Heikki Valkama: Sikailu työpaikoilla ei ole enää ok, mutta työpaikkojen #metoo ei ole vielä ohi

Jotkut ovat kysyneet, miksi näitä #metoo-tapauksia pitää käsitellä julkisesti. Mikään ei muutu, jos ongelmat hyssytellään hiljaiseksi omissa porukoissa, Valkama kirjoittaa blogissaan.

Eikö mitään enää saa tehdä?

Syksyllä Yle julkaisi jutun pelastuslaitoksilla tapahtuvasta ahdistelusta. Juttu paljasti kourimista, vihjailua, seksuaalista ahdistelua ja suoranaista naisvihaa. Etenkin nuoria naisia häiritään ja vähätellään alalla.

Jotkut ihmettelivät, vieläkö tällaista on, toiset totesivat, että hyvä että viimein puhutaan. Esimerkiksi pelastualan kokenut johtaja totesi, että ilmiö ei tullut yllätyksenä (siirryt toiseen palveluun).

Keskustelu alalla jatkuu edelleen.

Syksyn mittaan on uutisoitu myös siitä (siirryt toiseen palveluun), että enää esimerkiksi yliopistojen fuksiaisissa ei pakoteta ihmisiä alasti juomaan viinaa kuten ennen tai työnnetä naisten kurkkuun banaaneja. Ainakaan yleensä. Nuorempia toki ihmetyttää koko ajatus siitä, että opiskelijayhteisöön liittyäkseen on pitänyt juoda viinaa ja riisuutua.

Kaikki on pilalla, sanovat toiset.

Paljon on tapahtunut sen jälkeen kun #metoo levisi maailmanlaajuiseksi someilmiöksi vuonna 2017.

#Metoo-liikehdintä on avannut eri alojen seksuaalista häirintää ja sikailua. Kyse ei ole ollut vain seksuaalisesta häirinnästä, vaan esiin on tullut paljon sellaista törkeää käyttäytymistä, jota monella työpaikalla on pidetty normaalina.

Nöyryyttämistä, sivuuttamista ja ihmisten ala-arvoista kohtelua on pesiytynyt erilaisille työpaikoille. Ja kaikkialla sitä ei olla nähty edes ongelmana.

Muutos alkoi toki jo ennen #metoo-liikehdintää ja kyse on paljolti juuri sukupuoleen kohdistuvasta häirinnästä.

Nykynäkökulmasta tuntuu suorastaan käsittämättömältä kuulla, kun naiset kertovat työpaikkojen ilmapiiristä vielä parikymmentä vuotta sitten. Vuonna 1988 tuli voimaan uudistettu työturvallisuuslaki, joka otti huomioon myös henkisen työsuojelun (siirryt toiseen palveluun).

Seksuaalisesta häirinnästä ei edes puhuttu vielä ennen 1980-luvun loppua.

Ajasta kertoo se, että kun työmarkkinajohtajat vuonna 1990 lähettivät kikkelikortin tasa-arvoasiain neuvottelukunnan tutkija Marianne Laxénille, vihan ja tappouhkauksen kohteeksi joutui Laxén, joka julkisti tasa-arvovaltuutetun kehoituksesta kortin.

Maailma on muuttunut. Onneksi. Uskoisin, että enää työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen pomoille, Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtajalle ja STTK:N puheenjohtajalle ei tulisi mieleenkään lähettää kikkelinkuvia kenellekään.

Monissa paikoissa on opittu puuttumaan huonoon käytökseen.

Silti edessä on vielä paljon työtä. Metoo, minä myös, on käsitelty enimmäkseen julkisten ammattien kautta, esimerkiksi kulttuurialalla. Entä hoitoala, media-ala, lakiala, kauppa, ravintolat ja niin edelleen?

Kyselyt kertovat, että edelleen vaikkapa edustamallani media- ja viestintä alalla riittää vielä tehtävää. Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan (siirryt toiseen palveluun) kahden edellisen vuoden aikana lähes joka kolmas alle 31-vuotias oli kokenut viestintäalalla seksuaalista häirintää. Alan opiskelijoista 19 prosenttia oli joutunut fyysisen häirinnän ja 29 prosenttia sanallisen häirinnän kohteeksi. Neljä kymmenestä on nähnyt jonkun toisen joutuvan seksuaalisen häirinnän kohteeksi.

Eikä varmaan yllätä ketään, että häirityistä isompi osa oli naisia.

Jotkut ovat kysyneet, miksi näitä #metoo-tapauksia pitää käsitellä julkisesti. Eikö kukin ala voi muuttua ihan rauhassa?

Pelastusalan oman Pelastustieto-lehden toimittaja Kaisu Puranen kirjoittaa (siirryt toiseen palveluun), että pelastusalan häirintä oli jo tiedossa, mutta ala ei olisi koskaan lähtenyt itsetarkasteluun ja keskusteluun, ilman julkista kohua. “Asian täytyi lävähtää uutisissa koko kansan silmille, jotta pelastusala oli pakotettu tarkistamaan sisäistä kulttuuriaan”, Puranen kirjoittaa.

Toisin sanoen: mikään ei muutu, jos ongelmat hyssytellään hiljaiseksi omissa porukoissa.

Häirintää ei tarvitse sietää millään alalla. Ja vähitellen tämä aletaan ymmärtää kaikilla aloilla.

Työnantajille kyse on häirinnän kitkemisen ja työhyvinvoinnin ohella maineesta.

Tuore SAK:n luottamusmieskysely kertoi, että hyvämaineisilla työpaikoilla ei ole työvoimasta samanlaista pulaa kuin muualla.

Tällä hetkellä monella alalla Suomessa on työvoimapula. Ehkä työvoimapula näyttäytyy myös siinä, että työntekijät äänestävät jaloillaan. Jos työpaikalla ei osata käyttäytyä, työntekijä voi vaihtaa työpaikkaa parempaan.

#Metoon sanomahan on ”minä myös”. Siis että häiritty ei ole häirinnän kanssa yksin. Häirinnästä pitää puhua ääneen. Vain silloin voi huomata, että ei ole ainoa, joka kärsii.

Tämä on viimeinen Yle blogini. Kiitos lukijoille lukuisista hyvistä kommenteista, keskusteluista, kritiikistä ja kannustuksestakin.

Heikki Valkama

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka oli aloittamassa 50:50-hanketta Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnassa. Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa suosittuja jännityskirjoja.

Blogista voi keskustella 27.11. klo 23.00 saakka.