Hyppää sisältöön

Muinaisen tulivuoren tuhka muutti lajimme tarinaa: Itä-Afrikassa oli esivanhempiamme kymmeniätuhansia vuosia luultua aiemmin

Etiopiasta löydetty nykyihminen hautautui tulivuoresta kulkeutuneeseen tuhkaan vähintään 230 000 vuotta sitten. Ajat olivat rajut, tulivuoret purkautuivat tuon tuosta, mutta alue houkutteli monilla eduillaan.

Omo-Kibishin sedimenttimuodostelmasta Etiopiasta on löytynyt varhaisimpia jäseniä Homo sapiensin sukupuuhun. Kuva: Céline Vidal / Cambridgen yliopisto & Nasa

Etiopian syrjäisessä lounaiskolkassa, Omojoen ja sen kauan sitten kadonneiden sivujokien kuluttamalta alueelta löydetty muinainen sedimenttikerros on kirjoittanut uuden luvun nykyihmisen varhaisimpaan historiaan.

Omo-Kibishin muodostelma on yhdellä Homo sapiensin vanhimmista tunnetuista elinalueista. Brittiläisen Cambridgen yliopiston (siirryt toiseen palveluun) johtamassa kansainvälisessä tutkimuksessa selvitettiin vulkaanisen tuhkan perusteella, kuinka varhaisesta väestä olikaan kyse.

Jokaisella tulivuorenpurkauksella on oma geokemiallinen sormenjälkensä. Omo-Kibishissä purkauksen tuhka peitti ihmisen ja ajoitti samalla hänetkin. Hänet on nimetty Omo I:ksi.

Kun Omo I:n kallon kappaleita löytyi 55 vuotta sitten, hänen litteät kasvonsa, eteenpäin työntyvä leukansa ja korkea otsansa osoittivat heti, että hänen oli täytynyt kuulua nykyihmisten sukuun.

Kallon sisään kivettyneistä makean veden nilviäisistä laskettiin, että Omo I oli elänyt 130 000 vuotta sitten. Vuonna 2005 tehty argon-ajoitus antoi tulokseksi 195 000 vuotta.

Nature (siirryt toiseen palveluun)-lehdessä julkaistu tuore tutkimus venyttää Omo I:n elinvuodet vähintään 230 000 vuoden taakse.

Kallon ja samasta kerroksesta löytyneiden luiden fossiilit voivat olla myös vanhempia kuin uusinkaan ajoitus. Saattoihan Omo I olla ollut vainaa jo kauan, kun taivaalta satoi paksulti tuhkaa hänen päälleen. Lisätutkimuksilla pyritään selvittämään, vieläkö aikajana venyy.

Sormenjälki lasinsirpaleissa

Tulivuoressa kohoavan magman reitti antaa magmalle yksilölliset geokemialliset ominaisuudet. Purkauksessa ilmaan räjähtäneestä magmasta tulee pyroklastista ainetta, joka jähmettyy tuhkaksi – kiteiksi ja vulkaaniseksi lasiksi. Pienenpienistä lasinsirpaleista on luettavissa purkauksen sormenjälki.

Ajoitus saadaan mittaamalla, miten paljon argon-kaasua radioaktiivisesta kaliumista on ehtinyt syntyä kiteiden sisällä.

Omo I:n tuhkaansa haudannut purkautuja osoittautui Shalavuoreksi. Sinne on hänen viimeiseltä lepopaikaltaan yli 400 kilometriä.

Fossiilin ikää tulos ei vielä selvittänyt, sillä niin kaukaa kulkeutuneesta tuhkasta puuttuivat ajoituksen vaatimat kyllin isot kiteet. Shalan läheltä niitä kuitenkin saatiin, ja ne paljastivat ikänsä laboratoriossa.

Rekonstruktio Omo I:n kallosta sen löytyneiden palasten perusteella. Kuva: Lontoon luonnonhistoriallinen museo

Omo I:n kallo ehti olla puoli vuosisataa toinen maailman vanhimmista tunnetuista nykyihmisen pääkalloista. Vuonna 2017 ykköspaikka meni Pohjois-Afrikkaan, Marokosta Jebel Irhoudista löydetylle 300 000 vuoden ikäiselle fossiilille. Siitä kertoi myös Yle.

Löydöstä kuitenkin puuttuu joitakin lajillemme keskeisimpiä morfologisia piirteitä, joten kyseessä ei välttämättä ollutkaan nykyihminen vaan jokin sukulaislaji, sanoo Omo I:n tutkimuksiin osallistunut ranskalaisen Musée de l'Homme -museon paleoantropologi Aurélien Mounier.

– Uusi ajoitus tekee Omo I:stä Afrikan vanhimman kiistattoman Homo sapiens -löydön, Mounier sanoo.

Luonnonmullistukset sysäsivät muutoksiin

Omo I:n aikalaiset saivat tottua tulivuorenpurkauksiin, sillä niitä oli Itä-Afrikassa keskisellä pleistoseenikaudella paljon, ja ne olivat rajuja.

Ympäristön mullistuessa ihminen tarvitsi uusia tapoja selviytyäkseen. Tutkijat arvelevat luonnon muuttumisen tönineen esivanhempiamme evoluutiotielle, joka johti lopulta siihen, mitä me nyt olemme.

Yksi hypoteesi kehityksen pontimesta on, että joutuessaan etsimään uusia asuinseutuja ihmiset sattuivat kohtaamaan toisia ihmisryhmiä. Tapaamisissa vaihdettiin niin geenejä kuin teknologiaa. Toisten kivityökalukeksinnöt olivat varmasti omiaan herättämään kiinnostuksen.

Omo I:stä on löytynyt kalloluiden lisäksi muun muassa raajojen luita. Kuva: Lontoon luonnonhistoriallinen museo

Omo I:n kallon uusi ajoitus osoittaa, että Itä-Afrikassa 230 000 vuotta sitten eläneet nykyihmiset olivat jo varsin paljon meidän näköisiämme.

Lajimme tuonaikainen historia ei kuitenkaan ole sillä selvä. Sitä sotkee samalta seudulta löydetty Omo II, jonka ulkonäkö oli paljon vanhempaa perua.

160 000–350 000 vuoden takaisten ihmisfossiilien piirteissä on yleensäkin sekaisin uusia ja vanhoja piirteitä, moderneja ja arkaaisia, ajasta ja paikasta riippuen. Omo ykkösen ja kakkosen erot ovat erityisen kiinnostavia, koska he näyttävät eläneen samalla alueella samaan aikaan.

"Ihminen on sitkeä"

Ihmisen evoluution tutkimus on jatkuvaa liikettä; lajien rajat ja aikajanat muuttuvat, kun tietämyksemme lisääntyy, toteaa tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, Cambridgen yliopiston vulkanologi Céline Vidal.

Hän on työssään keskittynyt nimenomaan siihen, miten menneisyyden räjähdysmäiset tulivuorenpurkaukset ovat vaikuttaneet ilmastoon ja sivilisaatioihin.

Etiopian hautavajoaman tuhkakerroksissa on vielä paljon tutkimista alueen muiden fossiilien iän täsmentämiseksi, sanoo Vidal.

– Sen nämä fossiilit kuitenkin jo osoittavat, että ihminen on sitkeä. Selvisimme hengissä, kukoistimme ja levittäydyimme aikana, jolloin luonto mullistui tuon tuosta, Vidal sanoo.

Magon luonnonpuisto Omon laaksossa Etiopiassa. Hautavajoama tarjoaa kulkureitin laaksosta laaksoon. Kuva: Homo Cosmicos / Alamy / AOP

Nyt julkaistu tutkimus on osa Cambridgen yliopiston vulkanologian professorin Clive Oppenheimerin johtamaa nelivuotista tutkimusprojektia (siirryt toiseen palveluun).

Oppenheimer arvelee, etteivät varhaisimmat esivanhempamme asuneet sattumalta paikassa, jossa ympäristö oli kauan arvaamaton. Itä-Afrikan isoon hautavajoamaan kuuluneella alueella oli myös selvät etunsa.

Rauhoittuneen tulivuoren jäljiltä jäi erinomaista materiaalia kivityökaluihin, hautavajoama oli tuhansien kilometrien mittainen luontainen kulkureitti, ja sen järvet keräsivät sadevettä ja houkuttelivat riistaa, Oppenheimer luettelee.

Hänen projektinsa nostaa nimenomaan vulkanismin Etiopian keskisen pleistoseenikauden paleoympäristötutkimuksen keskiöön.

Projektissa jäljitetään tulivuorten purkausten ikää ja voimakkuutta geologisilla kenttätutkimuksilla ja näytteiden laboratorioanalyyseillä. Tulosten perusteella laaditaan tietokonemalleja, joilla simuloidaan purkausten vaikutuksia ekosysteemiin ja tuolloiseen väestöön.

Lue myös:

Yle Oppiminen:

Korjattu ja täydennetty 25.1. klo 10.30: Tuhkan ikää ei analysoida radiohiilimenetelmällä, vaan kiteistä mitataan argonin määrä. Sormenjälkianalyyseissä käytetään tuhkakerroksen vulkaanisen lasin sirpaleita.