriallisessa museossa. Kuva: Peter Horree / Alamy / AOP, kuvankäsittely Yle

Sekoittuneessa puutarhakerroksessa oli yhtä lailla keskiajan kuin sitä seuranneiden vuosisatojen muistoja. Syvemmällä, palo- ja purkukerroksissa, löytöjen informaatioarvo kasvoi.

– Vähän yllätti, että sieltä löytyi keskiaikaisia holvitiiliä. Se kertoo, että jossakin täällä on ollut hienot goottilaiset kattoholvit. Se on niitä yksityiskohtia, jotka eivät selviä mistään kirjallisista lähteistä.

Ilari Aalto arvelee selitykseksi tiilenvalmistuksen saksalaista käsityöperinnettä ja -taitoa, jota Turussa oli tuomiokirkon ja ympäristön muiden kirkkojen rakentamisen takia. Samat tiilimestarit tekivät tiiliä myös maallisiin rakennuksiin.

Turun ympäristössä alettiin käyttää tiiliä jo 1200-luvun puolivälissä. Silloin mestarit ovat voineet tulla Ruotsin kautta, mutta kun intensiivinen tiilirakentaminen alkoi 1400-luvulla, selvät merkit johtavat Pohjois-Saksaan ja Lyypekin ympäristöön, Aalto kertoo

Keskiajan tiilirakentaminen ja ennen muuta tiilimestarit kiinnostavat häntä niin, että hän on tekemässä väitöskirjaansa kivikirkkojen rakentamisen organisoimisesta.

– Kukaan ei oikein ole tutkinut tiilintekijöiden puumerkkejä, joita kirkoista löytyy. Missä kirkontekijät liikkuivat? He olivat todellisia ammattimiehiä, vaikka heitä ei tunneta nimiltä.

Tiilen pintaan kaiverrettu tähti lienee tekijän puumerkki, jolla hän signeerasi käsityönsä. Kuva: Raila Tapio/ Aboa Vetus Ars Nova

Yksi jälki Turun kaivauksilla näkyy erityisen selvänä: kaupungin palo vuonna 1827. Pohjoismaiden kaikkien aikojen pahin kaupunkipalo hävitti kaksi kolmasosaa Turusta ja jätti sen pitkäksi aikaa kamppailemaan jaloilleen.

Kahdensadan vuoden takaa on paljon kirjallista aineistoa, joten arkeologeilla on tupannut olla kiire vanhempiin kerroksiin. Aikakirjat eivät kuitenkaan kykene 1800-luvustakaan kertomaan kaikkea sitä, mikä on muistoina maaperässä.

Viime kesän kaivauksissa etsittiin ennen muuta niitä.

– Tuhokerroksesta saadaan talteen tosi paljon löytöjä, jotka kertovat normaalista elämästä ennen katastrofia. Kuten siitä, millaisia astiastoja käytettiin tai millaisia värejä talojen seinissä suosittiin, Aalto kertoo.

Mitkä siis olivat 1800-luvun muotivärit?

– Taloissa keltainen ja italianpunainen. Astiastoissa näkyvät kiinalaisvaikutteet. Sininen ja valkoinen posliini oli suosittua, Aalto kertoo.

"IIlalla, kello yhdeksän lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot läpätä tuomiokirkon tornissa," kirjoittaa Zacharias Topelius Maamme-kirjassaan syyskuisesta illasta vuonna 1827. Aikalaistaitelijan, palossa itsekin paljon menettäneen Gustaf Wilhelm Finnbergin litografiassa näkyy tuhon rajuus. Kuva: Turun museokeskus

Kun Aninkaistenmäellä roihahti syyskuuussa 1827, Aurajoen uskottiin pysäyttävän tulen etenemisen, mutta tuuli yltyi. Kipinät lensivät myös Luostarikorttelin kivitalojen ja niiden puisten piharakennusten ja varastoaittojen katoille. Tuhoa ei voitu enää estää.

Nuori kauppias Carl Fredrik Semenius kuului joukkoon, joka menetti suuren osan omaisuudestaan. Yksi viime kesän kaivauksen löydöistä kertoo siitä karua kieltä. Arkeologisesti löytö on hieno kokonaisuus.

Aboa Vetus on uudistamassa perusnäyttelyään viidessä osassa. Ensimmäinen osa, joka keskittyy Luostarikorttelin asukkaiden varallisuuteen ja kansainvälisiin suhteisiin, avautuu joulukuun puolivälissä. Viimeisen osan on määrä olla valmis vuonna 2025.

– Uuden pysyvän näyttelyn fokuksessa ovat arkeologinen tutkimus ja Turun eri aikakerrokset, eli ajallista perspektiiviä laajennetaan keskiajasta. Jänne yltää sieltä 1800-luvulle, kertoo Ilari Aalto.

Museon tontilla riittää kaivamista, kuten jonkin verran yhä myös suuren kivitalon kellarissa, joka tuli Aallolle niin perin tutuksi opiskeluaikojen kesinä.

– Kellarin paljastaminen kokonaan on tulevaisuudensuunnitelmissa, mutta sille ei ole vielä aikataulua.

Lue myös:

Kuuntele Areenasta:

ja muita Ylen keskiaikasisältöjä