Hyppää sisältöön

Tapauskovaisuus selittää, miksi suurin osa suomalaisista kuuluu edelleen kirkkoon

Häät, rippijuhlat ja pyhät pitävät suomalaisia sitkeästi kirkon jäseninä. Kirkon asema kuitenkin horjuu, kun usko muuttuu entistä henkilökohtaisemmaksi.

Kulttuurikristillisyys on Suomessa vahvaa. Kirkkoon kuulutaankin pitkälti perinteiden, ei oman uskon takia. Kuva: Nella Nuora / Yle

Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on ollut laskusuunnassa jatkosodasta lähtien, mutta kirkon asema on edelleen vahva: kaksi kolmesta suomalaisesta kuuluu yhä kirkkoon.

Miksi niin moni pysyy kirkon jäsenenä, ja toisaalta liittyy kirkkoon? Vastaus piilee tapauskovaisuudessa – mikäli kyselytutkimuksiin on uskominen.

Kirkon tutkimuskeskus on selvittänyt Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksilla, mistä syistä ihmiset kuuluvat kirkkoon tai liittyvät kirkon jäseniksi. Tuorein kysely on vuodelta 2019.

Kyselyn perusteella yleisin syy kuulua kirkkoon on se, että on mahdollisuus osallistua kirkollisiin toimituksiin – esimerkiksi saada kirkkohäät tai kastaa oma lapsi.

– Tämä kertoo omalla tavallaan aika vahvastakin kulttuurikristillisyydestä, sanoo Kirkon tutkimuskeskuksen vs. johtaja Veli-Matti Salminen.

Kirkkoon halutaan paitsi jäädä, myös liittyä uskonnollisten juhlien vuoksi. Salmisen mukaan moni liittyy kirkkoon esimerkiksi ennen omia häitään tai rippikoulun aikana.

Myös kirkollisten juhlapyhien perinne pitää ihmisiä kirkon jäseninä. Suomalaiset pitävät jatkuvuutta arvossa, arvioi Salminen.

– Jos ajatellaan vaikka suvivirsi-keskustelua, niin suuri osa ihmisistä haluaa kuitenkin säilyttää ne perinteet, vaikka ne ovatkin läpeensä kristillisiä. Perinteitä ei sillä tavalla ajatellakaan henkilökohtaisen uskon kautta, vaan niillä on ihmisille kulttuurista merkitystä, sanoo Salminen.

Kirkkoon liittyjien syyt ovat pitkälti samat kuin niiden, jotka ovat kuuluneet kirkkoon jo lapsuudesta asti.

¨

Gallup Ecclesiastica -kyselyssä kysyttiin myös, miten vastaajat identifioituivat hengellisesti. Noin 60 prosenttia kertoi kokevansa itsensä kristityksi, mutta vain kolmasosa koki itsensä uskovaksi tai hengelliseksi.

Toisaalta vain noin joka kuudes koki itsensä ateistiksi, vaikka huomattavasti useampi eli noin joka neljäs ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Kristityn identiteetti voi siis pitää sisällään sekä syvästi uskonnollisia että uskoaan epäileviä ihmisiä. Pieni osa vastaajista kertoi jopa olevansa sekä ateisteja että kristittyjä yhtä aikaa.

Henkisyys on entistä yksilöllisempää

Uudet sukupolvet liittyvät kirkkoon samanlaisista syistä kuin aiemmatkin, mutta myös muutoksia on näkyvissä.

Kirkon tutkimuskeskusta on yllättänyt se, että kirkon auttamistyön merkitys on pienentynyt: aiempina vuosina se on nimetty yhdeksi tärkeimmistä jäsenyyden syistä. Nyt alle puolet kirkossa pysyjistä pitää sitä tärkeänä, ja liittyjistä vain joka kolmas.

Salminen uskoo, että kirkon auttamistyön maine ei sinänsä ole laskenut. Esimerkiksi kirkon keräyksiin lahjoitetaan edelleen runsaasti.

– Koetaanko kirkon jäsenyyttä enää kaikkein mielekkäimpänä tapana auttaa muita, Salminen pohtii.

Kirkon jäsenyystilastoissa näkyy myös sukupolvien muutos. Nuoremmissa ikäluokissa usko on usein henkilökohtainen ja yksilöllinen asia. Kirkkoinstituutio tuntuu silloin helposti tunkkaiselta.

– Uskonnollisuus on selkeästi monimuotoistuva ja yksilöistyvä asia. Kirkko voi edustaa monelle sellaista kollektiivisuutta, johon ei pysty sitoutumaan, jos oma henkisyys on kovin erilaista, Salminen sanoo.

Perinteiset kirkkohäät tai joulukirkot tuntuvatkin tärkeiltä yhä harvemmille. Vaikka juhlat ja pyhät ovat kaikille ikäryhmille tärkein liittymisen syy, niiden merkitys on nuorten aikuisten kohdalla pienempi kuin vanhemmissa ikäluokissa.

"Kirkon olemassaolo ei riitä oman uskon ylläpitämiseen"

Kirkossa pysymisen syyt ovat selvästi käytännönläheisempiä kuin eroamisen syyt. Yleisimpiä syitä kirkosta eroamiseen ovat uskon puute ja se, ettei kirkolla koeta olevan itselle merkitystä.

Sen sijaan alle puolet kirkkoon jäävistä kokee henkilökohtaisen uskon tärkeäksi syyksi jäädä tai liittyä kirkkoon.

Jäsenmäärän kasvu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansa olisi välttämättä maallistumassa. Kaikki kirkosta eroavat eivät ole ateisteja. Hengellisiä tarpeita toteutetaan yhä useammin pienemmissä yhteisöissä tai yksin, ei kirkon kautta.

– Kirkon institutionaalinen asema havainnollistuu siinä, että iso osa suomalaisista kokee luottamusta kirkkoinstituutioon. Eroajille sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Kirkon olemassaolo ei riitä oman uskon ylläpitämiseen, Salminen kertoo.

Miten kirkko voisi kääntää jäsenkehityksen suuntaa?

Salmisen mielestä kirkko voisi esimerkiksi ottaa kantaa nykyistä aktiivisemmin. Kirkon yhteiskunnallista roolia pidetään tärkeänä, mutta jättäytyykö kirkko keskusteluissa liikaa taka-alalle, Salminen pohtii.

Toisaalta kirkko voisi nojata entistä vahvemmin perinteisiin vahvuuksiinsa eli esimerkiksi juhliin ja juhlapyhiin. Kovin harva liittyy kirkkoon saarnojen vuoksi, toteaa Salminen.

– Perinteisesti Suomen evankelis-luterilainen kirkko on profiloitunut sellaisena sanan kirkkona. Mutta olisi hyvä miettiä, mitä annettavaa sillä on ihmisten henkisiin ja hengellisiin tarpeisiin, Salminen sanoo.

Lue lisää: