Hyppää sisältöön

Laura Hallamaan kolumni: Aikuisen oppijan tiellä on monta muuria, mutta ikäkysymys oppiminen ei ole

Aika ja pokka. Siinä kaksi asiaa, joita aikuinen tarvitsee opintielle. Mutta kun kumpaakaan ei ole, missä välissä sitten onnistuu elinikäinen oppiminen, kysyy Hallamaa.

Yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa kysyin puolisoltani: Mitä tänään opit?

Kysymys oli yllättävän vaikea, mutta saimme molemmat aikaiseksi jonkinlaiset vastaukset.

Tuosta illasta lähtien olen yrittänyt silloin tällöin pysähtyä hetkeksi ja kaivaa mieleni perukoilta yhden asian, jonka olen päivän aikana oppinut. Yleensä kaivelu on ollut työlästä.

Kysymykseen vastaaminen käy helposti niinä päivinä, jolloin on oikeasti opetellut uuden taidon. Esimerkiksi käyttämään siimaleikkuria tai tapetoimaan.

Mutta ikävä kyllä, useimmin päivittäinen oppi on jotain pientä. Riittääkö oppimiskokemukseksi, kun tunnistaa pihakuusessa vierailleen pikkulinnun vihervarpuseksi?

Olen päättänyt, että riittää.

Elinikäisen oppimisen mukaan ihmisraasun pitää jatkuvasti kehittää itseään opiskelemalla.Ruuhkavuosien keskellä uljas pyrkimys jää taka-alalle.

Oppia ikä kaikki, mutta missä välissä?

Sitä hyvällä tuurilla ehtii ja jaksaa ottaa jonkin kansalaisopiston harrastekurssin, jossa kerran viikossa muotoilee saviruukkua tai kutoo mattoa.

Työntekijät kokevat, etteivät kykene osallistumaan koulutuksiin kiireen ja työtaakan takia.

Hektinen työelämä luo oppimiselle lisäpaineita. Työntekijän täytyy käydä kursseilla ja seminaareissa, jotta pysyy kehityksen kelkassa mukana.

Periaatteen ja käytännön välillä on kuitenkin ristiriita (siirryt toiseen palveluun). Työnantajat kokevat tarjoavansa koulutuksia ja mahdollisuuksia opiskella. Työntekijät taas kokevat, etteivät kykene osallistumaan koulutuksiin kiireen ja työtaakan takia.

Työpaikan sisällä saattaa ilmetä myös eriarvoisuutta. Yksi ravaa säännöllisesti kursseilla, toinen ei saa edes tietoa niistä. Määräaikaisputkesta ei uskalla välttämättä lähteä opintovapaalle. Eikä aina vakituisesta työpaikastakaan. Sellainen vaatii pokkaa irrottautua rutiineista.

Mutta rutiinit ovat samaan aikaan huumaavia ja lamaannuttavia. Miten järjestät arjen, lainanlyhennykset ja lasten päivähoidon, jos opiskelet?

Pokkaa tarvitsee myös hän, joka päättää opetella kokonaan uutta. Onko typerää ja hyödytöntä tällä iällä opiskella arkeologiaa tai rumpusooloja omaksi ilokseen?

Mitä sitten tehdään, jos ei opikaan enää mitään? Onkin vain nolo kalkkis, jonka päähän ei millään iskostu uudet asiat.

Luokkahuoneen ulkopuolella hävettää jo valmiiksi.

Voiko aikuinen oppia spagaatin? Voiko aikuinen oppia soittamaan viulua? Entä pianoa? Voiko oppia lumilautailemaan?

Muun muassa tällaisia hakuja Google suosittelee, kun kirjoitan hakukenttään sanat: Voiko aikuinen oppia.

Jos haluaa oppia perusteet ja omaksi ilokseen vinguttaa vaikka viulua, niin ikä ei ole oppimisen este.

Perfektionistit päidemme sisällä huutavat, että ei tietenkään voi. On totta, että monet taidot on opittava ennen tiettyä ikävuotta, jos haluaa taidossa mestariksi.

Toistan: Jos haluaa mestariksi.

Jos haluaa oppia perusteet ja omaksi ilokseen vinguttaa vaikka viulua, niin ikä ei ole oppimisen este.

Aikaisemmat oppimiskokemukset ja tunteet ohjaavat sitä, miten hyvin opimme. Myönteinen suhtautuminen helpottaa oppimista, kielteinen vaikeuttaa.

Siksi päänsisäisen perfektionistin suuhun kannattaa iskeä suukapula.

On totta, että aikuisen aivot eivät ole niin notkeat (siirryt toiseen palveluun) kuin nuorella. Uuden oppiminen on siis hiukan työläämpää. Aikuisella on kuitenkin pari ässää hihassaan.

Ensinnäkin meiltä yleensä löytyy oppimiseen aito motivaatio. Kukaan ei pakota kiinnostumaan uusista kielistä, matematiikasta tai ekologiasta. Sukulaiset eivät enää kysele, millaisia arvosanoja sait.

Oppiminen on parhaimmillaan jotenkin puhtaampaa ja paineettomampaa.

Toinen valttimme on iän mukanaan tuoma keskittymiskyky. Lapsilla pitkäjänteinen opiskelu ei aina luonnistu. Varsinkin, jos aihe ei kiinnosta yhtään.

Välillä aikuisuudessa jopa havahtuu siihen, että olisipa tajunnut alakoulussa kuunnella paremmin.

Jos ympäristöopin tunneilla olisin ymmärtänyt päntätä pikkulintuja, ei aina tarvitsisi kaivaa lintukirjaa tai hakukonetta esiin, kun jokin uusi tintti istuu pihakuusessa.

Toisaalta, mikäpä tässä on ollessa. Ehtiihän noita loppuelämän ajan opetella.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on Turussa asuva vapaa toimittaja, joka tunnistaa jo varsin monta lintua, mutta ei ole opetellut erottamaan niiden lauluja toisistaan. Vielä.

Kolumnista voi keskustella 19.05. klo 23:00 asti.

.
.