Mielipide
Esikuvat

Reetta Rädyn kolumni: On ok olla raikuli nainen

Sillä on väliä, ketä ihailee ja mihin omia tekemisiään peilaa. Hiljattain kuollut runoilija Sirkka Turkka tarjosi parhaan uraneuvon, mitä kuvitella saattaa, kirjoittaa Räty. Kolumnin voi myös kuunnella.

On ok olla raikuli nainen.

Sanat kaikuivat korvissani, kun olin lukenut jutun, jossa kaksi nuorta kirjoittajaa kertoi, mitä he olivat oppineet runoilija Sirkka Turkalta (siirryt toiseen palveluun). Turkka kuoli lokakuussa 82-vuotiaana.

”Sirkka antoi vahvistuksen sille, että on ok olla raikuli nainen”, runoilija Aura Nurmi sanoi Hesarin jutussa.

Ajatus jäi mieleen siksi, että nykyisin esillä olevat merkkihenkilöt vaikuttavat usein niin puritaaneilta, että kun joku edes mainitsee raikuliuden, se ilahduttaa.

Ai niin, tällaistakin porukkaa!

Näinä aikoina hyvinvoinniksi kutsutaan sitä, että tekee kaikkea. Kaava on tuttu: arjesta selviytyy suorittamalla töitä, salia, unta ja ihmissuhteita. Tämän lisäksi suoritetaan empatiaa itseä kohtaan ja kiitollisuutta elämää kohtaan.

Suoritteista tärkein on palautuminen.

Palautuminen on paitsi suoritus myös jotain, josta pitää olla alati huolissaan. Tottahan tuo: jos palautuminen jää väliin, kroppa käy ylikierroksilla. Silti mietityttää, millä kierroksilla käy kroppa, jolta kielletään kaikki kiva (kahvi, viini, loikoilu, yökukkuminen) ja täytetään aika huolella siitä, joko nyt voimat loppuvat, mitä sanovat mittarit.

Ja sitten, kuitenkin, tunnollisesta suorittamisesta huolimatta uupumus iskee yhä useampaan.

Tähän maailmaan tuulahdus jotain ihan muuta: on ok olla raikuli.

To do -lista, räsymaton väreissä hehkuva kalenteri tai todistuksen kymppirivi saattavat tuoda tunteen kontrollista, tai ainakin aikaan saamisesta.

Suorittamista ihaillaan ja kauhistellaan yhtä aikaa.

Mediassa esitellään voittajatunti (siirryt toiseen palveluun), kadehdittava superopiskelija (siirryt toiseen palveluun), työhönsä uponneet Lontoon uratykit (siirryt toiseen palveluun), jotka tekevät töitä salaa. Samaan aikaan päivitellään opettajien (siirryt toiseen palveluun) uupumista ja oppilaiden kovia paineita (siirryt toiseen palveluun). Sitten tarjotaankin jo ratkaisut: itselleen pitää olla armollinen, riität sellaisena kuin olet – ja mitä jos kuitenkin innostuisit juoksemisesta, pääministerikin on siihen ihan koukussa!

Kokonaisuus on ristiriitainen, vaativa ja nakertaa helposti omaa tapaa olla. Pitäisikö kuitenkin elää jotenkin toisin?

Itse ymmärrän hirveän hyvin myös suorittajia.

Meitä on aika paljon, eikä kaikessa suorittamisessa ole kyse läpimädistä arvoista ja sokeasta oravanpyörässä pyörimisestä.

Seuraa hieman keittiöpsykologiaa, havainnot peräisin omasta elämästä:

Usein suorittaminen liittyy yritykseen kontrolloida erilaisia vaateita ja ympäristön epävarmuutta.

To do -lista, räsymaton väreissä hehkuva kalenteri tai todistuksen kymppirivi saattavat tuoda tunteen kontrollista, tai ainakin aikaan saamisesta. Jos ei ole tyytyväinen itseensä, voi olla edes vähän tyytyväinen siihen, mitä tekee.

Tehty, tsek, suoritettu, tsek, hullu viikko ohi, TSEK!

Tätähän meillä arvostetaan: hanke etenee, kehitys kehittyy, ohjausryhmän toimet on määritelty, projektoitu ja lopulta myös suoritettu.

Kokonaan toinen asia on, onko tämä ihailtavaa, tavoiteltavaa, tai viekö tämä jotain olennaista maailmassa eteenpäin.

Minun iässäni, 47-vuotiaana, suorittamisesta puhutaan usein toipujan roolissa. ”Meni kauan parantua”, ”olen yrittänyt opetella irti”, ”alan olla parempi…”.

Kyse ei ole downshiftaamisesta, vaan sen tajuamisesta, että mikään määrä suorittamista ei johda siihen, että kaikki valmistuisi.

Ja huomio: kyllä Sirkka Turkkakin teki, vaikka ja mitä!

”Hän on taitava ratsastaja ja raviohjastaja, erinomainen keilaaja, väsymätön puunhakkaaja, sitkeä patikoija ja ansioitunut karaokelaulaja, kerrotaan (siirryt toiseen palveluun) Kuukausiliitteen jutussa. Nuorta runoilijaa Aura Nurmeakin hän neuvoi: ”Liiku paljon, ja ruoski itteäs.”

Näin se tuntuisi olevan: ei se mitään, että tekemistä on paljon, jos se on ilottoman suorittamisen sijaan ihan vaan omannäköistä elelyä.

Turkan runojen äärellä tulee mieleen sekin, minkä verran on ylipäätään järkevää keskittyä yksilön tekemisten tarkkailuun. Ajatukset ovat kiinnostavampia. Eikö elämä kuitenkin tapahdu enemmän aivoissa kuin lihaksissa?

Alussa mainitussa jutussa Aura Nurmi kuvaa Turkkaa sanomalla, että hän rakasti täysin rinnoin elämää.

”Tuli sellainen olo, että ehkä minäkään en ole syntinen, vaan boheemi. Ja että nainenkin voi olla näkyvä ja pian taas vetäytyä loukkoonsa kirjoittamaan.”

Tällaisen perinnön jos jättää, on niin sanotusti jättänyt jäljen maailmaan.

Sillä juuri esikuvista ja tien näyttämisestä on kysymys. Siitä, kehen kukin meistä peilaa itseään, mitä ihailee tai pitää arvossa.

On niitäkin, Turkan kaltaisia, jotka eivät välitä, mitä muut ajattelevat. Mutta moni meistä on sivuille vilkuilija. Teemme kuten muutkin. Eikä tässä mitään, hyvä, jos jumppa ja meditointi sittenkin on ratkaisu.

Vielä parempi, jos näkyvillä on variaatiota, monia tapoja elellä.

Runoilija Aura Nurmi on kertonut, miten Turkka sparrasi häntä uran alkumetreillä. Kun Nurmea jännitti ensitapaaminen kustantamossa, konkari kannusti.

”Ole aivan oma ittes”, Turkka sanoi, ”äläkä varsinkaan ala nuolla niitten persettä”.

Siinäpä se, menestyskonsepti, joka kestää aikaa.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja, joka pitää työstä ja runoista.

Kolumnista voi keskustella 24.11. klo 23.00 saakka.