Kun Päivi Kilpinen ei halunnut mennä kotiin, hän oksensi parkkipaikalla ja häpesi – vasta silloin hän tajusi tarvitsevansa apua vuosia kestäneeseen väkivaltaan

Moni lähisuhdeväkivallan uhri kokee häpeää – näin teki myös lempääläinen Päivi Kilpinen. Häpeä on mielen keino suojata itseään, mutta ajan mittaan siitä tulee taakka. 

Päivi Kilpinen istuu sohvalla.
"Tuntee ettei ansaitse yhtään mitään. Eikä osaa edes vastaanottaa apua tai toisen huolenpitoa. Tuntuu ettei ansaitse sitä apua". Näin Kilpinen kuvailee häpeän tunteitaan.

Lapsena Päivi Kilpinen, 42, näki toistuvasti samaa painajaista. Siinä hiiret purkivat lanka kerrallaan hänen peittoaan niin, että lopulta siitä ei ollut jäljellä mitään.

Kun unen peitto oli purkautunut viimeistä lankaa myöten, Kilpinen heräsi omaan huutoonsa. Tai siihen, että kasteli vuoteensa.

– Uni kertoi turvattomuudesta, Kilpinen kertoo.

Turvattomuus oli perustunne Kilpisen lapsuudessa. Se oli koko ajan läsnä. Kuten myös pelko. Hän kuvaa lapsuudenkotiaan epävakaaksi.

– Lapsuudessa minuun istutettiin ajatus, että olen riittämätön ja virheellinen.

Koko lapsuutensa Kilpinen yritti todistaa, että hän kelpaa. Hän omaksui pikkuäidin roolin: siivosi, kokkasi ja hoiti lapsia.

Mikään määrä suorittamista ei kuitenkaan vienyt pois riittämättömyyden tunnetta ja siitä aiheutuvaa häpeää.

– Pelko, jota koin lapsena muokkasi minua niin, etten koskaan uskaltanut kyseenalaistaa. Varsinkaan miehiä. Halusin aina miellyttää.

Ehkä se oli se miellyttämisen halu. Tai tunne siitä, ettei kelpaa kenellekään sellaisena kuin on, mutta vanhempana Kilpinen tuntui vetävän puoleensa tietynlaisia miehiä.

Sellaisia, jotka käyttivät häikäilemättömästi näitä ominaisuuksia hyväkseen. Sellaisia, jotka satuttivat häntä.

Alati jäytävä häpeän tunne oli ehkä syy, miksi hän ajautui suhteisiin, joissa hän koki väkivaltaa.

“Minua ei tarvittu enää”

Ollessaan kahden alle kouluikäisen pojan yksinhuoltaja Päivi Kilpinen tapasi miehen, joka vei jalat alta.

Suhde tuntui hyvältä ja eteni nopeasti. Alle vuoden yhdessäolon jälkeen hän tuli raskaaksi ja pariskunta osti vanhan maatilan. Se oli ollut molempien haave jo pidemmän aikaa.

Maatilalle hankittiin eläimiä ja paikkoja remontoitiin yhdessä. Vauvan syntymä täydensi perheidyllin.

Pikkuhiljaa asiat kuitenkin muuttuivat. Tunnelma kodissa muuttui.

Kilpinen kertoo, että mies muuttui äreäksi. Alkoi komentelemaan ja rajoittamaan perhettä. Mieheltä ei saanut enää kysyä tai pyytää mitään, eivätkä vieraat olleet taloon tervetulleita.

Tietyt paikat tilalla olivat yhtäkkiä Kilpiseltä ja lapsilta kiellettyjä. Vanhempien poikien elintila rajoittui vähitellen yläkertaan.

"Ihan kuin sydän ja sielu olisi vedetty ulos. Ja jäljellä on enää kuori, jolla koetan mennä eteenpäin." Näin Kilpinen kuvailee elämäänsä ajalta, jolloin hän eli väkivaltaisessa suhteessa. Kuva: Timo Turpeinen / Yle

Pariskunnan yhteinen lapsi sen sijaan kylpi miehen rakkaudessa. Töistä tullessaan mies vetäytyi lapsen kanssa viettämään aikaa kahdestaan ja muu perhe sai väistyä. Yhteinen tekeminen pariskunnan välillä loppui, kun lapsi syntyi.

– Ikään kuin olisin hoitanut tehtäväni. Minua ei tarvittu enää.

Kilpisen itsetunto mureni pala palalta. Jokainen huuto, vähättely ja pilkka kasaantui mielen sopukoihin ja ennen pitkään hän tunsi itsensä täysin arvottomaksi.

Mies vertaili häntä vähän väliä muihin. Ne muut olivat aina parempia – hän oli epäonnistunut naisena, avopuolisona ja äitinä.

Häpeä suojelee mieltä

Monelle lähisuhdeväkivaltaa kohdanneelle häpeä on tuttu tunne. Se rajoittaa ja pienentää. Eristää ihmisen niin, että lopulta tuntuu kuin olisi yksin koko universumissa.

Setlementti Tampereen Väkivalta- ja kriisityön yksikön yksikönjohtaja Satu Hintikka kertoo, ettäväkivallan uhriksi joutuminen aiheuttaa avuttomuutta ja hallinnan tunteen menetystä.

Se on vaikea tunne. On vaikea tuntea itsensä täysin avuttomaksi toisen väkivaltaisen käyttäytymisen edessä.

– Siksi mieli saattaa alkaa suojella ihmistä. Pehmittää koettua traumaattista tapahtumaa.

Mielen suojarakennelma voi koostua esimerkiksi syyllisyydestä ja häpeästä. Ajatuksesta, että minä itse tein jotain, joka aiheutti tämän kaiken.

Ajatuskuvio tuo takaisin jonkinlaisen hallinnantunteen. Olo ei ole enää niin avuton, kun ihminen uskottelee itselleen, että olisi voinut toimia jotenkin toisin ja estää tapahtuneen.

Kääntöpuolena on, että ihminen ottaa kantaakseen häpeän ja syyllisyyden, joka ei kuulu hänelle.

Se kuuluu tekijälle.

"Kuin olisi kuristusotteessa"

Jossain vaiheessa sanat eivät enää satuttaneet tarpeeksi. Pikkuhiljaa kuvioihin astui myös fyysinen väkivalta.

– Aluksi se oli ohilyöntejä seinään vieressäni, mutta pian lyönnit alkoivat osua.

Ainoa valonpilkahdus elämässä olivat lapset ja perheen eläimet: erityisesti hevonen, Isku-Matti. Tallille Kilpinen pakeni pahaa oloaan. Se oli ainoa paikka, jossa hän tunsi onnistumista ja hyväksyntää.

Retu-koira on kulkenut Päivi Kilpisen rinnalla jo kohta vuosikymmenen ja suhtautuu hyvin suojelevasti emäntäänsä. Kuva: Timo Turpeinen / Yle

Aika ajoin hän mietti miehen jättämistä. Se tuntui kuitenkin liian pelottavalta vaihtoehdolta. Vuosia kestänyt pelko ja häpeä lamaannuttivat, eikä hän nähnyt ulospääsyä tilanteestaan.

– Kuin olisi kuristusotteessa. Siltä tuntuu, kun koko ajan pelkää oman ja lastensa hengen puolesta.

Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Jotain, joka toimi herätyksenä ja jonkinlaisena ensi askeleena kohti vapautta. Isku-Matti kuoli.

Suhteen loppu

Hevonen kuoli kaasu- ja ummetusähkyyn. Kilpisen mukaan on todella harvinaista, että hevoselle tulee molemmat samanaikaisesti.

Ruumiinavauksessa selvisi, että hevosen suoli oli ihan musta. Kilpisen mukaan se kieli siitä, että hevonen oli syönyt rehua, joka olisi pitänyt liottaa.

– Sitä ei oltu liotettu. Minä olin ainoa, joka ruokki Isku-Mattia, enkä ollut antanut liottamatonta rehua.

Kilpinen oli Isku-Matin kuolemasta surun murtama. Hevonen oli kuunnellut hänen murheet ja sen selässä sai hetken vapauden ahdistavasta elämäntilanteesta.

Ja sitten, miltei heti hevosen kuoleman jälkeen, elämä yllätti toisellakin tapaa: mies ilmoitti, että hänellä on toinen nainen. Vaimo voisi painua ulos yhteisestä kodista.

Nyt Kilpisestä tuntui, että enää mikään ei pidättelisi häntä.

Häpeän vanki

Häpeä esti Kilpistä kertomasta kenellekään siitä, minkälaista hänen elämänsä väkivaltaisen miehen kanssa oli ollut. Se on myös yksi syy, miksi hän ei koskaan tehnyt rikosilmoitusta.

Hän häpesi sitä, miten mies oli häntä kohdellut ja miten se kaikki oli vaikuttanut häneen. Häpeä hiljensi ja piilotti hänet muulta maailmalta.

– Jäin oman häpeäni vangiksi.

Häpeää väitöskirjassaan tutkinut tietokirjailija Ben Malinen kertoo, että häpeää on vaikea tunnistaa, koska usein se piiloutuu muiden tunteiden taakse. Se on tunne, jota on vaikea käsitellä ja siksi helpompi torjua.

Vaikka häpeän yrittäisi tukahduttaa ja torjua, kuinka systemaattisesti tahansa, se häilyy taustalla ja vaikuttaa elämään monin tavoin: elämän valintoihin, siihen minne hakee opiskelemaan tai töihin. Kenen kanssa alkaa parisuhteeseen ja minkälaiseen parisuhteeseen jää.

Häpeä sanelee, mikä on ihmiselle parasta, mihin hän kelpaa ja mihin ei.

Liian hyvä ollakseen totta

Vuosien piinan jälkeen Päivi Kilpinen oli vihdoin vapaa.

Enää ei tuntunut siltä, että pitäisi piiloutua. Hän alkoi taas pitämään itsestään huolta ja kiinnittämään huomiota ulkonäköönsä.

Hän alkoi jälleen meikkaamaan ja pukeutumaan muihinkin kuin poikiensa vanhoihin vaatteisiin. Kilpinen tunsi kukoistavansa ja sen huomasivat muutkin.

Kaksi vuotta eron jälkeen hän tapasi uuden miehen.

– Hän oli maailman ihanin ihminen. Kiltti ja ystävällinen, toi aina kukkia. Vihdoin tuntui siltä, että tulin nähdyksi. Hän oli jopa liian ihana ollakseen totta.

Ja niin mies olikin.

Suhteen alusta saakka mies halusi olla Kilpisen kanssa koko ajan. Kun he eivät olleet yhdessä, mies pommitti viesteillä ja puheluilla.

– Koska on niin ikävä ja minulla on ikävä sinua. Niin mies selitti käytöstään. Ja minä uskoin.

Mies oli Kilpisen mukaan sairaalloisen mustasukkainen ja epäili ja syytti tätä milloin mistäkin. Hän ei olisi halunnut päästää Kilpistä mihinkään yksin ja halusi koko ajan harrastaa seksiä.

– Kieltäytyminen tarkoitti hänen mielestään, että olin menossa toisen miehen luokse.

Miehen käytös oli usein myös hyvin ailahtelevaa: yhdessä hetkessä hän haukkui Kilpisen pataluhaksi ja seuraavassa tyynnytteli kertoen, kuinka ihana hän on.

– Riitojen päätteeksi mies saattoi lähteä ovet paukkuen ja uhkasi tappaa itsensä.

Silloin Kilpinen tunsi huolta ja syyllisyyttä. Hän koki olevansa vastuussa siitä, jos mies tekee itselleen jotain.

Pikkuhiljaa suhteessa alkoi fyysinen väkivalta.

– Muutaman kerran mies löi minua ja otti kurkusta kiinni. Mutta eniten hän törmäili minuun. Otti vauhtia ja käveli minua päin isolla massallaan.

Kaiken sen keskellä Kilpinen mietti, miten hän oli taas ajautunut tähän tilanteeseen.

Ja miten sieltä pääsee pois.

Herätys

Erään työpäivän päätteeksi Päivi Kilpinen seisoi työpaikkansa parkkipaikalla autonsa vieressä ja oksensi. Tuska ja epätoivo olivat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ne enää pysyneet sisällä vaan pyrkivät väkisin ulos.

Hän eli jatkuvassa pelossa ja epätietoisuudessa.

Ikinä ei tiennyt, mitä on vastassa, kun palasi töistä kotiin. Välillä siellä oli hyväntuulinen, ruokaa tekevä mies. Välillä ihmisraunio, joka halusi vetää myös Kilpisen mukanaan epätoivon alhoon.

Hän eli elämäänsä kuin autopilotilla. Ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään. Hän oli kuin tyhjä kuori, joka suoritti elämää. Toivoi pelastajaa, jotakuta, joka veisi pois kurjasta elämästä.

– Sitten minun nuorin poikani alkoi voimaan todella huonosti. Se oli herätys, joka sai minut viimein toimimaan.

Hän soitti Mieli ry:n kriisipuhelimeen useita kertoja. Sieltä hänet ohjattiin Kriisikeskus Osviitan kautta Tampereen Setlementin perheväkivaltaklinikalle.

Kilpinen pääsi Setlementin asiakkaaksi, missä alkoivat jokaviikkoiset tapaamiset. Niiden avulla hän sai miehen pikkuhiljaa ulos asunnostaan. Ulos elämästään.

– Helppoa se ei ollut. Mies ei suostunut aluksi lähtemään kodistani. Ja kun hän lähti, en meinannut saada avainta takaisin.

Mies saattoi tulla eron jälkeen omalla avaimellaan sisään. Käyttäytyä kuin mitään eroa ei olisi tapahtunutkaan. Hän myös seurasi Kilpistä. Odotteli paikoissa, joissa tiesi tämän liikkuvan.

– Kun puhe kääntyi lähestymiskieltoon, mies jätti minut viimein rauhaan.

“Olin niin lyöty, rikki, tallottu”

Pahinta väkivaltaisessa suhteessa elämisessä Kilpisen mukaan on itsetunnon murskaantuminen.

– Menin ikään kuin rikki sisältä.

Se on myös syy, miksi väkivaltaisesta parisuhteesta on niin vaikea lähteä pois. Epänormaali muuttuu normaaliksi ja ajatus siitä, että jotain parempaa voisi olla olemassa on pelkkä haavekuva.

Kilpinen pelkäsin, että jos hän puhuu kokemuksistaan, tapahtuu jotain vielä pahempaa. Että mies tappaa hänet.

– Samalla ajattelin, että jos lähden, en pärjää yksin. Olin niin lyöty, rikki, tallottu.

Kaikkein pahimpina aikoina lapset olivat Kilpiselle suuri voimavara. "Ajattelin, että minun pitää kestää, jotta voin huolehtia heistä." Kuva: Timo Turpeinen / Yle

Eron jälkeen Kilpinen on käsitellyt häpeän tunteitaan. Hän ymmärtää, että miltei kaikki niistä on istutettu häneen lapsuudessa.

Ajatus siitä, että hän on ihmisenä täysin kelvoton, oli juurtunut niin syvälle sisimpään, ettei sitä edes oikein ymmärtänyt.

Sitä riittämättömyydentunnetta hän paikkasi loputtomalla miellyttämisellä ja rakkaudella. Huolimatta siitä, miten huonosti häntä itseään kohdeltiin.

Mutta nyt kaava on katkaistu. Sille tielle hän ei enää aio koskaan lähteä.

Eheytynyt. Niin Kilpinen kuvaa itseään.

– En enää miellytä tai tee mitään vain sen vuoksi, että minulla olisi joku. Että tulisin jollekin nähdyksi.

Yle on tutustunut Kilpisen luvalla perheväkivavaltaklinikan asiakirjoihin, joista käy ilmi, että hän on ollut siellä asiakkaana lähisuhdeväkivallan vuoksi.

Millaisia ajatuksia juttu herätti? Keskustele aiheesta perjantaihin kello 23:een saakka.

Lue seuraavaksi: