Hyppää sisältöön

Hanna Brotheruksen avoimesta esikoisromaanista tuli vuoden kirjahitti – autofiktion suosiolle ei näy loppua, vaikka määrittely on vaikeaa

Autofiktion kirjoittaminen vaatii tarkkaa pohdintaa, koska oikeat ihmiset voivat löytää itsensä valmiin kirjan sivuilta. Myös Hanna Brotherus mietti romaania tehdessään, onko hänellä oikeus kirjoittaa muista ihmisistä.

Hanna Brotheruksen esikoisromaani julkaistiin keväällä. Autofiktiivinen teos on kiinnostanut lukijoita ja äänikirjojen kuuntelijoita. Kuva: Hilma Toivonen / Yle, WSOY, kuvan muokkaus Derrick Frilund / Yle

Kun Hanna Brotherus ryhtyi kirjoittamaan esikoisteostaan, hän ei ajatellut tyylilajia. Tärkeintä oli päästä kirjoittamaan ja selventämään mielensisäisiä epäselvyyksiä. Se, oliko teksti faktaa vai fiktiota, ei pohdituttanut Brotherusta.

– Se ei ole mielestäni lainkaan kiinnostavaa. Kaikki vaikuttava taide kumpuaa jollain tapaa sielun syövereistä.

Vaikka tyylilajit eivät ole tärkeitä Brotherukselle, hänen keväällä julkaistu esikoisteoksensa vauhditti autofiktiobuumia. Ainoa kotini on vuoden menestyneimpiä kotimaisia kaunokirjoja. Sitä on myyty eri formaateissa yli 50 000 kappaletta. Se on esikoisteokselle ja mille tahansa kirjalle melkoinen saavutus nykypäivänä.

Romaania voi hyvällä syyllä kutsua autofiktioksi, sillä Brotherus on ammentanut siihen paljon omasta elämästään.

– Korostan, että romaani on minun kokemukseni elämästä. Halusin kirjoittaa mahdollisimman tarkasti, miten minä koen. En sitä, mitä minun on toivottu kokevan.

Hanna Brotheruksen kirja on myynyt poikkeuksellisen paljon esikoisteokseksi. Kuva: Hilma Toivonen / Yle

Vaikka Brotheruksen esikoiskirjassa on paljon totuuspohjaa, on kyseessä kuitenkin kaunokirjallinen teos. Se ei ole elämäkerta. Elämäkerrat lokeroidaan tietokirjallisuuteen ja oletuksena on, että elämäkerran voi lukea totena.

– Olen kirjoittanut romaaniini paljon muunneltuja asioita. Paljon on myös jätetty pois.

Rajanveto on hankalaa

Autofiktio onkin hyvin hankala käsite. Sen myöntää myös WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson.

– Meillä kustantamossakaan ei ole selkeää määritelmää autofiktiolle. Tärkeintä on kirjailijan toive, haluaako hän nimittää teostaan autofiktiiviseksi vai ei.

Kustantaja Anna-Riikka Carlson on huomannut autofiktiobuumin myös tarjottavissa käsikirjoituksissa. Kuva: Nella Nuora / Yle

Rajanveto faktan ja fiktion välillä on kiinni kirjailijan näkemyksestä, koska kustantajien ei ole mahdollista tietää tai selvittää pohjaako teksti todella kirjailijan elämään. On mahdotonta vetää selkeää rajaa autofiktion ja kirjailijan elämään pohjaavan teoksen välille.

Kirjallisuuden tutkijat pyrkivät tekemään selkeämpiä raja-aitoja autofiktiolle. Usein ehtona pidetään sitä, että kerronta on minämuodossa ja nimet ovat oikeita. Jos esimerkiksi henkilöiden nimet on muutettu, lukija voi olettaa, että paljon muutakin on muunneltu.

Jotta määrittely olisi vielä mutkikkaampaa, usein käytetään myös käsitettä avainromaani. Se kertoo kirjailijan elämästä tai sen jostain vaiheesta. Henkilöt ja tapahtumat ovat yleensä tunnistettavia. Tunnettuja avainromaaneja ovat muun muassa: Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä, Juhani Ahon Yksin, Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee ja August Strindbergin Punainen huone.

Suosio kertoo ajasta

Autofiktiobuumin voi katsoa alkaneen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta Taisteluni-kirjasarjasta, joka julkaistiin vuosina 2009–2011. (Suomeksi kirjat julkaistiin vuosina 2011–2016.) Sarja herätti hämmennystä, sillä Knausgård kuvasi tarkasti arkeaan ja läheisiään. Sen jälkeen autofiktioiksi kutsuttuja romaaneja on julkaistu paljon, eikä suosiolle vielä näy loppua.

– Autofiktioiden suuri suosio kertoo jotain tästä ajasta. Tosi-tv:n ja sosiaalisen median myötä omasta elämästä kertomisesta on tullut luontevaa ja se on valunut myös kirjallisuuden puolelle, Anna-Riikka Carlson perustelee.

Karl Ove Knausgård kirjoitti elämästään ja ajatuksistaan kuuden kirjan verran. Kuva: Like Kustannus

Tänä vuonna on julkaistu useita autofiktioita, joista on tullut kirjallisia hittejä. Hanna Brotheruksen esikoisromaanin lisäksi muun muassa Antti Röngän Nocturno ja Laura Malmivaaran Vaiti ovat saaneet paljon huomiota.

Carlson myöntää, että kustantamoissa toki tunnistetaan trendit ja se näkyy myös autofiktioiden kustantamisessa.

– En kiellä sitä tosiasiaa, etteikö kustantamoissa tehtäisi päätöksiä myös genren suosion pohjalta. Trendejä tulee ja menee.

Kalle Päätalo ammensi omasta elämästään 26-osaiseen Iijoki-sarjaan. Kuva on otettu vuonna 1976. Kuva: Yle/ Antero Tenhunen

Kiinnostavaa on myös se, että autofiktiosta puhutaan kuin se olisi uusi asia. Tosiasiassa autofiktiota on ollut niin kauan kuin kirjallisuutta. Jo kauan ennen Knausgårdia muun muassa Marcel Proust (1871–1922) ja Kalle Päätalo (1919–2000) ovat ammentaneet elämästään kymmenien kirjojen verran.

Loukata ei saa

Autofiktion julkaisemisessa on kuitenkin oltava tarkkana. Kun kirjailija kirjoittaa avoimesti itsestään ja myös muista ihmisistä, voi tulla kirjoitetuksi jotain sopimatonta tai loukkaava.

– Kustantajan tai kustannustoimittajan velvollisuus on puhua näistä vaaranpaikoista kirjailijan kanssa ja myös ennakoida mahdollisia kohuja.

Carlson kertoo, että silloin tällöin tulee tilanteita, jolloin kysytään ihan suoraan, haluaako kirjailija todella kirjoittaa näin. Silti kustantajan tärkein tehtävä on huolehtia kirjailijan sananvapaudesta.

– Se on tasapainoilua sananvapauden ja eettisyyden välillä.

Tärkeintä on hyvä teksti

Hanna Brotherus myöntää pohtineensa kirjoittamisen aikana, onko hänellä oikeus kirjoittaa näin muista ihmisistä.

– Päädyin siihen, että on. Kirja kertoo nimenomaan minun kokemusmaailmastani. Joku toinen voi kokea samat asiat täysin eri tavoin.

Esikoisessaan Brotherus kirjoittaa paitsi omasta, myös tyttärensä syömishäiriöstä. Eivätkö läheisten reaktiot pelottaneet?

– Sen uskallan sanoa, että lapseni ovat suhtautuneet tosi ihanasti. Tyttäreni sanoi, että on tosi ylpeä äidistään.

Kirjasta on tullut valtavasti palautetta. Vaikka romaani kertoo Hanna Brotheruksesta, ovat lukijat samastuneet päähenkilöön.

– Monet lukijat ovat ihmetelleet, että miten olen osannut kirjoittaa juuri heidän elämästään.

Myös Anna-Riikka Carlson on sitä mieltä, että tärkeintä on puhutteleva, korkeatasoinen teksti.

– Toivon, että kirjallisuuden voima on niin suuri, että se sanoittaisi meidän yhteisiä kokemuksia. Ja että lukija unohtaisi pohtia, onko tämä totta vai ei.

Voit kuunnella lisää Hanna Brotheruksen ajatuksia audiosarjassa Miksi kirjoitan? Pääset kuuntelemaan sarjaa Yle Areenassa klikkaamalla tästä. Viisiosaisessa sarjassa ovat mukana myös Rosa Liksom, Max Seeck, Anni Kytömäki ja Jari Järvelä.

Voit keskustella aiheesta 30.12. kello 23:een saakka.

Lue lisää: