Hyppää sisältöön

Jäämeren eksotiikka vaihtui Peräpohjolan ankeimpaan tasamaahan – petsamolaisten evakkoretki on jäänyt karjalaisten varjoon

Jäämeren rannalla sijaitseva Petsamo oli osa Suomea vain 24 vuotta. Ihmisiä monikulttuurisella alueella oli kuitenkin asunut paljon pidempään. Petsamon evakot menettivät sodan seurauksena kaiken, mutta harva tuntee heidän tarinansa.

Petsamolaismunkki lämmittelee evakkomatkalla. Petsamoon oli perustettu ortodoksiluostari jo 1500-luvulla. Sen toiminta loppui sotaan. Kuva: kirjasta "Murtunut unelma Petsamosta", toim. Tuomo Korteniemi

"Tuntui että oli tultu outoon painajaismaailmaan, samoille leveysasteille, joilta esivanhemmat olivat lähteneet Jäämeren rantamille huonojen olojen tähden."

Petsamolainen kalastaja Kirill Sergejeff tiivisti monen Petsamon evakon tunnot sodan jälkeen: jouduttiin palaamaan sinne, mistä kerran oli jo lähdetty pois paremman elämän toivossa.

Samassa sävyssä petsamolaistaustainen kirjailija Erno Paasilinna vertaili uuden asuinpaikan, Tervolan Varejoen, luontoa Petsamon oloihin:

"Entiset Jäämeren kalastajat ja Paatsjoen suurten suvantojärvien asukkaat sijoitettiin Peräpohjolankin oloissa kaikkein ankeimmalle tasamaalle."

Jatkosodan päättyminen syksyllä 1944 ja alueluovutukset Neuvostoliitolle tarkoittivat kaikkiaan noin 420 000 suomalaiselle pakkomuuttoa.

Valtaosa evakoista oli karjalaisia, mutta joukossa oli myös noin 5500 petsamolaista, suunnilleen saman verran Kuusamon ja Sallan itäosista paenneita sekä yli 7000 Porkkalan vuokra-alueen asukasta.

Tutkija Tiina Harjumaa on joulukuussa tarkastetussa väitöskirjassaan "Menetetty ja läsnä oleva Petsamo" selvittänyt, miten petsamolaiset ja heidän jälkeläisensä muistavat vanhan kotiseutunsa ja miten se vertautuu uuteen asuinpaikkaan.

– Petsamon menetys on hyvin vahvasti läsnä muistitiedossa. Sen kautta peilataan Petsamon koko historiaa. Edeltävä aika muistetaan idyllisenä, luonnollisena olotilana, jonka sota ja evakko katkaisi – silloin jotain murtui. Osa muistelee sitä lapsuuden loppuna, Tiina Harjumaa sanoo

Petsamolaisten surua lisäsi se, että he kokivat, ettei heidän tarinaansa tunneta.

– Kun julkisessa keskustelussa on puhuttu evakoista, on tarkoitettu lähinnä Karjalan evakoita. Petsamolaiset ovat kokeneet, että heidät ja muun Lapin evakot on suljettu julkisen keskustelun ulkopuolelle.

Petsamolaisten muistoissa alueen erikoinen luonto on vahvasti esillä. Jäämeri valaineen ja helmisimpukoineen oli jotain, mitä muualta Suomesta ei löytynyt. Kuva: Otso Pietinen / Historian kuvakokoelma / Museovirasto.

"Leveäksi on mennyt turskan koukku"

Petsamolaiset kokivat monta evakkoretkeä.

Jo ennen sotaa heitä oli evakuoitu partisaaniuhan ja pommitusvaaran takia. Ensimmäinen iso evakkoretki alkoi talvisodan sytyttyä vuonna 1939. Osa pääsi hetkeksi palaamaan, mutta lopullinen lähtö koitti syyskuussa 1944, kun Petsamo välirauhansopimuksella luovutettiin Neuvostoliitolle.

Myös Paasilinnan perhe oli joutunut lähtemään Petsamosta talvisodan tieltä. Heidän evakkoretkensä oli kulkenut Norjan, Ruotsin ja Iin kautta Varejoelle. Moni muu petsamolainen saapui Varejoelle Kalajoelta, joka oli petsamolaisten väliaikainen evakuontipaikkakunta.

