Mielipide
Suomettuminen

Matti Mörttisen kolumni: Somettuminen on uusi suomettuminen

Jokaisella aikakaudella on syntinsä, ja uusi sukupolvi avaa aina aiemmat synnit kaikkien kauhisteltavaksi, kirjoittaa Mörttinen.

Kesä 1980. Seuraan keltanokkana kesätoimittajana Urho Kekkosen puhetta Tampereen Ratinassa pidettävässä urheilujuhlassa.

Olen melko lähellä, vajaat kymmenen metriä takaviistoon tasavallan presidentistä. Tajuan hänen takeltelevan. UKK ei isoilla kirjaimilla kirjoitetuista lapuistaan huolimatta tunnu saavan lausuttua yhtään virkettä ymmärrettävästi alusta loppuun.

Hämmennyn hänen tilastaan, vaikka huhuja heikentymisestä olen jo tätä ennen kuullut.

Hetkeksikään ei mieleeni silti tule rynnätä sanomaan pomoilleni toimituksessa, että ”teenpäs nyt jutun siitä, miten pihalla Kekkonen oli Ratinassa”.

Itsesensuuri oli itsestäänselvyys jopa 21-vuotiaalle noviisijournalistille, vaikka tämä on lähtöisin kodista, jossa Kekkosta ei kunnioiteta.

Suomettumisen kulta-aikana olin siis suomettunut.

Olin elänyt koko siihenastisen ikäni Urho Kaleva Kekkosen hallitsemassa maassa. Selkäytimeen oli painunut käsitys, että tämä ihminen oli tae Suomen säilymisestä suunnilleen vapaana länsimaana.

Olihan hänet muutama vuosi aiemmin pitänyt nimittää jatkokaudelle poikkeuslain turvin. Normaalit presidentinvaalit oli ohitettu, vaikka kaikki tiesivät, että Kekkonen olisi voittanut, jos ne olisi pidetty.

Silloinkin elettiin tavallaan kahdessa todellisuudessa. Oli se, mistä oli mahdollista kirjoittaa tai puhua julkisesti. Ja sitten oli se, mistä keskusteltiin vapaasti vain pienissä piireissä.

Vasta pari vuotta myöhemmin joukko helsinkiläisiä politiikan toimittajia keksi tavan murtaa tabun nimimerkin takaa. Syntyi kirja Tamminiemen pesänjakajat (siirryt toiseen palveluun), ja loppu onkin sitten historiaa.

Presidentinkin vallankäyttöä on nyt lupa arvioida – myös hänen virkakautensa aikana eikä vasta jälkikäteen, kuten joskus ennen oli tapana määritellä.

Jokaisella aikakaudella on syntinsä. Ja aina tulee uusi, joka avaa aiemmat synnit kaikkien kauhisteltavaksi.

Juuri nyt näyttää siltä, että menossa on jälleen uusi kierros suomettumisen synnintunnistusta. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Ylellä pyörinyt sarja Kylmän sodan Suomi on ihan terveellistä katsottavaa.

Kekkosen ajoista on opittu, että kaikkia päätöksentekijöitä on seurattava kriittisellä otteella. Enää ei kukaan ole koskematon.

Presidentinkin vallankäyttöä on nyt lupa arvioida – myös hänen virkakautensa aikana eikä vasta jälkikäteen, kuten joskus ennen oli tapana määritellä.

Mutta olisiko yhteiskunnassamme muutakin jälkipyykättävää kuin suomettumisen kausi?

Somettuminen muistuttaa suomettumista. Siinäkin on usein vastakkain kaksi todellisuutta, joista vain toinen pitää paikkansa.

Tuleeko joskus aika, jolloin taivastellaan tämän päivän somettumista?

Somettumisella tarkoitan tapaa, jolla media on nyt antautunut analytiikan ja algoritmien rengiksi samaan tapaan kuin se nöyristeli aikoinaan Neuvostoliiton edessä.

Somettuminen muistuttaa suomettumista. Siinäkin on usein vastakkain kaksi todellisuutta, joista vain toinen pitää paikkansa. Koska verkkoajan media elää klikeistä ja käynneistä, sillä on houkutus kertoa tarinan versioista kiehtovin ja tunteikkain eikä välttämättä luotettavinta. Lyhytnäköisimmillään media tukee todellisuuksista sitä, joka tuottaa sille itselleen taloudellisesti parhaiten.

Paljon puhuttua Netflixin Don't look up -elokuvaa kannattaa katsoa tästäkin vinkkelistä. Ehkä se onkin tämän päivän Tamminiemen pesänjakajat.

Palataan kesään 1980. Vasta myöhemmin sain tietää, mitä muuta Ratinassa tapahtui alussa mainitun tilaisuuden yhteydessä.

Puheensa pidettyään Kekkonen kompuroi portaissa matkalla kohti virka-autoaan. Aamulehden valokuvaaja oli sattumoisin lähellä ja tallensi tilanteen.

Ennen kuin kuvaaja ehti toimitukseen kehittämään otoksiaan, oli presidentin adjutantti jo soittanut päätoimittajalle ilmaistakseen, että kyseisiä kuvia ei ole aiheellista julkaista.

Ensimmäinen kuva tilanteesta painettiin lehteen vasta kauan Kekkosen kuoleman jälkeen. Se tapahtui samaan aikaan, kun Suomessa oli alkanut ensimmäinen kylmän sodan jälkeinen tilinteko, jossa suomettumisen ja rähmälläänolon ilmiöt nostettiin esiin pitkän vaikenemisen jälkeen.

Itsesensuurin omakutoisessa pakkopaidassa oli siis aikoinaan käytännössä koko ammattikunta. No, melkeinpä koko kansakunta.

Siitä on helppo ruoskia tänä päivänä niin itseään kuin muita. Silloin, keskellä pinttynyttä hiljaisuuden kulttuuria, olisi vaatinut huomattavaa rohkeutta nousta ensimmäisenä kertomaan ikäviä totuuksia.

Jokainen, joka oli saanut työpaikan ja kuukausipalkan, halusi ne myös säilyttää.

Samasta ilmiöstä kerrottiin suuressa Neuvostoliitossa kuuluisien Radio Jerevan -tarinoiden avulla:

”Meiltä kysytään: saako puoluetta arvostella? Me vastaamme: periaatteessa kyllä, mutta kotona on mukavampi asua.”

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija ja toimittaja, kylmän sodan veteraani.

Kolumnista voi keskustella 15.1. klo 23.00 saakka.