Hyppää sisältöön

The Doors -kitaristi Robby Krieger kirjoittaa 27-vuotiaana kuolleesta Jim Morrisonista viimein: "Olimme kuuden vuoden vuoristorata-ajelulla Jimin kanssa"

The Doorsin kitaristi Robby Kriegerin omia muistelmia saatiin odottaa monta vuosikymmentä. Kirjassa hän myöntää, että bändin nokkamiehen Jim Morrisonin kuolema sai hänet tuntemaan surun lisäksi myös helpotusta.

Jim Morrison oli oman aikakautensa seksisymboli. Morrisonin raju lavaesiintyminen on inspiroinut muun muassa Iggy Popin kaltaisia artisteja. Kuva: Courtesy Everett Collection / AOP

“Jim oli vehdannut deittinsä kanssa suihkukopissa, ja paikalle osunut poliisi oli alkanut kovistella Jimiä luullen häntä backstagelle livahtaneeksi yleisön edustajaksi. Kertoman mukaan Jim oli aukonut päätään poliisille ja poliisi oli kaasuttanut häntä”.

Tällaista oli normimeno kaikkien aikojen merkittävimpiin rock-yhtyeisiin rankatun The Doorsin keikoilla 1960-luvun lopulla. The Doorsin taipaleesta ja etenkin sen ikonisesta keulakuvasta Jim Morrisonista on kirjoitettu useita sensaationhakuisiakin kirjoja jo 1970-luvulta lähtien. Rumpali John Densmoren Doors-opus taas julkaistiin vuonna 1992 ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin vuonna 1998.

Vinoa pinoa on nyt saapunut täydentämään – ja myös paikkaamaan – bändin kitaristin Robby Kriegerin Set The Night On Fire -teos (Like, 2022).

Itseoppinut kitaristi Robby Krieger (s.1946) ajautui The Doorsiin John Densmoren kautta. Aluksi Krieger suhtautui koko projektiin epäluuloisesti, eikä nynnerömäinen Jim Morrisonkaan tehnyt häneen kummoista vaikutusta. Kriegerin mielestä jo yhtyeen nimi vaikutti hölmöltä – siitäkin huolimatta, että se viittasi Aldous Huxleyn psykedeeliseen merkkiteokseen, Tajunnan ovet -kirjaan.

– Muistan ajatelleeni, että jos bändin nimi olisikin ollut Perception, se olisi sentään kuulostanut hyvältä. The Beatles soi komeasti. The Rolling Stones soi komeasti. The Doors oli pelkkä tömähdys, Krieger pui nimiasiaa kirjassaan.

The Doors eli John Densmore, Jim Morrison, Robby Krieger ja Ray Manzarek. Kriegerin mielestä hänellä oli koko rockmaailman hirvein fleda. Vallattomia kiharoita yritettiin jossakin vaiheessa myös suoristaa. Kuva: Alan Messer/Shutterstock/All Over Press

Robby Kriegerin elämäntarinan ohella Set The Night On Fire maalaa värikkään kuvan The Doors -yhtyeen vauhdikkaista vuosista ja aikakaudesta, jolloin rokkipiireissä LSD:n käyttö oli yhtä normaalia kuin aamukahvittelu. Happoa otettiin ennen keikkaa, keikan jälkeen, treeneissä, lauluja kirjoitettaessa tai muuten vaan. Tajuntaa väärällä tavalla laajentanut huono trippi hoidettiin viemällä “potilas” ulkoilmaan ja luonnon helmaan.

Set The Night On Firen yhdeksi teemaksi nousevatkin päihteet: Jim Morrisonilla alkoholi ja Kriegerillä rajummat aineet. Kitaristi kertoo kirjassa avoimesti huumeiden käytöstään, joka jatkui vielä 1980-luvulla kokaiinin ja heroiinin houreisissa merkeissä. Jossain vaiheessa Krieger yritti kaivaa käsivarsistaan pinseteillä näkymättömiä hyönteisiä, tajusi olevansa liian pihalla ja meni vieroitukseen. 1990-luvulla tapahtui yksi repsahdus, mutta sen jälkeen heroiini on ollut edelleenkin esiintyvälle Kriegerille mennyttä elämää.

Robby Krieger on kitaristina itseoppinut. Hän on ollut kiinnostunut muun muassa intialaisesta raga-musiikista. Esimerkiksi The End -kappaleessa Kriegerin kitara on viritetty Ravi Shankarin tyyliin, jotta siitä lähtisi sitarmaisia soundeja. Äärimmäisen synkkää biisiä pidetään goottirock-kappaleen prototyyppinä. Kuva: Araldo Di Crollalanza / Shutterstock / AOP

Kaoottisia konsertteja ja vastakulttuuria

Psykedeelisiä soundeja, blues-vaikutteita ja Morrisonin taiteellisia sanoituksia ennakkoluulottomasti yhdistellyt The Doors kipusi Yhdysvaltojen listakakkoseksi jo ensilevyllään.

Joulukuussa vuonna 1967 tehdyllä konsertilla Connecticutin New Havenissa oli ratkaiseva vaikutus yhtyeen maineelle, ja viimeistään tuolloin, kuten Krieger kirjassaan toteaa, The Doorsista oli tullut “lainsuojaton legenda ja vastakulttuurin ruumiillistuma”.

Jim Morrison oli tapansa mukaan juonut kaksin käsin viinaa ennen keikkaa ja aukoi päätään konserttia valvomaan tulleelle poliisijoukolle. Konsertti keskeytettiin, ja jo aiemmin humalaisen estottomuudella virkavallalle räyhännyt vokalisti pidätettiin kesken esiintymisen, mikä oli ennenkuulumatonta. Raivostunut yleisö ryhtyi hajottamaan paikkoja, ja koko show päättyi kaaokseen, jota oli taltioimassa myös arvovaltainen Life-lehti.

Rajuista konserteista ja sekoilusta tuli saman tien The Doorsin tavaramerkki, johon panostivat antaumuksella sekä yleisö että Morrison. Alkoholin, pilven tai hallusinogeenien vaikutuksen alainen laulaja provosoi yleisöä karkealla kielenkäytöllä ja houkutteli satoja ihmisiä riehumaan kanssaan lavalle.

Jim Morrisonin pidätyskuva vuodelta 1970. Morrisonia syytettiin vuoden 1969 Miamin konsertin jälkimainingeissa muun muassa väkivaltaisesta käyttäytymisestä, itsensäpaljastamisesta ja masturboinnista 12 000 fanin edessä. Oikeuskäsittely oli vielä kesken, kun Morrison kuoli vuonna 1971. Vuonna 2010 Morrison armahdettiin. Kuva: Kypros / Shutterstock / All Over Press

Poliisi keskeytti konsertteja, toisinaan katkaistiin sähköt, yleisö hajotti paikkoja ja usein tarvittiin myös ambulanssia ja ensiapua. Ihmisistä katosi viimeinenkin sivistyksen pintasilaus, kun Jim Morrison karjui mikrofoniin rivouksia, kouri itseään ja kiemurteli seksiä tihkuvissa nahkahousuissaan lattialla.

– Rajojen koetteleminen kiehtoi meitä, ja sama näytti pätevän yleisöömme. Jos yleisö ei riehunut, meistä tuntui, ettemme olleet tehneet työtämme kunnolla, Robby Krieger kertoo kirjassaan.

Hän pohdiskelee myös, miksi ihmiset menivät niin sekaisin The Doorsin keikoilla. Ehkä kyse oli Morrisonin lavakarisman, aikakauden vapautuneen hengen ja yhtyeen sanoitusten yhteispelistä. Esimerkiksi The End -biisissä käsitellään freudilaista oidipuskompleksia, ja Morrison laulaa, että “isä, haluan tappaa sinut / äiti haluan nussia sinua.” Tällainen oli omana aikanaan varsin poikkeuksellista tykittelyä – ja on ehkä vieläkin.

Toisinaan syntyi ohareitakin. Joskus umpihumalainen Morrison piti käytännöllisesti katsoen raahata lavalle esiintymään. Michiganissa Morrisonin käyttäytyminen meni niin överiksi, että muu yhtye jätti hänet sekoilemaan, urpoilemaan ja törkyilemään yksinään lavalle.

Euroopan kiertueella Amsterdamissa Morrison oli pistellyt poskeensa ison kimpaleen hasista ja vaipunut unten maille. Laulaja kuskattiin sairaalaan, ja muu yhtye esiintyi ilman häntä. Kööpenhaminassa Morrison taas oli ärsyyntynyt yleisön kannustavasta asenteesta ja karjunut naama punaisena hölmistyneille Doors-faneille lukuisia kertoja, että pitäkää turpanne kiinni.

The Doors -yhtye 1960-luvulla. Kuva: Courtesy Everett Collection/All Over Press

Hulluuden siivet saavat potkua alkoholista

Set The Night On Fire -kirjasta tulee hyvin esille, että Jim Morrisonin pahin vihollinen oli nimenomaan kuningas alkoholi, ei niinkään LSD tai muut aikakauden muotihuumeet.

Kuten Robby Krieger kirjassaan muotoilee, kaikki sai aina alkunsa viinasta. Ilman viinaa tilanne oli aivan toinen.

– Selvin päin Jimille ei olisi tullut mieleenkään sanoa tai tehdä mitään, mikä johtaisi tappeluun. Hän oli aina täydellinen herrasmies, jopa poliiseille. Ei hän pohjimmiltaan halunnut satuttaa ketään.

Alkoholi vei Morrisonia jatkuviin tappeluihin, milloin prätkäjengiläisten, milloin tuntemattomien hiippareidein, milloin virkavallan, milloin toisen päihdeongelmaisen taiteilijan eli Janis Joplinin kanssa. Kahden särmikkään muusikon painiotteluita puitiin julkisuudessakin.

Robby Kriegerin mukaan tappelut paljastavat jotakin oleellista Morrisonin luonteesta. Hän provosoi, muttei koskaan lyönyt ensin. Lisäksi Morrison suorastaan veti väkivaltaa puoleensa ja tuntui jollakin oudon masokistisella tasolla nauttivan siitä, että sai turpiinsa.

Jim Morrison ja Robby Krieger lavalla. Kuva: Courtesy Everett Collection / AOP

Jatkuva ryyppääminen ja leväperäinen käyttäytyminen alkoivat vaivihkaa näkyä myös Morrisonin ulkonäössä. Kirjassa kuvaillaan, kuinka tiukat nahkahousut eivät enää mahtuneet päälle, kaljamahaa peitti löysä vaatetus ja laulaja kasvatti tuuhean kokoparran, jolla piilotti kaksoisleukansa.

Kulminaatiopiste saavutettiin vuonna 1971, jolloin Morrison ja hänen silloinen tyttöystävänsä Pam Courson muuttivat Pariisiin. Tarkoituksena oli irrottautua Los Angelesin hektisestä ilmapiiristä, keskittyä kirjoittamiseen, vaellella taidemuseoissa ja rauhoittua. Morrison vaikutti selvästi tasapainoisemmalta kun aikoihin, ajoi partansa ja onnistui myös laihduttamaan.

Pariisi oli muutenkin ilmeinen matkakohde, koska Morrison ihaili Charles Baudelairen kaltaisia 1800-luvulla vaikuttaneita dekadentteja ranskalaisrunoilijoita. Kun laulaja sai syfiliksen, hän tunsi pääsevänsä henkisellä tasolla lähemmäksi Baudelairea, joka tautia sairastaessaan koki tunteneensa ”hulluuden siipien leyhähdyksen”.

Asiat kääntyivät kuitenkin päälaelleen, kun heinäkuussa 1971 Courson löysi rakastettunsa hengettömänä kylpyammeesta. 27-vuotiaana kuolleelle Morrisonille ei tehty ruumiinavausta ja hänet haudattiin pikaisesti. Epäselvissä olosuhteissa tapahtunut, lukuisia salaliittoteorioita poikinut kuolema on jäänyt askarruttamaan myös Robby Kriegeriä. Hänen mukaansa Pam Courson halusi välttää ruumiinavausprosessin, koska Morrisonin elimistöstä olisi todennäköisesti löytynyt heroiinia.

Krieger oli seurannut muiden The Doors -yhtyeen jäsenten kanssa Morrisonin kujanjuoksua vuosikaudet, ja aluksi hän tunsi surun ohella myös helpotusta:

– Me olimme olleet kuuden vuoden vuoristorata-ajelulla Jimin kanssa. Se oli ollut täynnä kaksoissilmukoita ja korkkiruuvikäännöksiä ja syöksyjä, jotka uhmasivat painovoiman lakeja. Meidän piti saada odottaa hetki ja antaa sykkeemme tasaantua.

Kirjassa Krieger myös pohtii syitä lahjakkaan Morrisonin itsetuhoiseen elämäntapaan. Oliko laulajalla jokin parantumaton sairaus? Tiesikö hän kuolevansa nuorena ja eli siksi kuin viimeistä päivää, viikatemiestä halveksuen?

Jim Morrison vuonna 1969. Morrison ihaili 1800-luvun dekadentteja ranskalaistaiteilijoita, kuten runoilija Charles Baudelairea. Kuva: Courtesy Everett Collection / AOP

Veriseremonia oli pelkkää elokuvaa?

Set The Night On Fire -kirjasta oiotaan myös lukuisia The Doors -yhtyeeseen liittyviä tarinoita. Val Kilmerin tähdittämä, Oliver Stonen ohjaama The Doors -elokuva (1991) on Kriegerin mielestä sinänsä kelpo tuote, mutta pohjimmiltaan se on fiktio, josta löytyy useita väritettyja ja paikkaansapitämättömiä kohtia.

Jim Morrison esimerkiksi vihitään elokuvassa wiccalaisessa veriseremoniassa toimittaja-noita Patricia Kenneallyn kanssa, mutta Kriegerin mukaan Morrison nimenomaan pilkkasi astrologian ja transsendenttisen mietiskelyn kaltaisia ilmiöitä, eikä puhunut oletetuista rituaalihäistä koskaan kenellekään mitään.

Morrison ei myöskään juoksennellut ympäriinsä ja kailottanut samalla runojaan ääneen “kuin joku ääliö”. Toisin kuin elokuvassa, yhtye ei ole koskaan esiintynyt yöllisellä ulkoilmakeikalla San Francisossa, loimottavien kokkojen ympäröimänä.

Krieger kritisoi myös omaa elokuvallista roolihahmoaan:

– Minusta oli tehty kitisijä, joka ei suostunut ottamaan happoa Jimin kanssa, vaikka todellisuudessa minua ei koskaan tarvinnut erikseen suostutella siihen.

Oliver Stonen The Doors -elokuvan (1991) päähenkilöt ryhmäkuvassa. Robby Kriegerin mukaan Val Kilmer oli erinomainen valinta esittämään Jim Morrisonia. Kuva: Snap/Shutterstock/All Over Press

Toinen urbaani legenda liittyy The Ed Sullivan Show’hun, joka oli tuon ajan merkittävimpiä viihdeohjelmia ja jossa The Doors esiintyi vuonna 1967. Yhtye esitti ohjelmassa Light My Fire -biisinsä, ja show’n tuotantoporras pyysi etukäteen jättämään seksi/huumekokemukseen viittaavan, laulussa esiintyvän higher-sanan kokonaan pois.

Tunnetustihan Jim Morrison kajautti kyseisen riimin painokkaasti ilmoille suorassa lähetyksessä. Yleisesti on uumoiltu, että kyse oli protestista ja kapinoinnista sensurointiyritystä kohtaan, mutta Robby Krieger vakuuttaa muuta. Hänen mukaansa yhtye luuli higher-sanan poisjättämistä koskevan pyynnön olevan pelkkä vitsi, joten bändi esitti biisin samalla tavalla kuin keikoillaan. Joka tapauksessa esitys aiheutti voimakasta paheksuntaa ja pitkään jatkuneen mediakohun.

Robby Krieger keikkailee edelleen. Kuva: Ashley Landis / EPA / AOP

Toisaalta yhtyeen jäsenet ovat myös itse lasketelleet faneilleen luikuria, puijanneet mediaa ja kertoneet viihdyttämismielessä tarinoita, jotka eivät pidä paikkaansa.

Vuonna 1968 The Doors esiintyi Smothers Brothers -televisio-ohjelmassa, ja kuten tallenteesta näkyy, Robby Kriegerillä on musta silmä. Ennen ohjelmaa kitaristi oli joutunut auto-onnettomuuteen, mutta halusi kuitenkin esiintyä. Jim Morrisonin vaatimuksesta mustaa silmää ei meikattu piiloon, joten Kriegerin romuluinen ulkonäkö herätti runsaasti spekulointeja.

– Vielä nykyäänkin Doors-fanit tulevat toisinaan kysymään minulta, miksi minulla oli musta silmä Smothers Brothers -ohjelmassa. Saatan sanoa, että kimppuumme kävi joukko punaniskoja, jotka eivät tykänneet pitkästä tukastamme. Tai että Jim ja minä olimme kännissä ja ottelimme keskenämme, Krieger kertoo Set The Night On Fire -kirjassa.