Hyppää sisältöön

Asta Lepän kolumni: “Mutta eihän hän minua lyö”

Miksi henkisestä väkivallasta puhutaan niin vähän, ja miksi sitä kokenutta ihmistä yhä vähätellään? Onko vain turpaansaanti kelvollinen syy traumatisoitua, kysyy Leppä. Kolumnin voi myös kuunnella.

Katsoin suoratoistopalvelusta Maid -nimisen amerikkalaisen minisarjan. Suosittelen sarjaa monestakin syystä. Ensinnäkin se kertoo köyhyydestä, sellaisesta köyhyydestä, jossa pienikin ylimääräinen meno vetää maton alta – ettei jollakulla ole varaa vaikkapa siihen, että päivähoidossa lapsille ostettiin jäätelöt, jotka vanhempien pitäisi maksaa takaisin.

Tätä monen vauraamman on vaikea uskoa. No mutta se on vain muutama euro. Eihän tuo ole mitään.

Kyllä se vain on.

Sen lisäksi sarja kertoo yksinhuoltajuudesta. Yksinhuoltajat eivät ole sen enemmän luusereita kuin yli-ihmisiäkään, vaikka mielikuvien ääripäät usein hallitsevat keskustelua: on sekä oma on valintasi -puoli että niitä, jotka ylistävät “arjen sankareiksi.”

Henkinen tuki on tietysti hienoa, sen sijaan konkreettinen apu käy hämmästyttävän usein avunantajan päänsisäisen laskukoneen kautta.

Sekin pitäisi siis maksaa jossakin kohtaa takaisin.

Mutta ennen muuta sarja nostaa esiin ehdottoman tärkeän, mutta vaietun aiheen, joka liittyy parisuhteisiin.

Monissa someryhmissä tilitetään vanhoja parisuhteita. Kertomukset hämmästyttävät ja kylmäävät. Vaikka ketään ei suoranaisesti hakattaisi ja potkittaisi, hirvittäviä asioita tapahtuu.

Ja vaikka kyseessä olisikin, niin kuin joku keksii aina muistuttaa, “vain yhden ihmisen näkökulma”, niin useat tapahtuneista ovat sitä luokkaa, että vaikka niitä kääntäisi 180 astetta toiseen suuntaan, niiden hirvittävyys ei katoa minnekään. Teot pysyvät tuomittavina katsoipa niitä mistä vinkkelistä tahansa.

Mainitun “yhden näkökulman” lisäksi on toinen keino, jolla kertomukset yritetään vaientaa. Monet parisuhdehelvetin läpikäyneet ovat yrittäneet löytää jonkinlaista selitystä kokemilleen, usein vuosiakin kestäneille kamaluuksille. He ovat löytäneet selityksen käsitteestä “narsismi.”

Mutta tämäkin herättää nyt enimmäkseen tuhahtelua ja vähättelyä – ai, ikään kuin kaikki olisivat nyt narsisteja?

Moni noista ilmassa myrkkykaasuina leijuvista häijyyksistä on saanut nimen. Yksi niistä on taloudellinen väkivalta.

Tuhahtelijat ovat kylläkin tavallaan oikeassa. Narsismi ei tosiaan ole oikea selitys. Oikea selitys on paljon yksinkertaisempi.

Kyse on henkisestä väkivallasta.

Vuosikausia lukuisat ihmiset ovat kärsineet suhteissaan asioista, joiden pahuutta ei ole tunnustettu. Asioita ei ole myöskään tunnistettu. Ne ovat siis jääneet vailla nimeä. Mutta ilman nimeä asiat vain tapahtuvat. Ihminen tietää, että jokin on pielessä ja haluaa paeta kauas, mutta eihän hänellä ole syytä.

Juuri asioiden nimeämättömyys saa hänet uskomaan näin.

Vasta aivan viime aikoina moni noista ilmassa myrkkykaasuina leijuvista häijyyksistä on saanut nimen. Yksi niistä on taloudellinen väkivalta, siis se, että parisuhteen varattomampaa osapuolta alistetaan rahalla.

Toinen on kaasuvalottaminen, joka taas tarkoittaa sitä, että kumppani esimerkiksi väittää jonkin asian tapahtuneen tai ei tapahtuneen, vaikka totuus on muuta. Se, joka on suhteessa alistettu, alkaa lopulta uskoa, että hän on väärässä, jopa päästään vialla.

Maid-sarja tuo esiin kolmannen näkymättömyyden: henkisen väkivallan. Sarjassa päähenkilön puoliso on alkoholin vaikutuksen alaisena uhkaava ja pelottava – ei lyö, mutta paiskoo laseja rikki, huutaa, solvaa ja iskee nyrkillä seinään.

Jokainen ele tai väärä ilme voi laukaista raivokohtauksen.

Seuraavana päivänä, humalansa poisnukuttuaan, puoliso tietenkin katuu. Joka kerta kun päähenkilö on irtautumassa suhteesta, puoliso vannoo muuttuvansa, hillitsevänsä juomista ja olevansa vastedes kunnolla.

Eletään jatkuvassa jännityksen tilassa. Jokainen ele tai väärä ilme voi laukaista raivokohtauksen.

Päähenkilö kehittää post-traumaattisen stressioireyhtymän. Hän ei kuitenkaan uskalla tuomita puolisoaan, koska “eihän hän minua lyö.”

Tällaisia kertomuksia sosiaalinen media on pullollaan: kumppaneita, jotka haluavat käyttää rakastamaansa ihmistä patoutumiensa ja turhaumiensa biojäteastiana.

Kumppaneita, jotka karjuvat tai kiristävät. Kumppaneita, jotka haukkuvat puolisonsa ulkonäköä tai ovat tästä sairaalloisen mustasukkaisia.

Näissä suhteissa pysytään kuitenkin ihmeellisen kauan, mykkinä ja tahdottomina, yhä syvemmälle vajoten - samasta syystä kuin Maid-sarjankin päähenkilö.

“Eihän hän minua lyö.”

Se vain, että on muunlaisiakin lyöntejä.

On lyöntejä, joilla murjotaan sielua.

Asta Leppä

Kirjoittaja on yksinhuoltaja.

Kolumnista voi keskustella 30.11. klo 23:00 asti.