Mielipide
Kutsumus

Antti Röngän kolumni: Luovuin unelmistani, ja tulin onnelliseksi

Kun seuraa unelmien sijaan kutsumusta, elämä on onnellisempaa ja työn tulokset parempia, kirjoittaa Rönkä.

Kouluiässä minä sen tajusin: haluan olla kuuluisa. Elämä ei olisi elämisen arvoista, ellei stadionillinen ihmisiä ihailisi minua varauksettomasti. Sillä, mistä olisin kuuluisa, ei ollut niin väliä. Helpoimmalta ja hauskimmalta näytti kuitenkin rock’n’roll-tähteys. Niinpä aloin säveltää kappaleita perheemme vanhalla ja epävireisellä pianolla.

Tuo voisi olla syksyn odotetetuimman miesartistielämäkerran alku. Harmi kyllä musiikkiurani kohokohdaksi jäi esiintyminen lukion opettajien pikkujouluissa (sinänsä mieleenpainuva kokemus).

Kun tie Wembley-areenalle paljastui odotettua mutkaisemmaksi, suuntauduin kirjoittamiseen. Voisin julkaista vaikka Dan Brown -tyylisen maailmanlaajuisen bestsellerin! Se pitäisi tehdä ennen kuin täyttäisin 20-vuotta. Eihän siinä ole mitään kiinnostavaa, että joku vanha ihminen suoltaa sanoja peräkkäin.

Menestyksen tavoittelussa on pohjimmiltaan kyse kapitalismin ydinsanomasta: kaikkea enemmän.

Pakkomielteinen halu tulla joksikin tuntui 2000-luvun lapsuuden ja nuoruuden avainkokemukselta. Yhtäkkiä tavallisella keskiluokalla oli varaa ja mielenkiintoa lasten soittotunteihin ja urheiluharrastuksiin. Oli hyvä aloittaa baletti- tai viuluharrastus jo ennen eskaria, ennen kuin oli liian myöhäistä nousta huipulle.

Kunnianhimossa tai ahkerassa harjoittelussa ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa. Usein kuitenkin tuntui, että kyse oli paremminkin vanhempien halusta todistaa lapsensa menestystä, kuin aidosta tekemisen ilosta.

Mitättömyydestä kuuluisuuteen -evankeliumia julistettiin myös populaarikulttuurissa (Glee, Hannah Montana, High School Musical, Whiplash…) Tosi-tv todisti samaa ilosanomaa oikeassa elämässä: Idols, Talent, X Factor… Ainakin minulle välittyi kuva, että mikään tavallinen, normaali tai kohtuullinen ei ole tavoittelemisen arvoista.

Menestyksen tavoittelussa on pohjimmiltaan kyse kapitalismin ydinsanomasta: kaikkea enemmän. Sinusta voi ja pitää tulla jotain erityistä.

Menestystarinoissa unohtuvat kuitenkin ne, jotka yrittivät yhtä paljon, mutta joista ei tullut mitään. Usein unohtui myös se, että äärimmilleen kiihdytetty menestysuskonto itse asiassa vahingoittaa lopulta kaikkia osapuolia ja ympäristöä siinä sivussa.

Instagram ja TikTok ovat arkipäiväistäneet ja banalisoineet julkisuuden.

Paikka konfettisateessa ei enää vaikuta niin tavoitellulta kuin omassa teini-iässäni. Ehkä Hollywoodin maalaamat unelmat ovat väljähtyneet globaalien ongelmien rinnalla. Nuorilla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jonottaa koelauluihin. Ja toisaalta Instagram ja TikTok ovat arkipäiväistäneet ja banalisoineet julkisuuden. Kuuluisuudessa ei ole enää itseisarvoista hohtoa, se on vain ammatti ammattien joukossa, keino saada kaupallisia yhteistöitä.

On hienoa, jos nuori sukupolvi saa rauhassa keskittyä johonkin oikeasti tärkeään ja merkitykselliseen. Tai vaikka omaan henkiseen hyvinvointiin. Niin sanottu keskinkertaisuus on maailman aliarvostetuimpia asioita; on mahdollista, että keskinkertainen elämä on parasta mahdollista elämää.

Jälkiviisaana ymmärrän, että haaveeni kuuluisuudesta kumpusi huonosta itsetunnosta. Halusin tulla nähdyksi, todistaa että pystyn johonkin. Mutta niin kauan kuin motiivina oli pelkkä nähdyksi tulemisen halu, tuloksena oli stressaantunutta ja päämäärätöntä rimpuilua. Vasta kun tajusin, ettei ketään kiinnosta minun nähdyksi tulemiseni, uskalsin tehdä sitä mitä oikeasti haluan: kirjoittaa siitä, mistä minulla saattaa olla jotain todellista sanottavaa.

Ehdotan meille kaikille, jotka tunnemme riittämättömyyden ja keskinkertaisuuden pelkoa: kannattaa seurata mieluummin kutsumusta kuin unelmia. Toisin kuin unelmat, kutsumus toteutuu varmasti, jos sitä seuraa.

Meidän ei tarvitse olla tuottavimpia, menestyneimpiä tai tunnetuimpia. Mutta sen mitä teemme, voimme tehdä ylpeydellä ja hyvin.

Antti Rönkä

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumnista voi keskustella 25.11. klo 23.00 saakka.