Hyppää sisältöön

Aleksis Salusjärven kolumni: Seitsemän sekunnin muisti – mitä tapahtuu, jos keskittymiskyvyn alamäki jatkuu

Lyhytvideot ja pikaviestit ovat looginen lopputulos vuosikymmenten ajan lyhenneestä keskittymiskyvystä. Olemme astumassa muistin jälkeiseen aikaan, kirjoittaa Salusjärvi. Kolumnin voi myös kuunnella.

Tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, mutta kehityssuuntia on helppo nähdä. Yksi suurimmista muutoksista viimeisen kymmenen vuoden aikana liittyy tapaamme käyttää sosiaalista mediaa. Kaikesta on tullut nopeampaa ja tehokkaampaa älypuhelimien myötä.

Keskittymiskyvyttömyys näyttää olevan tulevaisuuden ihmisen perusominaisuus.

Nykyihminen vilkaisee puhelintaan seitsemän minuutin välein (siirryt toiseen palveluun). Keskittymiskykymme on vain muutaman minuutin pituinen. Sen seurauksena lyhytvideopalvelut ja pikaviestisovellukset ovat vallanneet maailman. Tiktokista tuli ennätysajassa maailman ladatuin sovellus (siirryt toiseen palveluun), ja sen perusidea on pyörittää parin sekunnin videoita käyttäjää kiinnostavista aiheista.

Tottumattomalle Tiktok on sekava aivoton alusta, joka onnistuu tekemään kainalopierumeemeistä koko planeetan kokoisia ilmiöitä. Samaan aikaan esimerkiksi blogialustat ovat kuolemassa sukupuuttoon. Pitkien tekstien sijaan keskustelua käydään Twitterissä, jossa etualalla on asiasisältöjen sijaan ihmisten reaktiot.

Informaatio koostuu yhä pienemmistä paloista. Parikymppiset nuoret ovat kasvaneet maailmaan, jonka kärsivällisyys on historian lyhyin. Keskittymiskyvyttömyys näyttää olevan tulevaisuuden ihmisen perusominaisuus. Aivan kuin aika olisi yhtäkkiä loppunut ja eläisimme viimeistä päivää.

Tämän muutoksen myötä julkisuus ja julkinen keskustelu ovat muuttuneet. Ilmiö ei ole uusi, muutoksesta on puhuttu ainakin television keksimisestä saakka. Sähköisen viestinnän myötä hälinä ja kiire ovat leimanneet kaikkea ihmisyyttä.

Miten pitkälle tämä kehitys voi jatkua? Entä jos seitsemän minuutin sijaan työmuistimme olisi vain seitsemän sekunnin pituinen?

Ilman muistia ihmisen vastuulle jää vain reagointi.

Englannissa elää tällainen mies, Clive Wearing (siirryt toiseen palveluun). Hänen muistinsa pituus on ollut 7 sekuntia vuodesta 1985. Hän sairastui herpesvirukseen, joka levisi hänen aivoihinsa, ja ne vaurioituivat. Mies palasi sairaalasta kotiinsa, jonka hän muisti. Hän muisti vaimonsa ja elämänsä, mutta muuten hänen ympärillään olleet asiat olivat hänelle uusia ja ennennäkemättömiä.

Hän astui kodistaan ulos, mutta ei osannut enää takaisin. Hän ei muistanut, mitä oli ollut tekemässä eikä mistä oli tulossa. Hän ei osannut selittää ongelmaansa ihmisille, ja niin hän päätyi poliisiasemalle.

Tästä miehestä tuli lääketieteen merkkihenkilö. Mitään vastaavaa ei ollut koskaan nähty. Hän oli ammatiltaan musiikkitieteilijä, ja hän kykeni edelleen soittamaan aiemmin osaamiaan kappaleita. Musiikin avulla hän onnistui ylittämään 7 sekunnin esteen, samoin keskustelussa ystävän tai vaimonsa kanssa, mutta kun tuli hiljaisuus, muisti pyyhkiytyi tyhjäksi.

Wearing on helppo kuvitella tulevaisuuden ihmiseksi, joka elää niin täydellisesti älylaitteidensa varassa, että hänen ei tarvitse pitää mielessään, mistä on tulossa tai minne on menossa. Hänen ei tarvitse muistaa ihmisiä, koska laite yhdistää ihmiset ja paikat toisiinsa automaattisesti. Ilman muistia ihmisen vastuulle jää vain reagointi – ja tältä osin Wearing on aivan kuin kuka hyvänsä ihminen.

Wearing alkoi työstää omaa tilaansa ja todellisuuttaan. Hän teki sitä kirjoittamalla päiväkirjaa (siirryt toiseen palveluun). Niitä on kertynyt vuosikymmenten aikana valtava pino, ja niissä toistuu sama asia: Wearing katsoo kelloaan, kirjoittaa kellonajan ylös ja sen jälkeen huudahduksen: ”Olen tajuissani, olen todellisuudessa!”.

Sanat paperilla ovat totta, ne ovat yhtä todellisia kuin ruumiinosamme. Ihminen keksi kirjoitustaidon juuri tätä varten: tallentaakseen asian, joka on muistimme varassa suuressa vaarassa kadota maailmasta lopullisesti.

Wearingin onnettomuus on 7 sekunnin aikaraja. Hän ei ehdi kirjoittaa kellonaikaa ja huudahdustaan pidempiä tekstejä ennen muistinsa loppumista. Tietysti Wearing näkee, mitä on aiemmin kirjoittanut. Olennaista on, että hän ei muista sitä, hän ei muista toistavansa itseään, ja siksi sama virke jatkuu yhä painavammin kynänvedoin ja huutomerkein vuosikymmenestä toiseen.

Clive Wearingin runoilijan työ, todellisuuden vangitseminen sanoin, on kirjoitustaidon perusta. Samaan ihmeeseen törmää yhä sellaisten nuorten parissa, joille kirjoittaminen on vierasta. He saattavat selata puhelintaan ja kirjoittaa pikaviestejä, mutta kynällä paperille kirjoittaminen on todellisempaa kuin symbolien painelu näytölle.

Jos koko informaatioyhteiskuntamme on matkalla seitsemän sekunnin muistiin, tulevaisuus ei näytä hääppöiseltä. Meistä tulee täydellisen laiteriippuvaisia. Emme osaa enää kotiimme ilman puhelinta. Viestinvaihdostamme tulee pelkkää reagoivaa kilpahuutoa, jossa jokainen toistaa pikaviestiketjuun oman tietoisen olemassaolonsa julistuksen, kunnes on hetken päästä unohtanut täydellisesti, mitä olikaan tekemässä.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen lukutaidon opettaja ja oppikirjailija, joka tuntee lukuisia nuoria, joille puhelin on ihmissuhteita tärkeämpi asia.

Kolumnista voi keskustella 9.2. klo 23.00 saakka.

.
.