Tervolan Varejoki oli yksi suurimmista petsamolaisevakkojen asutuskeskittymistä.

Se oli vuonna 1945 osoitettu petsamolaisten asutusalueeksi ja ensimmäiset asukkaat saapuivat seuraavana vuonna.

Raivaustyöt tyhjässä korvessa alkoivat niin nopeasti, ettei tietä ehditty rakentaa. Erno Paasilinna kuvailee:

"Kylä syntyi kovalla ryskeellä, tiettömälle seudulle jossa ennestään oli vain kaksi yksinäistä kruununtorppaa."

Kuva: Jyrki Lyytikkä / Yle

Valtion asutustoimet herättivät paljon nurinaa. Pahimpana virheenä moni piti sitä, että rakentaminen aloitettiin, vaikka maantietä ei vielä ollut. Se vaikeutti muutenkin raskasta uudisraivausta.

– Asutustoimet olivat hyvin jäykkiä. Valtio määräsi, minne oli mentävä, millainen talo rakennettava ja mihin pelto raivattava, Tiina Harjumaa sanoo.

Petsamolaisten valtuus- ja toimikunnat yrittivät vaikuttaa valtion viranomaisiin, mutta huonolla menestyksellä.

Petsamolainen Kerttu Ranta muistelee kalastaja-isänsä kohtaloa:

"Se haki kalastustillaa. Se sano, että hän ei ole maanviljelijä, hän on kalastaja. Mutta ku oli pakko ottaa se Varejoen tila."

Varejokisten parissa elää sanonta "leveäksi on mennyt turskan koukku". Sillä viitataan kuokkaan, joka korvasi kalastusvälineet.

– Vaikka kaikki eivät kalastajia olleetkaan, symboloi lause sitä, miten kovasti petsamolaisten elinkeino ja kulttuuriympäristö muuttuivat sodan seurauksena, Harjumaa sanoo.

Kova työnteko oli keino selviytyä ja tapa osoittaa suomalaisuutta. Petsamon siirtolaisista tuli Varejoen raivaajia. Kuva: Kotiseutuyhdistys Rovaniemen Totto ry / Lapin maakuntamuseo

Kalastajien ohella entisen elämänmuodon loppuminen koski erityisesti kolttasaamelaisia.

Petsamon koltat asutettiin Inarin koillisosiin, Nellimiin, Keväjärvelle ja Sevettijärvelle.

Kilometreissä muuttomatka oli lyhyt, mutta käytännössä se tarkoitti porotalouteen perustuneen paimentolaisen elinkeinon ja elämänmuodon loppumista.

Porot jäivät rajan taa ja kolttaperhe muutti moderniin tyyppitaloon.

"Koltilta riistettiin maat, vedet, elinkeino ja elintaso" kolttasaamelainen Matti Sverloff kritisoi. Hänen mukaansa "Suomen valtio ei huolehtinut koltistaan, vaikka se niin lupasi vannottaessaan uskollisuuden valan".

Sverloff viittaa uskollisuuden valaan, jonka valtio petsamolaisilla vannotti, kun alue oli liitetty Suomeen vuonna 1920.

Epäilyttävistä siirtolaisista tuli Varejoen raivaajia

Vastaanotto uusilla asuinseuduilla ei ollut aina erityisen lämmin. Petsamolaisille saatettiin huudella "menkää sinne mistä ootte tullukki."

Osa petsamolaisista oli ortodokseja, mikä herätti kummastusta, eikä ryssittely ollut tavatonta. Epäilevässä suhtautumisessa oli paljon samaa kuin karjalaisevakkojen kohdalla.

– Paikalliset eivät olleet tottuneet kulttuuriseen moninaisuuteen, jota petsamolaiset edustivat. Petsamossa puhuttiin useita kieliä, siellä oli eri uskontoja. Satama toi väriä, samoin rajan läheisyys, Tiina Harjumaa selittää.

Osa Petsamon koltista, erityisesti vanhempi väestö, olisi halunnut jäädä vanhoille asuinseuduille Petsamon luovutuksen jälkeen. Kuva: Kirjasta "Murtunut unelma Petsamosta", toim. Tuomo Korteniemi

Itärajan tuntumasta tulleita petsamolaisia pidettiin myös poliittisesti epäluotettavina, mahdollisina Neuvostoliiton agitaattoreina.

