Hyppää sisältöön
Mielipide
Ulkonäkö

Johanna Malisen kolumni: Sinkut paljaana -sarja paljasti, kuinka inhottavasti välillä suhtaudun muiden naisten ulkonäköön

Olen aina ajatellut, että jokainen saa tehdä ulkonäölleen mitä haluaa. En kuitenkaan aina elä, kuten opetan, kirjoittaa Malinen.

Tiedätkö sen tunteen, kun tajuaa käyttäytyneensä typerästi ja häpeän aalto valtaa kehon. Minulle kävi vastikään niin.

Katsoin Ylen Sinkut paljaana -ohjelmaa, jossa julkisuudesta tutut naiset menevät sokkotreffeille ilman meikkiä, hiustenlaittoa ja oman tyylisiä vaatteitaan.

Formaattiin kuuluu, että ohjelmaan valitaan naisia, jotka panostavat ulkonäköönsä keskimääräistä enemmän ja joille ulkonäkö on ainakin välillisesti myös työväline.

Ohjelmaa katsellessani tulin ajatelleeksi, että osallistujien näyttävät hiustenpidennykset, irtoripset ja huulitäytteet ovat aika övereitä, turhamaisia. Ja että ehkäpä siis naisetkin ovat vähän pinnallisia tyyppejä.

Ajatukselta putosi nopeasti pohja, kun naiset alkoivat keskustella analyyttisesti ja syvällisesti rankoista aiheista, kuten mielenterveyspulmista ja kohtaamastaan väkivallasta.

Naiset kertoivat, kuinka ärsyttävää on, että heitä ei ole aina otettu vakavasti ihmissuhteissa tai työelämässä, koska he laittautuvat näyttävästi. Tunsin, kuinka poskiani alkoi kuumottaa.

Jokaisen pitää saada toteuttaa omaa tyyliään haluamallaan tavalla.

Tilanne jäi pyörimään mieleeni, joten päätin pohtia omia asenteitani tarkemmin.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen saa tehdä ulkonäölleen mitä haluaa. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa pitäisi olla itsestäänselvyys, että jokainen saa ehostautua juuri omalle tyylilleen ominaisella tavalla. Tai olla ehostautumatta.

Olen saarnannut kovaan ääneen siitä, kuinka kenenkään naisen ei pitäisi enää 2020-luvulla joutua todistelemaan uskottavuuttaan harmaalla jakkupuvulla. Jokaisen pitää saada toteuttaa omaa tyyliään haluamallaan tavalla.

Nautin itsekin laittautumisesta, enkä halua uskoa, että se vaikuttaisi omaan uskottavuuteeni. Lempivärini on pinkki ja rakastan kaikkea kimaltavaa. Tunnen itseni ihanaksi ja itsevarmaksi, kun olen meikannut ja pukeutunut tyyliini sopiviin vaatteisiin ja koruihin.

Olen juoruillut muiden mukana inhottavan stereotyyppiseen sävyyn naisista, jotka ovat pukeutuneet sivutissit paljastaviin vaatteisiin tositelevisiossa.

Selvästi en kuitenkaan aina elä kuten opetan. Päinvastoin, olen itse monta kertaa lähes huomaamatta suhtautunut ylenkatsovasti naisiin, jotka ovat muokanneet ulkonäköään mielestäni “överillä tavalla”.

Olen juoruillut muiden mukana inhottavan stereotyyppiseen sävyyn naisista, jotka ovat pukeutuneet sivutissit paljastaviin vaatteisiin tositelevisiossa. Olen pyöräytellyt silmiäni somevaikuttajalle, joka esittelee hiustenpidennyksiään.

Salaa olen ollut vähän sitä mieltä, että ison rahasumman törsääminen merkkivaatteisiin, kauneuskirurgiaan tai leukalinjan muokkaamiseen pistoshoidoilla on todiste pinnallisuudesta.

Käytökseni on ollut malliesimerkki sisäistetystä naisvihasta eli misogyniasta.

Yhteiskunnassamme on kautta aikojen ruodittu, arvosteltu ja haukuttu naisten ulkonäköä niin kahvipöydissä kuin keskustelupalstoilla. Iltapäivälehtien uutiskynnys ylittyy 2020-luvullakin siitä, kuinka “Sara Siepin lateksimekko oli ihmisille liikaa” (siirryt toiseen palveluun).

Ulkonäköyhteiskunta-kirjassa tutkijat kertovat, että naisilta odotetaan suomalaisessakin työelämämässä huoliteltua olemusta. Samaan aikaan liialliseen ehostautumiseen kuitenkin suhtaudutaan usein paheksuen. Edelleen saatetaan ajatella, että “liikaa” ulkonäköönsä panostava nainen voi yrittää edetä urallaan reittä pitkin.

Jatkuva naisellisuuden väheksyminen johtaa siihen, että tytöt ja naiset alkavat helposti pelätä, että heitä ei oteta vakavasti, jos heillä on liian vahvana pidetty meikki tai liian lyhyeksi koettu hame.

Tällaiset huolet ovat itsellenikin erityisesti opiskelujen ja työuran alkuvaiheista tuttuja. Monta kertaa olen pohtinut, otetaanko minut varmasti vakavasti, jos laitan kirkkaanpunaista huulipunaa työhaastatteluun tai glittermekon opiskelijabileisiin.

Hölmöjen ajattelumallien myöntäminen hävettää vietävästi,sillä yllätyin itsekin takapajuisista asenteistani.

Uskon kuitenkin, että ihmisenä kehittyminen vaatii epämukavia tunteita. Yksilöiden ja yhteiskunnan on hyvin vaikeaa viisastua ilman, että myönnämme viisastumisen olevan paikallaan.

Tulevaisuudessa aionkin tietoisesti tarkistaa asenteitani. Koetan saada itseni kiinni misogynisistä ajatusmalleista ja perustella itselleni, miksi ne ovat inhottavia ja valheellisia.

Suosittelen kaikille muillekin samaa. Uskallan nimittäin väittää, että en ole typerien ennakkoluulojeni kanssa yksin.

Jokainen meistä voi vaikuttaa siihen, että kaikilla ympärillä olevilla ihmisillä on turvallista olla oma itsensä. Hiuslisäkkeillä tai ilman.

Johanna Malinen

Kirjoittaja on toimittaja, joka rakastaa kaikkea kimaltavaa ja syvällisiä keskusteluja.

Kolumnista voi keskustella 22.1. klo 23.00 saakka.