Elinluovutus voidaan nyt tehdä menehtyneeltä verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen – pilottivaiheessa tehdään munuaisensiirtoja

Useissa maissa on otettu käyttöön elinluovutus verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen eli Donation After Circulatory Determination of Death (DCDD) -toiminta. Nyt DCDD-toiminta on käynnistynyt myös Suomessa.

Dialyysihoitoa saavia potilaita on Suomessa noin 2000. Vain osaa heistä voidaan auttaa munuaisensiirrolla. Kuvituskuva. Kuva: Mirva Ekman / Yle

Suomessa on aloitettu elinluovutus menehtyneiltä potilailta verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen.

Aiemmin kuoleman jälkeen elinluovutuksen on voinut tehdä ainoastaan potilailta, jotka on todettu aivokuolleiksi.

– Elinluovutus verenkierron pysähtymisen jälkeen voi tulla kyseeseen, jos vaikeasta aivovauriosta kärsivällä potilaalla ei ole paranemisedellytyksiä, mutta tila ei etene aivokuolemaan. Tällöin luovutaan tehohoidosta, jossa ei ole toivoa paranemisesta, ja siirrytään hyvään loppuvaiheen saattohoitoon ja taataan potilaalle arvokas kuolema, sanoo valtakunnallinen elinluovutuskoordinaattori Anna-Maria Koivusalo.

Vastaavaa menettelyä on käynnistetty myös muissa Pohjoismaissa.

Toimintaa on valmisteltu HUSissa vuoden 2019 alusta ja se käynnistyy ensin kymmenen elinluovuttajan pilotoinnilla. Pilotointivaiheessa tehdään vain munuaisensiirtoja. Suomessa kaikki elinsiirrot on keskitetty HUSiin. Viime vuonna elinsiirtoja tehtiin 408, joista munuaisensiirtoja oli valtaosa eli 263.

Elinluovutus aivokuoleman jälkeen on jatkossakin ensisijainen vaihtoehto siirrettävien elinten saamiseksi. Uuteen menettelyyn on kuitenkin päädytty siksi, että aivokuolleiden elinluovuttajien määrä ei riitä kattamaan tarvittavien elinsiirteiden määrää.

Vuosittain tehohoidossa on arviolta 80-90 potilasta, joilla on niin vakava aivovaurio, ettei heillä ole paranemisennustetta. Siinä tilanteessa ei ole eettistä jatkaa ennusteetonta tehohoitoa ja siitä luovutaan. Koivusalon mukaan arviolta 20–30 näistä potilaista voisi olla mahdollisia elinluovuttajia kuoleman toteamisen ja verenkierron pysähtymisen jälkeen.

– Jos saisimme 20–30 luovuttajaa lisää, voisimme tehdä 40–60 munuaisensiirtoa enemmän vuodessa. Se on merkittävä lisä niille potilaille, jotka odottavat munuaisensiirtoa, toteaa Koivusalo.

Pilottivaiheen jälkeen toimintaa mahdollista laajentaa

Asiantuntijatyöryhmän selvitysten mukaan uusi toimintatapa on eettisesti perusteltua, eikä sille ole lainsäädännöllisiä esteitä.

Toiminta aloitetaan pilotilla, jossa elinluovutus tehdään kymmenelle vainajalle. Heidän luovuttamillaan munuaisilla tehdään kaksikymmentä munuaisensiirtoa.

Pilottivaiheen toimenpiteet ja tulokset raportoidaan huolellisesti terveysviranomaisille, ja jatkosta päätetään arvion jälkeen. Toimintaa on mahdollista laajentaa aikaisintaan noin puolentoista vuoden päästä.

– Jos he arvioivat, että tämä on eettisesti perusteltua ja kustannustehokasta hoitoa, voimme laajentaa tätä myös keuhkon- ja maksansiirtoihin, toteaa Koivusalo.

Dialyysi- eli munuaisenkorvaushoito kestää kerrallaan 3-4 tuntia. Potilaat joutuvat käymään hoidossa 3-4 kertaa viikossa. Kuvituskuva Kuva: Annika Pehkonen

Suomessa munuaissiirtoa odottaa jonossa yli 450 henkilöä ja dialyysihoidoissa on yli 2 000 potilasta. Kaikki dialyysihoidossa olevat potilaat eivät kuitenkaan sovellu munuaissiirtoon. Siirtojonossa olevien odotusaika on Suomessa on noin kaksi vuotta.

Pienikin elinsiirtojen määrän lisäys on Koivusalon mukaan merkittävä inhimillisestä näkökulmasta. Se tuo myös merkittävää säästöä dialyysikustannuksiin.

HUSissa tehdyn kustannusarvion mukaan yhden potilaan dialyysihoidon kustannukset ovat noin 60 000 euroa vuodessa. Elinsiirtoleikkauksen jälkeen potilaiden terveydenhoitokustannukset laskevat 10 000 euroon vuodessa.

Myös potilaiden elämänlaadun kannalta elinsiirrolla on valtava merkitys.

Vainaja voi olla elinluovuttaja verenkierron pysähtymisen ja kuoleman jälkeen, jos hän ei ole elinaikanaan vastustanut elinluovutusta. Vainajan tahto ei kuitenkaan aina ole selvillä.

Munuais- ja maksaliiton tänä vuonna tekemän kansalaisten asennekartoituksen mukaan suomalaisista jopa 88 prosenttia olisi valmis luovuttamaan elimensä kuoleman jälkeen.

Tosielämässä ainoastaa 30 prosenttia ihmisistä on kertonut elinluovutuskantansa läheisilleen elinaikanaan. Siksi kuoleman kohdatessa elinsiirrosta puhuminen voi olla sureville omaisille järkytys. Koivusalon mukaan keskustelua elinluovutuksesta pitäisi uskaltaa käydä enemmän, koska se näkyy suoraan luovuttajien määrässä. Näin on hänen mukaansa käynyt esimerkiksi Tanskassa.

– Ymmärrän hyvin, että ei ole helppo sunnuntain kahvipöytäkeskustelu ruveta miettimään perheenkään kanssa, että jos minä tästä kuolen, niin haluanko luovuttaa elimeni, kuvailee Koivusalo.

Lue myös: