Hyppää sisältöön

Rosa Liksomin mielestä myös ihminen on eläin – "Etuoikeutetun asemamme takia meidän pitää jakaa hyvyyttä muille lajeille"

Kulttuurivieras, kirjailija, kuvataiteilija Rosa Liksom on sitä mieltä, että me olemme kaikki eläimiä. Hän kuvaa kirjassaan ja maalauksissaan ihmisen ja eläimen harmonista suhdetta, joka on kadonnut, koska ihminen kuvittelee hallitsevansa kaikkea.

Rosa Liksom on arvostettu kirjailija ja kuvataiteilija. Hänen työhuoneelleen on kertynyt vuosien saatossa kaikenlaista tavaraa ja matkamuistoa. Viherkasvien ja muistoesineiden keskellä syntyvät kirjat ja maalaukset. Kuva: Benjamin Suomela / Yle

– Joo, peremmälle vaan!

Jostain kuuluu Rosa Liksomin ääni. Kaapelitehtaan harmaan teräsoven takaa avautuu toinen maailma: värikäs, yltäkylläinen ja täynnä yksityiskohtia. Taiteilija itse puikkelehtii viherkasvien ja matkamuistojen seasta ja käy kääntämässä radiosta pauhaavan klassisen musiikin hiljaisemmalle.

Työhuoneen keskilattian ovat vallanneet värejä pursuavat, primitiiviset maalaukset. Ne näyttävät hauskoilta ja leikkisiltä. Silti niissä on painavaa asiaa. Ne käsittelevät eläinten asemaa. Pääosassa ovat lehmät.

Rosa Liksom maalaa lehmäaiheista taulua työhuoneellaan Helsingin Kaapelitehtaalla. Kuva: Benjamin Suomela / Yle

Vaikuttaa siltä, että maalaukset jatkavat Liksomin Väylä-romaanin teemaa. Lapin sodan pakolaisista kertovassa tarinassa lehmillä on suuri rooli.

– Kyse ei ole vain lehmistä tai eläimistä, vaan meistä. Me olemme eläimiä, Liksom haluaa tarkentaa.

Rosa Liksom on ollut koko ikänsä aktivisti tavalla tai toisella, eikä hän nyt yli kuusikymppisenäkään ole tippaakaan laimentunut. Hän haluaa vaikuttaa ja sanoa.

– Meidän yhteytemme muihin lajeihin on katkennut. Ihminen kuvittelee olevansa herra kaiken yläpuolella, jota koko eläin- ja kasvikunta palvelee. Meidän on irrottauduttava tästä kuvitelmasta.

Liksom on sitä mieltä, että ihminen on katkaissut siteensä luontoon ja siitä seuraa paljon ongelmia. Ei pelkästään ympäristölle, vaan myös ihmisen mielenterveydelle.

Väylässä lehmät eivät ole tuotantoeläimiä, vaan niillä on nimet ja tunteet. Pirkko, Ilona ja Mirja ovat omia persooniaan, eivät vain karjaa.

Kirjan tarinassa ihmisten ja eläinten suhde on tiivis. Lehmät kärsivät yhtä lailla ihmisten rinnalla, kun ne vaeltavat Suomesta Ruotsin puolelle Lapin sodan aikana.

Kun saksalaiset sotilaat aloittivat vetäytymisen ja samalla Lapin polttamisen vuonna 1944, asukkaita kehotettiin lähtemään Tornionjoen yli Ruotsiin. Tätä pakomatkaa Liksom kuvaa 13-vuotiaan tytön näkökulmasta.

Karjasta huolehtiminen jäi nuorten tyttöjen ja poikien harteille, sillä miehet olivat rintamalla ja vanhemmat naiset kuljetettiin pikkulasten kanssa autokyydillä Ruotsin vastaanottokeskuksiin.

Lehmät olivat tärkeitä ja niistä sai myös turvaa ja lohtua. Liksom halusi romaanissaan kuvata aikaa, jolloin ihmiset olivat vielä yhteydessä luontoon ja eläimiin.

– Nämä romaanin tytöt ja pojat elävät harmoniassa luonnon kanssa. Siihen meidänkin tulisi pyrkiä. Me olemme samanarvoisia kuin lehmät, hiiret tai rotat.

Alleviivatakseen tätä sanomaa Liksomin romaanissa on lemmikkinä – mikäpäs muu kuin rotta. Aikiliksi nimetty jyrsijä on seuralainen ja lämmön lähde, kun 13-vuotias päähenkilö etsii äitiään Ruotsin pakolaiskeskuksista.

– Koska ihmisellä on tiettyjä etuoikeuksia, kuten vankka tietoisuus ja kyky ajatella käsitteillä, meidän tulisi nimenomaan jakaa ymmärrystä ja hyvyyttä myös muille lajeille.

Kotona ei luettu kirjoja, vaan kuunneltiin tarinoita

Lehmien hoitaminen ei ole Liksomille vierasta puuhaa. Hänen lapsuudenkodissaan Tornionjokilaaksossa oli kotieläimiä ja maatilan työt tulivat tutuiksi jo lapsena. Liksom lypsi, ruokki ja hoiti eläimiä. Niiden hyvinvointi oli arkinen puheenaihe.

Sen sijaan kirjoista tai taiteesta ei puhuttu. Ne olivat kaukana pientilallisten arjesta.

– Mulle ei varmaan luettu yhtäkään satua, kun olin pieni, Liksom nauraa.

Tarinoita kuitenkin riitti Liksomin lapsuudessa. Niitä ei luettu, vaan ne kuunneltiin. Kotikylällä oli armottomia tarinankertojia, joiden ympärille kokoonnuttiin kuulolle.

– Meidän naapurissa asui Väinö, jolla oli ainakin 5000 tarinaa hevosista, sillä hän oli tehnyt koko elämänsä savottatöitä niiden kanssa. Kuuntelin mielelläni tarinoita. Ne korvasivat kirjat.

Murre ei unohdu

Myös Väylä sai kimmokkeen kotiseudun tarinoista. Muutamia vuosia sitten Liksom hankki kesäpaikan Tornionjokilaaksosta läheltä lapsuuden kotiaan. Siellä hän kuuli kahvipöytäkeskusteluissa uskomattomia tarinoita vanhoilta ihmisiltä. He kertoivat, miten olivat nuorina paenneet Ruotsin puolelle ja kuljettaneet myös lehmät turvaan.

– He muistivat nuo ajat niin kirkkaasti. Useinhan lapsuuden asiat muistuvat parhaiten mieleen, mitä enemmän ikää tulee.

Tarinat eivät jättäneet Liksomia rauhaan. Hän päätti työntää syrjään aloittamansa romaanin ja ryhtyi kirjoittamaan Väylää.

Väylä on saanut paljon lukijoita. Kirjan nimi viittaa Tornionjokeen, jonka yli rajaseudun asukkaat pakenivat Ruotsin puolelle Lapin sodan aikana. Kuva: Benjamin Suomela / Yle

Päätös oli hyvä. Lukijat ottivat romaanin innolla vastaan. Väylä on ollut syksyn myydyimpiä kirjoja, ja se pääsi myös kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Innostunutta vastaanottoa ei haitannut edes se, että romaani on kirjoitettu murteella. Tornionjokilaakson murre on hyvin omanlaistaan ja vilisee outoja sanoja ja sananparsia. Se vaatii lukijalta tottumista.

Vaikka Liksom asuu Helsingissä, kaukana kotiseudultaan, murre kuulemma löytyy heti. Rytmi alkaa viedä ja kirjoittaminen sujuu helposti.

Oikolukukin sujuu vaivattomasti, sillä Liksomin sanoin, hänen kustannustoimittajansa Harri Haanpää on erinomainen tornionjokilaaksonmurteen tuntija.

– Harri on Porista, mutta hän on lukenut tekstejäni niin kauan, että osaa murteeni täysin.

Parivaljakko todella tuntee toisensa, sillä Harri Haanpää oli kustannustoimittajana jo Liksomin esikoiskirjassa Yhden yön pysäkki, joka ilmestyi vajaat 40 vuotta sitten vuonna 1985.

Rosa Liksomia ajaa kirjoittamaan sanomisen tarve. - Ennen kaikkea tykkään kirjoittaa, se on kivaa! Kuva: Benjamin Suomela / Yle

Jo ennen esikoisteostaan Liksom päätti kätkeytyä pseudonyymin taakse. Hän ei halunnut kirjoittaa omalla nimellään. Se on Anni Ylävaara. Hän pelkäsi kokevansa saman kohtalon kuin monet lappilaiset taiteilijat.

Timo K. Mukkaa haukuttiin, samoin Reidar Särestöniemeä ja Kalervo Palsaa pidettiin aivan hulluna. Mä en halunnut samaa.

Nimi Rosa Liksom syntyi, kun silloinen ympäristöaktiivi, nykyinen ulkoministeri Pekka Haavisto pyysi Anni Ylävaaraa kirjoittamaan Komposti-pienlehteen.

Liksom asui tuolloin vallatussa talossa kommuunissa, jonka asukkaista osa oli suomenruotsalaisia. Heillä oli pinttynyt tapa sanoa joka väliin liksom (suomeksi niinku). Siitä tuli sukunimi. Rosa taas juontaa juurensa vallankumoukselliseen vasemmistopoliitikko Rosa Luxemburgiin.

Palkintorahoilla Siperiaan

Rosa Liksomin kirjailijan ura sai loistavan lähdön, sillä hänen esikoisteoksensa palkittiin J. H. Erkon -palkinnolla.

Liksomia palkinnot ja muut huomionosoitukset eivät lähtökohtaisesti kiinnostaneet. Hän asui tuolloin Tanskassa vapaakaupunki Christianiassa. Hippien perustamassa Kööpenhaminan kaupunginosassa asui paljon taiteilijoita. Myös Liksom kirjoitti jo silloin. Rahaa hän tienasi työskentelemällä muutaman tunnin päivässä kaupassa ja lämmittämällä viikonloppuna yleistä saunaa.

Siksi 10 000 markan arvoinen palkinto tuntui lottovoitolta. Sen avulla Liksom pystyi vihdoin toteuttamaan haaveensa junamatkasta Siperian halki.

Tuo matka on pohjana parikymmentä vuotta myöhemmin syntyneelle romaanille Hytti nro 6, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2011.

Rosa Liksom on matkustanut paljon. Työhuoneella on matkamuistoja etenkin Venäjältä. Liksom on myös opiskellut Moskovassa. Seinällä on Liksomin taidetta. Kuva: Benjamin Suomela / Yle

Nuoren tytön junamatkaa Neuvostoliiton halki kuvaava teos on ollut tänä vuonna paljon esillä, kun sen pohjalta tehty elokuva sai ensi-iltansa. Juho Kuosmasen ohjaama elokuva palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla kesällä. Lisäksi se pääsi täällä viikolla jatkoon Oscar-palkintokisassa.

Finlandia-voitto muutti asenteen julkisuutta kohtaan

Pitkän uransa aikana Rosa Liksom on julkaissut parisenkymmentä kirjaa. Taiteilijuus ei kuitenkaan rajoitu kirjoittamiseen. Liksom maalaa, tekee lyhytelokuvia, ja viimeisimpänä aluevaltauksena hän kirjoittaa laululyriikoita Liksom Lux -yhtyeelle.

Vaikka Liksom on tehnyt paljon, hän onnistui pitkään pysymään poissa julkisuudesta. Vasta Finlandia-voiton jälkeen hän on ryhtynyt antamaan haastatteluja ja kiertämään lukijatapahtumissa.

– Kysyin silloin perheeltäni, että pitäisikö mun ryhtyä olemaan enemmän esillä. He sanoivat, että ilman muuta kannattaa. Saisin puhua tärkeistä asioista ja ehkä joku kuuntelisikin.

Liksom on tyytyväinen päätökseensä. Hän pitää lukijoiden kohtaamisesta. Tänä syksynä hän kiersi puhumassa Väylästä ympäri Suomea, kun koronatilanne hellitti hetkeksi.

Rosa Liksom maalaa teoksia, joissa käsitellään ihmisen ja eläimen suhdetta. Kuva: Benjamin Suomela / Yle

Liksom on pidetty taiteilija myös ulkomailla, mutta reissut ovat nyt jääneet. Vaikka hän on nimenomaan reppureissaaja, matkustusinto laimeni ilmastosyistä jo ennen koronapandemiaa.

– Fiilis matkustaa on kerta kaikkiaan kadonnut.

Maailman nykytila näyttää surulliselta. Lajikato, ilmastonmuutos ja ihmislajin asenne ovat asioita, joita Liksom muun muassa haluaa nostaa esiin. Häntä ihmetyttä, miksi vasta nyt on havahduttu maapallon kurjaan jamaan.

– Se on ollut selvää, että tähän tullaan. Jos on elänyt yhtään pidempään, lopputulos on ollut kyllä näkyvissä koko ajan.

Toivoa kuitenkin on. Liksom on seurannut parikymppisen tyttärensä ja tämän ystäväpiirin asennetta ja toimintaa. Heissä on tulevaisuus.

– He astuvat nyt esiin. He haluavat muuttaa maailmaa. He tekevät nyt samaa kuin me teimme 1970-luvulla, toteaa Liksom ylpeänä.

Voit kuunnella lisää Rosa Liksomin ajatuksia Miksi kirjoitan -audiosarjassa, joka kuullaan huomenna maanantaina Radio Ylen 1:ssä klo 10. Areenassa Rosa Liksomin ja neljän muun kirjailijan jaksot ovat kuunneltavissa jo nyt.