Tervolassa Varejoen petsamolaisten pelättiin suunnittelevan aseellista kapinaa, kun he olivat 1950-luvulla perustamassa metsästysseuraa.

Määräys asuinrakennusten sijoittamisesta etäälle toisistaan puolestaan perustui siihen, "etteivät (petsamolaiset) tee mittään yhteisiä hommia, kolhooseja" petsamolaissyntyinen kansanedustaja Mikko Ekorre tulkitsi.

Monen petsamolaisen kohdalla torjuva suhtautuminen johti haluun peitellä omia juuria. Pohdittiin venäläisen sukunimen vaihtamista suomalaiseen. Kolttaa, karjalaa tai venäjää ei saanut, eikä haluttu puhua. Yritettiin omaksua suomalainen arvomaailma ja kulttuuri.

Kova työnteko oli paitsi keino selviytyä, myös tapa osoittaa suomalaisuutta. Petsamon siirtolaisista tuli Varejoen raivaajia, myös paikallisten silmissä.

"Tervolalaiset alkoivat suhtautua tulijoihin suopeasti, kun he näkivät, miten ahkeraa ja työteliästä väkeä he olivat", petsamolaissyntyinen Anneli Räihä muisteli.

Kolttasaamelaisille suomalaistaminen sen sijaan oli kohtalokasta. Oma kieli ja kulttuuri unohtuivat, kun lapset matkasivat kouluasuntoloihin oppimaan suomea.

Suomalaisvuodet on pyyhitty pois

Toive kotiinpaluusta eli vahvana sodan jälkeisinä vuosina. Aikaa kuitenkin kului ja raja pysyi kiinni.

Vasta Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti matkat Petsamoon. Vuonna 1990 Petsamoon tehtiin 16 turistimatkaa, jotka kaikki olivat loppuunmyytyjä.

Monelle paluu oli järkytys. Matkamuisteloissa kuvataan, kuinka kaikki oli muuttunut, eikä Petsamoa tahtonut tunnistaa entisekseen.

Vajaassa 50 vuodessa kaivosteollisuus oli muokannut maisemaa ja rakennukset olivat ränsistyneet. Moniin paikkoihin ei päässyt vierailemaan.

Näky ei vastannut lapsuudenmuistoja, joissa Petsamo oli ainutlaatuisen eksoottinen paikka Jäämeren ihmeellisine eliölajeineen, tuntureineen ja revontulineen. Mielestä oli ehkä pyyhkiytynyt pois Euroopan korkein, 165 metriin kohonnut Kolosjoen nikkelisulattamon piippu – kaivosteollisuus näkyi Petsamossa selvästi jo suomalaisaikana.

Petsamolaiset muistelevat kaiholla Jäämeren kalansaaliita. Moni kalastaja joutui evakon myötä opettelemaan maanviljelijän ammatin. Kuva: Kirjasta "Murtunut unelma Petsamosta", toim. Tuomo Korteniemi

Karjalan palauttamisesta on vuosien saatossa keskusteltu useaan otteeseen. Petsamon osalta vastaavaa keskustelua ei ole käyty.

Tiina Harjumaan mukaan petsamolaiset itse eivät aktiivisesti ole palauttamisesta haaveilleet.

Sen sijaan oikeaa historiallista tietoa Petsamon 1800-luvun puolivälistä alkaneesta suomalaisajasta yritetään välittää myös nyky-petsamolaisille.

Vuonna 2000 Nikkelin kaupungin kotiseutumuseossa pidettiin Suomen ajasta kertova näyttely. Kun Harjumaa vuonna 2018 vieraili museossa, ei suomalaisvaiheista enää kerrottu mitään.

– Niin sanotussa virallisessa historiankirjoituksessa suomalaisvaihe on pyyhitty pois.

Lue lisää:

Kuuntele Yle Areenasta:

Lapin sodan alettua lähes koko Oulujoen pohjoispuolinen Suomi evakuoitiin. Yhteensä noin 150 000 henkeä lähti evakkotaipaleelle. Nuoret tytöt ja pojat kävelivät satoja kilometrejä saattaessaan karjan pois sodan jaloista. Haastateltavana ovat tutkijatohtori Outi Autti ja professori Marja Tuominen. Toimittaja on Satu Räsänen.
.
.