Iita ei palannut kotiin

Eetu Kemppanen ja Tanja Määttä kohtasivat suuren tragedian: esikoinen kuoli kuukauden iässä, ja tilalle tuli suru. Asiantuntijan mukaan julkisella suremisella voi olla yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Tuore isä sai syliinsä maailman täydellisimmän pikkutytön. Iitan.

Lapsen saaminen oli ollut siikalatvalaisille Eetu Kemppaselle, 28, ja Tanja Määtälle, 28, pitkäaikainen haave. Koti oli laitettu valmiiksi uudelle tulokkaalle.

Kaikki sujui hyvin, kunnes keväisenä iltana, kuukauden iässä Iita vaikutti ensin väsyneeltä. Sitten hän alkoi oksentaa verta.

Vanhemmat soittivat päivystykseen, ja Määttä lähti lapsen kanssa ambulanssilla sairaalaan. Tilanteen ei pitänyt olla vakava, mutta sairaalassa lapsi siirrettiin teho-osastolle.

Eetu Kemppanen lähti kohti sairaalaa. Illan aikana Iitalla todettiin vakava ja aggressiivinen leukemia. Lapsi menehtyi samana yönä.

Viikkoa myöhemmin Kemppanen julkaisi julkisen Youtube-videon (siirryt toiseen palveluun), jolla hän kertoo lapsensa kuolemasta. Videolla hän kertoo ajatelleensa, että lapsi vain nukkuu eikä tätä saa herättää.

Kemppanen piti pientä lastaan sylissä monta tuntia, ennen kuin hän ja puoliso Tanja Määttä palasivat kotiin.

Nyt lapsen kuolemasta on kulunut hieman yli puoli vuotta. Olohuoneen piirongilla enkelisiipien muotoisilla alustoilla palaa kaksi kynttilää. Pariskunta tietää, että suru ei ole lähdössä minnekään. Se on muuttanut pysyvästi kotiin, jossa oli tarkoitus viettää tänä vuonna ensimmäistä yhteistä perhejoulua.

Punaruutupaitainen mies  istuu valkoisilla portailla kädet ristissä ja katsoo suoraan kameraan.
Videolla Eetu Kemppanen kertoo, millaista suru on ja miten käsityöt auttavat surun käsittelyssä.

Kemppasen ja Määtän lapsen kuolemasta kertovaa videota on katsottu yhteensä yli 701 000 kertaa. Avoimuus on yksi syy sille, miksi Kemppanen päätti olla rehellinen myös menetyksestään. Hänen eränkävijyyttä käsittelevällä kanavallaan on yli 30 000 seuraajaa.

– Olen aika avoimesti jakanut viime vuosina omaa elämääni internetissä, ja halusin tämänkin surullisen tarinan kertoa.

Kemppanen ja Määttä tekivät päätöksen videon julkaisusta yhdessä, mutta Määttä ei halua jakaa suruaan julkisesti. Hän kertoo jännittäneensä videon julkaisua.

– Oli pelokkaita tunteita, mutta ne hälvenivät, kun video sai hyviä kommentteja, Määttä sanoo.

Puolisonsa tavoin Kemppanen pohti, miten ihmiset ottaisivat videon vastaan.

– Sitten tuli myös helpotus, kun puhui asian ulos.

Pariskunta on saanut tuntemattomien kommenteista myös vertaistukea.

– Olemme huomanneet, että monelle on käynyt samalla tavalla. Emme ole yksin emmekä ainoita ihmisiä, jotka ovat menettäneet lapsensa, Määttä sanoo.

Eetu Kemppasen karjalankarhukoira Bella myötäelää mukana. Kuva: Mimmi Nietula / Yle

Julkinen suru monimuotoistaa surua

Surututkija ja tietokirjailija Mari Pulkkinen näkee julkisessa suremisessa hyötyä ja yhteiskunnallista merkitystä. Pulkkinen on tehnyt väitöskirjan suomalaisten surusta, ja hän on itse menettänyt kaksi lasta.

Parhaimmillaan julkisuus monimuotoistaa surua ja tekee koko ihmiskuntaa koskettavaa asiaa tutummaksi.

– Laajimmillaan hyöty on, että ne, jotka kokevat oman surunsa julkituomisen omakseen, voivat olla yhdessä rakentamassa ilmapiiriä ja kulttuuria, jossa surevia ei suljeta sururauhaan kotien tai terapeuttien vastaanottohuoneiden suljettujen ovien taakse, vaan suru ja surevat saavat olla näkyvästi läsnä, pohtii Pulkkinen.

Sururauha ja yksityinen suru ovat hänen mukaansa osittain pakon sanelemia.

– Merkittävä osa yksin surevista haluaisi surra yhteisöllisemmin, jos ilmapiiri olisi erilainen.

Menetyksen kokeneelle voi esimerkiksi aluksi tulla vahva tunne siitä, että on tapahtunut jotain merkittävää ja asia täytyy kertoa kaikille. Jos surija sitten kohtaa tilanteen, jossa oma menetys ei hetkautakaan ketään, se voi aiheuttaa lisäkärsimystä ja saada vetäytymään suremaan yksin.

Pulkkisen mukaan suru nähdään usein yksityisen mielen ponnistukseksi ja prosessiksi, joka tulee käydä läpi ja suorittaa.

– Ikään kuin suru olisi ohimenevä häiriötila, joka pitää saada läpikäytyä, jotta sureva ihminen voi taas palata tehokkaaksi yhteiskunnan jäseneksi, Pulkkinen kritisoi.

Käsitöitä tehdessä suru saa tilaa ja aikaa. Kuva: Mimmi Nietula / Yle

Eetu Kemppanen ja Tanja Määttä ovat saaneet surussa tukea omilta vanhemmiltaan, ystäviltään, kriisityöntekijältä, Iitaa hoitaneen teho-osaston henkilöstöltä ja ammatillisesta keskusteluavusta.

– Käyn keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Katson paljon valokuvia ja videoita. Juttelemme yhdessä asiasta. Kun ajatukset kertyvät omaan päähän eikä niitä saa muuten purettua, keskustelu helpottaa, Määttä sanoo.

Kemppaselle puhuminen oli aluksi hankalaa, mutta lopulta se on helpottanut. Puhua pitäisi enemmänkin.

– Jokainen loppupeleissä käsittelee surunsa yksin, mutta rauhaan ei kannata surijaa jättää.

Sururauhan sijaan myös Mari Pulkkinen painottaa täysin uudenlaista surevan kohtaamista. Mullistavaa voisi olla ajatus siitä, että sureva ei olekaan se, jonka on voimaannuttava, vaan muut ihmiset aktivoituisivatkin turvaverkostoksi surevan ympärille.

– Jos emme enää sanoisikaan surevalle, että voimia ja jaksamista, niin kuin kaikki sanovat. Vaan mitä jos sanoisimme, että nyt ei tarvitse olla vahva. Minä olen nyt sinun voimavarat.

Kuolemasta voi keskustella

Lapsensa menettänyttä voi tukea myös kysymällä, kuuntelemalla ja keskustelemalla kuolleesta lapsesta. Lapsensa menettäneeltä voi varmistaa, onko hän saanut tukea, ja kysyä, onko hänelle kerrottu vertaistuesta.

Näin neuvoo valtakunnallista vertaistukea lapsensa menettäneille tarjoavan Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n edunvalvonnan asiantuntija Ella Keski-Panula.

– Vanhempaa voi tukea kunnioittamalla lasta ja hyväksymällä, että menetyksen kokenut suree aina.

Keski-Panula muistuttaa, että jokainen lapsensa menettänyt suree, vaikka surun ilmenemisessä on eroja. Menetyksen kokenut opettelee elämään asian kanssa ja yrittää sopeutua uudenlaiseen vanhemmuutteen.

Surua ei pidä yrittää käsitellä pois.

– Suru ottaa aina vaatimansa tilan ja vie ihmiseltä resursseja. Pienetkin asiat voivat sen rinnalla tuntua isoilta ponnistuksilta. Esimerkiksi arjen perusasiat, kuten roskien vieminen tai kaupassa käyminen, voivat tuntua ylitsepääsemättömän raskailta, kun suru ottaa tilaa.

Lastenhuoneen elämä pysähtyi, kun sen asukas sairastui vakavasti ja menehtyi. Kuva: Mimmi Nietula / Yle

Lapsen kuolemassa korostuu erityisesti väärä lähtöjärjestys.

– Lapsen kuoltua vanhempi menettää vanhemmuuteen liittyvän kehitystehtävän. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja väärältä, Keski-Panula sanoo.

Hänen mukaansa esiin voi nousta perustavanlaatuisia kysymyksiä. Esimerkiksi:

Mikä on elämän tarkoitus?

Millainen vanhempi olen ja miten ilmaisen vanhemmuutta, kun lapsi on kuollut?

Miten pidän kuolleen lapsen elämässäni?

Kauanko saan surra? Miten menetyksestä selviää?

– Tärkeää on löytää omat tavat ilmaista surua, Keski-Panula toteaa.

Suru kulkee matkassa

Eetu Kemppasen ja Tanja Määtän kotona pehmolelukirahvi kurkistaa lastenhuoneen nurkassa olevasta pinnasängystä. Sängyn kaiteella roikkuu pieni peitto.

Eriväriset vaatekappaleet on aseteltu siisteiksi pinoiksi hoitopöydälle. Henkarissa roikkuvat pienet töppöset.

Suru nähdään helposti yksityisenä, mutta vaikeastakin kuolemasta voi keskustella. Kuva: Mimmi Nietula / Yle

Kemppanen kertoo, että päällimmäisenä kysymyksenä on pitkään ollut: miksi?

Silti hän tietää, ettei kysymykseen tule vastausta. Mitään ei olisi voinut tehdä toisin. Pariskunnan vastaus siihen, miten surun kanssa voi elää, on yksiselitteinen: on vain pakko.

– Suru kulkee matkassa ja varjostaa elämää. On huonoja päiviä ja on hyviä päiviä. Tulee hetkiä, että on vain kotona ja käy tyhjää kehtoa heiluttamassa. Sen kanssa on elettävä, Kemppanen kuvailee.

Tanja Määtän mietteissä on myös se, kuormittaako tai rasittaako oma suru toista. Viime aikoina ajatukset ovat olleet vahvasti lapsen viimeisen vuorokauden tapahtumissa. Näin on erityisesti iltaisin ja nukkumaan mennessä.

– Tilannetta ja tapahtunutta ei tajunnut silloin. Nyt kun ajatukset ovat selkeämmät, ajattelen enemmän ja muistan enemmän yksityiskohtia. Asia tulee mieleen iltaisin, koska tapahtumat keväälläkin olivat illalla ja yöllä, Määttä miettii.

Suru muuttaa muotoaan. Siihen kuuluu helpompia ja vaikeampia hetkiä. Kuva: Mimmi Nietula / Yle

Hämärtyvässä alkutalven illassa Kemppanen kävelee pienen haudan luo. Hän poistaa lyhdyistä loppuunpalaneet ja sytyttää uudet kynttilät palamaan.

Pariskunta käy lapsensa haudalla useita kertoja viikossa. Kynttilöiden valossa, pakkaspäivän kiristyessä Kemppanen seisoo haudalla hiljaa.

– Tämä on muistomerkki. Paikka, johon itse lapseni laskin. Ei tämän pitäisi tässä olla, hän sanoo.

Lue seuraavaksi: