Hyppää sisältöön

Kati Kelolan kolumni: Luontoa ei voi rajata turvaan ihmiseltä, ainoa vaihtoehto on opetella elämään osana sitä

Meidän pitäisi luopua länsimaisesta, romantisoiduista koskemattoman luonnon myytistä ja miettiä sen sijaan, miten ihmisinä voimme elää rinnakkain luonnon kanssa, kirjoittaa Kelola.

Vuonna 1872 Yhdysvalloissa tehtiin historiaa. Maailman ensimmäinen kansallispuisto, Yellowstone, perustettiin. Idean taustalla oli eurooppalaisen romantiikan ajan ihanne alkuperäisestä, koskemattomasta erämaasta, jonne urbaani ihminen saattoi vetäytyä luonnontilaiseen pyhättöön.

Ei haitannut, ettei Yellowstonen alue ollut tyhjä ihmisistä alun perinkään. Puiston perustamisen jälkeen seudun alkuperäiskansat pyyhittiin kertomuksesta, ja heiltä evättiin pääsy kansallispuistoon.

Amerikkalaisesta kansallispuiston mallista tuli kansallispuistojen kaava kaikkialla maailmassa. Se tunnetaan myös nimellä Yosemite-malli, sillä jo aiemmin vastaavia suojelutoimia oli tehty Kalifornian Yosemitessa. Valokuvaaja Ansel Adamsin kuvilla luotiin mielikuvia kesyttämättömästä ja tyhjästä Amerikasta. Ikonisen jylhissä Yosemiten erämaakuvissa ei näy merkkiäkään alueella tuolloin asuneista miwokeista.

Maapallon luonnon tila on nyt huonompi kuin vielä milloinkaan ihmisen aikana. Meneillään on kuudes sukupuuttoaalto, jonka pääsyyllisiä olemme me itse, minä ja sinä.

YK:n biodiversiteettineuvotteluissa viime syksynä maailman maat esittivät yhdeksi ratkaisuksi, että maapallon maa- ja merialueista suojeltaisiin vähintään 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Varsinkin luonnoltaan erityisen rikkaat alueet tulisi säästää.

Suojelutavoite on tietenkin sinällään hyvä. Rajoittamalla ihmisen toimintaa lajeja ja ekosysteemejä on pysytty suojelemaan.

Mutta samalla erilliset suojelualueet ovat ajattelumallina yhtä kestämätön kuin vastuullinen kuluttaminen: kun ongelma on tiedostettu ja hyvä teko tehty, homma on hoidettu ja kuluttaminen voi jatkua.

Emme voi aidata luontokatoa tapahtumasta.

Meidän pitäisi luopua romanttisesta koskemattoman luonnon myytistä, joka edelleen vaikuttaa länsimaisen suojelueetoksen taustalla.

Ongelmana on, että se rajaa ihmisen pois maisemasta. Miten voimme suojella lintuja, kaloja, nisäkkäitä, nilviäisiä, hyönteisiä, kasveja ja ekosysteemejä, jos ajattelemme, että ne sijaitsevat jossain toisessa, meistä irrallisessa paikassa?

Ihmisvapaisiin suojelualueisiin sisältyy ajatus siitä, että ihmisen läsnäolo luonnossa olisi lähtökohtaisesti paha asia, kun huomion pitäisi olla juuri siinä, että olemme jatkuvasti osa luontoa.

Aidon, koskemattoman luonnon ihanne myös lamauttaa. Ihmisen toimet ulottuvat jo maailman joka kolkkaan. Silloin luonto on siis jo ”piloilla”, eikä mitään ole enää tehtävissä.

Ajatus, että luonto voitaisiin jotenkin rajata ”turvaan” ihmisen ulottumattomiin, vapauttaa meidät vastuusta ja velvollisuudesta ratkaista luontokadon oikeita syitä. Siis kestämätöntä kulutusta ja rikastumisen ihannetta.

Vaikka kansallispuistoja ja muita suojelualueita on ollut ainakin jo yli 150 vuotta, luontokatoa niillä ei ole voitu pysäyttää. Emme voi aidata luontokatoa tapahtumasta.

Parhaimmillaan tuloksena on vain eristettyjä, keinotekoisia saarekkeita. Pahimmillaan tuloksena on suojelukolonialismia, jossa ”luontoa” luodaan sinne, missä ihmiset ovat heikoimmassa asemassa.

Siitä kuinka monet ihmiset ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa suojelun nimissä, ei ole tilastoja. Mutta jo vuonna 2009 Conservation Refugees -kirjan julkaissut toimittaja Mark Dowie on puhunut arvioista, joiden mukaan heitä saattaisi olla lähes 20 miljoonaa (siirryt toiseen palveluun) – valtaosa Afrikassa.

Oma elämäntyyli tuntuu tietysti aina luonnolliselta. Näin asiat nyt vaan ovat. On markkinatalous ja globalisaatio. Kahviloissa, ravintoloissa ja hotelleissa sama Instagram-sisustus Vantaalta Vanuatulle.

Vaikka tuntuu, että ihmiskulttuurien monimuotoisuus ehti kuolla jo ennen elonkirjoa, muunkinlaisia maailmankuvia on vielä.

Luonto on paikka, jossa eletään, ja siksi siitä on myös huolehdittava.

Alkuperäiskansat julkaisivat (siirryt toiseen palveluun) YK-kokouksen alla oman Marseillen manifestinsä. Siinä ne vaativat hylkäämään vallalla olevan, vääristyneen luontokäsityksen, jossa ihmistä ja luontoa pidetään erillisinä. Ja lisäksi luopumaan perinteiset elämäntavat tuhoavasta väkivaltaisesta, kolonialistisesta ja rasistisesta suojelupolitiikasta.

Vaikkapa Alaskan jupikit, Kalaharin khomanit tai Meksikon tarahumarat eivät tee erottelua ihmisestä vapaaseen, villiin luontoon (siirryt toiseen palveluun). Luonto on paikka, jossa eletään, ja siksi siitä on myös huolehdittava.

Noin 80 prosenttia maailman jäljellä olevasta biodiversiteetistä sijaitsee alkuperäiskansojen mailla (siirryt toiseen palveluun).

Voisiko hyötyä olla myös siitä, että nöyrtyisimme kuuntelemaan muitakin kuin oman kulttuurimme näkemyksiä?

Ihmistä ei voi poistaa maisemasta. On pakko miettiä, miten voimme elää siinä.

Kati Kelola

Kirjoittaja on toimittaja ja antropologi, joka ei ole käynyt paikassa, jossa ihminen ei olisi käynyt häntä ennen.

Kolumnista voi keskustella 8.3. klo 23.00 saakka.

.
.